Calm and crazy

Maanantai kuluu aika mitäänsanomattomasti. Semitunnottomasti ja hieman tylsistyttävästi tekemättä juuri yhtään mitään. Ahdistus ei juurikaan pahene ainakaan pieniä välähdyksiä enempää. Näen vähän sukulaisia ja napostelen kaikenlaista turhaa kotona koko illan (tonnikalaa, bonapurkki, riisikakkuja...) niin että itseänikin oikein ällöttää. Juttelen Elinan kanssa, ja mietimme tulevaa viikonloppua. Tarjolla olisi taiteidenyö ja viikonlopulle kaikenlaista ulkotapahtumaa tai hernesaarenrannan lopettajaisjuhlaa. Katsotaan miltä näyttää sää ja fiilis silloin. Jukka laittaa jotain viestiä, johon reagoin iloisesti, mutta maltillisesti. Lisäksi illan aikana Ricky toteaa jotenkin aika sympaattisesti, että hän taitaa olla meistä kahdesta ainoa, joka harrastaa toisen ikävöintiä. No ehkä. En osaa sanoa. Ronista en kuule mitään, eikä minun tee mieli olla häneen missään yhteydessä nyt. Katson vahingossa Unelmien poikamies -ohjelman päätösjakson, jossa vaalea amerikkalainen Sean kosii nättiä brunettea. Nainen on kyynelissä ja kysyy selvästi pyörtymisen rajamailla, että onko tämä edes totta! Juuri tuo on sitä mistä olen puhunut. Kaikki on niin uskomatonta, ettei ole varma onko se edes totta. He istuvat yhdessä haastattelussa kyynelsilmin ylistäen toinen toistaan ja rakkauttaan. Menen heti googlettamaan, että ovatko he vielä yhdessä, koska kausi oli jo monta vuotta vanha. Ja kyllä he ovat. He ovat menneet naimisiin ja saaneet perheenlisäystä ja näyttävät viimeisimmissä kuvissa kadehdittavan onnellisilta. Hetken aikaa kaipaan juuri tuota. Niin perinteistä ja kunnollista rakkautta. Ei mitään jännittäviä seikkailuita vaan turvaa ja tasaisuutta. Mutta en ehkä pystyisi sellaista vastaanottamaan tai ansaitsemaan kuitenkaan. Menen sänkyyn ja pyörin aika pitkään rauhattomana ennenkuin nukahdan sekavaan uneen. Heräilen vähän väliä tuskanhikisenä ja näen eläviä unia siitä, kuinka juhlimme Karrin kanssa suurella klubilla. Aamulla nousen väsyneenä, mutta piristyn nopeasti aamupesun yhteydessä. Otan tuplalääkityksen ahdituslääkekuuriani. En tiedä miksi, mutta päätin niin nukkumaanmennessäni. Olen päättänyt että teen kaikkeni, että saan turrutettua kaiken mahdollisen ahdistuksen pois nyt taas tästä nivelkohdasta, kun ainakin jonkinlaiset muutokset ovat käsillä. En halua ajatella tai tuntea mitään, mikä liittyy Ronin maastalähtöön ja hänen muuhun sosiaaliseen elämäänsä. Haluan ohittaa sen ja siirtyä suoraan seuraavaan vaiheeseen, mikä ikinä se sitten onkaan. Haluan pikakelata nyt tämän vaiheen pois. Koska en voi taaksepäinkään mennä.

Lähden töihin ja hyppään bussiin. Istun tyhjälle paikalle ja huomaan vieressäni lattialla ison repun ilman omistajaa. En voi sille mitään, mutta mieleeni tulee heti, että sehän voi olla vaikka pommi! Hieman ehkä naurettavaa, mutta siirryn paikaltani ajoneuvon taakse jonkun viereen. Huomaan, että olen istunut nuoren ulkomaalaistaustaisen miehen viereen. Hän on varmaan kotoisin juuri sieltä, mistä nämä viimeisimmät terroriteot tehneet nuorukaiset ovat tulleet. Nuori mies vilkaisee minua ja nyökkään hänelle huomenta. En ole ihminen joka alkaa säikkyä tällaisten tapahtumien jälkeen normaalia arkea tai vastaantulijoita. En hysterisoidu tai epäile nyt jokaista muslimia terroristiksi (vaikka nähtävästi vaistomaisesti kartan yksinäisiä reppuja). Mutta ovathan nämä tapahtumat mielessä väkisinkin. Eräs läheiseni sattui paikalle veritekojen läheisyyteen ja kertoo olevansa aivan sokissa, eikä ole mitenkään käsittänyt että tällaista voi tapahtua, ennenkuin itse näki verta ja kauhua silmästä silmään. Onhan tuo reaktio ihan normaali, mutta minua se vähän ärsyttää. Näitä kauheuksia ja paljon paljon kauheampia asioita tapahtuu aivan jatkuvasti. Ne eivät vain tunnu todelta sieltä artikkelin tai television välityksellä. Ihmisellä on taipumus tiedostamattomasti ajatella, ettei tuollaiset tapahtumat kosketa tai liity itseensä tai omaan lähipiiriin, kun ne ovat siellä jossain. Sitten kun osuu lähelle, niin hetken aikaa pälyillään kulkiessa ympärille, mutta pian sekin unohtuu ja normaali elämä jatkuu. Mutta jos tällaista joutuu todistamaan silmästä silmään, niin ehkä vaikutus on toisenlainen? Ehkä tapahtuu jokin herätys ja tajuaa miten pienestä koko elämä on kiinni. Että joku tuntematon voi ihan oikeasti milloin tahansa muuttaa koko elämäsi. Lopettaa sen. Minä en ole kovinkaan herkkänahkainen tai altis lamaantumaan. Mutta etukäteen ei voi tietää miten reagoi kriisitilanteissa. Jotkut aktivoituvat ja kykenevät toimimaan, toiset jähmettyvät. Minä olen ollut paikalla onnettomuustilanteessa, jossa on joutunut todistaa rajua näkyä ja surullisia kohtaloita, ja jossa moni sivullinen joutui täyteen paniikkiin. Jostain syystä en itse säikähtänyt juurikaan tilannetta vaan olin se, joka kehotti muita rauhoittumaan ja pysyin tyynenä ja toimintakykyisenä. Toivottavasti en joudu testaamaan tyyneyttäni vastaavassa tilanteessa uudelleen.

   
Lähetän aamupäivällä Karrille viestiä siitä, että hän käväisi unissani. Vaihdamme pari kepeää viestiä. Olen tyytyväinen siihen, että nykyään otan paljon helpommin yhteyttä toiseen jos sattuu huvittamaan. Lähetän myös Jukalle hyvän työpäivän toivotusviestin, johon hän heti vastaa iloisesti. Hän vihjaa, että meidän täytyy tavata pian uudestaan. Se saa oloni mukavaksi. Jukkahan ei täytä mitään "vanhan ajanlaskun aikaisia kriteereitäni" juuri lainkaan. Hänellä on kyllä jokin koulutus, mutta työskentelee alalla, jota en suuresti pysty arvostamaan. Lisäksi hän on tiiviisti yhteydessä elämäntapaan, jota olen aina karsastanut. Mutta mitä siitä. Eihän tuollaisilla asioilla pitäisi olla mitään merkitystä. Mutta silti niillä ehkä on. Tuplalääkitys saa oloni ihanan turrutetuksi, vaikka pystynkin keskittymään töihin sujuvasti. Ajatus Ronista välähtää mieleeni ja ärsyttää minua. Turhauttaa. Mutta aika parantaa. On se tehnyt niin aikaisemminkin. Ennen nukkumaanmenoani edellisiltana selailin jostain syystä puhelimeni muistiinpanoja. Olen sinne joskus maaliskuussa kirjoittanut, että nyt on Ronin viimeinen tilaisuus parantaa tapansa. Mutta taisin antaa niitä muutaman lisää senkin jälkeen. Harmi. Kai. Vaikka kuinka kovasti koitan ajatella muita asioita ja suggeroida itseni uskomaan, että Roni on kurja ihminen, jota en halua elämääni. Niin silti aina välillä hairahdun kuvittelemaan sitä, kuinka kaikki voisi muuttua ja voisimme olla maailman onnellisimpia kaikkien mahdollisuuksien ollessa auki. Sitten taas muistan, että hän on varmaan sen yhden naisen kanssa. Koen itseni tosi lapselliseksi, mutta kyseinen nainen on mielestäni melko epäviehättävä, enkä ymmärrä miksi Roni sekaantuu sellaiseen ihmiseen, kun hän voisi pitää tason korkealla. Jostain syystä se ärsyttää minua. Mutta minunhan piti olla ajattelematta Ronia, joten keskitytään lounaaseen. On taas se päivä kun pääsen nauttimaan pitkän lounaan kotoisaan kahvilaan. Siinä tilatessani huomaan käyväni hieman hitaalla, kun en meinaa muistaa korttini tunnuslukua, enkä muista ottaa tarjotinta mukaani, kun siirryn pöytään. Mutta ihan sama. Autuas pehmeys. Oma vakkarisalaatti maistuu taas hyvältä ja saan oman lempinurkkapöytäni, joten mikäs tässä. Tuijotan ikkunasta terassilla lautasen ääressä riehuvaa naakkaa. Se on söpö. Pidän linnuista. BLING. Se ei olekaan Ossi jonka kanssa olen vaihdellut pari viestiä ennen lounasta vaan Javier! Turvallinen ja vakaa Javier. Hän kysyy onko minulla suunnitelmia tälle illalle. Mietin, mietin. Haluanko nähdä häntä. En tiedä. Haluan, mutten ehkä tänään. Kerron hänelle olevani vähän puolikuntoinen jonkun flunssan vuoksi, jotta saan vähän lisäaikaa. BLING. Ja juuri kun olen saanut vakuutettua Javierin siitä, ettei meidän kannata tavata tänään, saan viestin Rickyltä joka kysyy mitä aion tänään tehdä. Joskus oudon magneettisesti asiat kerääntyvät yhteen. Tai sitten se olen vain minä joka huomioi erityisen tarkasti tällaisia asioita. Usein esimerkiksi kuulen yhtäaikaa jonkin asian radiosta tai televisiosta ja tismalleen samaan aikaan luen sen jostain. Aina silloin ajattelen, että kyseessä on jokin viesti, joka minun pitäisi huomioida. Roni tekee samaa. Heh. Mutta muutenkin olen hyvin auditiivinen. Esimerkiksi useimmat huumausaineiden luomat myönteiset "hallusinaatiot" liittyvät pääsääntöisesti ääniin ja musiikkiin. Lisäksi aina ennen nukkumaanmenoa (etenkin nyt näissä jälkioloissa) kuulen aivan selvästi keskustelunääniä tai muita efektiääniä päästäni. Aikoinaan kirjoittelin kuulemiani lauseita ylös, mutta uskon, että kyse on siitä, että olen lähes unessa ja todellisuus ja uni pääsevät sekoittumaan siten että havainnoin sen. Siihen liittyy varmaan vilkkaat valveunenikin, joissa aivan selvästi kuulen ja näen asioita, vaikka olen hereillä. Ehkä näiden yliherkkyyksien vuoksi koen olevani jotenkin erityisen spiritualistinen ja intuitiivinen. Ja uskon maailman ihmeellisyyksiin ja merkkeihin. Mutta onhan se hauskaakin, kun pitää pilkkeen silmässä.