Escapism marriage

Näen koko tiistain ja keskiviikon välisen yön useita eläviä unia, joissa ainakin osassa on Roni mukana. Näen hänestä unia tosi paljon. Hänkin on nähnyt unia meistä. Miksi jotkut ihmiset tulevat uniin tosi vahvasti ja jotkut eivät ollenkaan? Kertooko se siitä kuka on oikeasti mielenpäällä, tai jonka kohdalla on eniten käsiteltävää, vai vain siitä että toinen on jostain syystä ollut ennen nukahtamista mielessä esimerkiksi jonkun viestin takia. Nyt kun asiat ovat taas akuutissa tilassa Ronin kanssa niin hän on unissani jatkuvasti. Aikaisemmin kun esimerkiksi Javier oli minulle merkityksellisempi niin hän oli usein harhojen muodossa huoneessani. Mutta kukaan ei ole ollut siellä enempää kuin Roni. Oikeastaan en muista nähneeni unia juurikaan muista. Ennen nukkumaan menoa olen nauttinut noin puoli pulloa viiniä, jolla ei ole minuun valitettavsti mitään vaikutusta. Aamulla herään ihan pirteänä ja ensialkuun henkinen olo on ihan hyvä. Olen hikoillut taas yöllä joten peseydyn kevyesti ennen pukeutumista. Lisään ehkäisypillereitä ja ahdistuslääkettä survivalpackiini, jota kannan aina mukanani. Ulkona sataa ja on harmaata. Heti vaistomaisesti mietin, että olisi täydellinen ilta viettää se sängyssä katsellen sarjoja Ronin kainalossa. Mutta toisaalta haluaisin ennemmin tavata hänet huomenna, koska sitten voisimme viettää taas koko viikonlopun yhdessä (jos kaikki menisi kuten toivon). Kun lähden töihin laitan aamuradion soimaan korvakuulokkeista, mutten ota mukaan sateenvarjoa. Inhoan sateenvarjoja ja käytän niitä vain jos on aivan pakko, ja nyt ei ole. Koska on ihan sama vaikka vaatteet vähän pintakastuvat ja kengät voin laittaa kuivumaan patterin päälle. Siinä kävellessä töihin olo alkaa taas ahdistua. Lausun mielessäni rukousta, että Luoja suo että kaikki nyt menisi hyvin ja pystyisin pitämään ahdistukseni kurissa. Ahdistuksessa ei ole mitään logiikkaa, jos  se on aktiivinen niin sen hillitseminen saattaa olla jatkuvaa yrittämistä. Ensin olo heikkenee hetkeksi enkä voi olla miettimättä taas umpikujia ja liian näännyttävää labyrinttia. Ajattelen että olen menossa väärään suuntaan. Mutta sitten kirjoitan itselleni pari mantralausetta, joita lukemalla puristus rinnassa hellittää ainakin hetkeksi. Käytin tätä menetelmää eroni ollessa tuore. Kirjoitin sellaisia aika lapsellisiakin iskulauseita, joita lukemalla itselleni sain oloni paranemaan. Se oikeasti auttaa. Niissä jutuissa on perää, kun sanotaan, että aamulla katso peiliin ja sano, että sinä olet upea ja tästä päivästä tulee loistava! Siis varauksella tietenkin, mutta silti. Nyt mantrani ovat vähän erilaisia kuin silloin aikanaan. Nykyään hoen, että mikään tämän hetken ahdistus ei vaikuta tulevaan mitenkään, joten se on turhaa. Sanon, että kukaan tai mikään ei ole tullut väliimme koko vuonna joten miksi nyt tulisi, vaikkemme tapaisikaan odotusteni mukaisesti. Hengitä, älä stressaa. Ole cool ja kärsivällinen. Kuvittele, että kaikki on hyvin ja sitoutumisesta sovittu ja toimi sen mukaisesti. Hassua, mutta se oikeasti auttaa! Siis sellaisissa tilanteissa kun mietin, että voinko nyt ehdottaa että tapaisimme. Tai voinko lähettää hölmön mutta söpön rakkausvitsin hänelle. Tai pitääkö minun nyt ylireagoida jos hän ei viesti minulle. Ei tarvitse koska silti kaikki on hyvin. Katsotaan miten Singhin ohje toimii pidemmän päälle. Vai onko se aivan typerää?

Keskiviikon aamupäivä sujuu aika tasaisesti. Saan mieleni jotenkin aisoihin ja koitan säästää ahdistukset niihin hetkiin, kun oikeasti on edes jotain syytä. Mietin, että jos ei Ronista kuulu niin noudatan Singhin ohjetta ja ehdotan vaan suoraan - kuin itsestäänselvyytenä - että tekisimme huomenna jotain kivaa. Välittämättä tai pelkäämättä hänen reaktiotaan, jolla ei ole niin suurta merkitystä, kuten olemme saaneet huomata. Samalla pohdin Harria ja hetkittäin mielessäni kummittelee ajatus siitä, että saatan olla tyrmäämässä teoriassa täydellisen mahdollisuuden tasapainoiseen parisuhteeseen. Muiden mielipiteet välähtelevät silmissäni. Näen hänen ilmeensä edessäni, kun hän suhtautuu täysin tyynesti, mutta vähän pettyneesti minun juttuihini. Suu vähän mutrussa hän räpäyttää silmiä tavallista voimakkaammin, katsoo ylöspäin ja sitten sanoo, että no voi sentään. Jos en olisi tavannut Ronia tai jos hän ei olisi jatkuvasti ylläpitänyt yhteyttämme saaden kaiken taas aktivoitumaan olisin maailman onnellisin Harrista. Olisin lähtenyt hänen mukaansa sinne minne minut viikonlopuksi kutsui aikaisemmin. Hän olisi ollut aveccinani menneen viikonlopun tapahtumassa ja kaikki olisi sujunut kivasti. Suunnittelisimme matkaa, jonka tietäisin toteutuvan. Se olisi ollut kaikkea sitä mitä eroni jälkeen olen toivonut. Aikaisemmin minulla oli kriteerilista siitä mitä mieheltä haluan ja hän täyttää lähes kaikki kohdat. Roni ei lähes mitään. Mutta enää minäkään en täytä sitä mitä aikaisemmin ajattelin olevani. Onko tämä oikeasti kaikilla näin vaikeaa? Onko kukaan saanut elämänsä rakkautta, sielunkumppaniaan parisuhteeseen vaivattomasti ja yhteisymmärryksessä eläen onnellisena toisistaan? Onko kaikkien alkuvaiheet näin tuskallisia ja ristiriitaisia? Vai johtavatko helposti alkaneet suhteet epätyydyttävään tilaan ja jossitteluun? En pysy järjissäni (edes vähää) ellen ajattele, että kaiken tämän kamaluuden ja kärsimyksen jälkeen edessä on oltava jotain upeaa, jonka vuoksi on kannattanut kärsiä. Mitä jos ahdistus ei lopukaan ikinä ja jään ikiajoiksi yksin, mutten kykene koskaan hyväksymään sitä? Katson vierestä kun Harrit ja Ronit näyttävät iloisilta ja etenevät elämässään ja minä missaan kaikki junat. En usko siihen tietenkään. En voi. Ajattelen, että sanon Harrille suoraan, että menneet asiat kummittelevat nyt sen verran etten pysty mihinkään läheisyyteen tai ajattelemaan normaalisti. Sanon etten ole sujut asioiden kanssa riittävästi miettiäkseni mitään uutta. Se kertoisi hänelle riittävästi, koska nyt olen ollut aika salamyhkäinen. Jos hän on minusta todella kiinnostunut niin odottaa kyllä. Vaikken tiedä että kannattaako. 

En edes huomaa, että lounastauko lipuu ohitse enkä halua edes harkita syömistä. Olo on taas siinä pisteessä ettei ruokahalua ole. Ja se on ihan fine. Iltapäivä etenee enkä kuule kenestäkään mitään, mutten jaksakaan roikkua somessa. Ahdistus sykähtelee tasaisesti ja polttelevana. Sille vain on tosi vaikea tehdä yhtään mitään. Sille on hankala selittää, että kaikki on kyllä ihan hyvin. Ja taas kerran ajatus illasta ahdistaa. En millään jaksaisi vain olla omissa oloissani. Voin toki nähdä perhettä tai jotain, mutta eihän siihen mene kuin pieni hetki. Alan jo harkita, että lähtisin jonnekin vaikka itsekseni, jotta saisin keskityttyä johonkin. Mutta olisiko siinäkään riittävästi ideaa kun joka tapauksessa olen jossain huomenna. Eli taas tekee mieli karata, juosta pakoon ahdistusta jonnekin. Inhoan tätä. Miksen vain voisi olla terve! Osata suhtautua kaikkeen maltillisesti ja järkevästi. Tai miksei tähän ole nopeaa parannuskeinoa! Turha kai sitä miettiä. Sen sijaan aion edelleenkin typerästä väärästä ja pahaenteisestä olostani huolimatta yrittää edes jotenkin noudattaa Singhin neuvoja ja aion lähettää Ronille kuulumisviestin työpäivän ollessa lopuillaan. Niinhän ehkä haluaisin tehdä jos meillä olisi varmasti kaikki hyvin ja tietäisin Ronin etäisyyden olevan kausittaista. Se missä käytän harkintaa on tapaamisen ehdottaminen. En halua ajaa häntä pidemmäksi aikaa karkuun omissa ahdistuksissaan liian aggressiivisella uudella lähestymistavalla. Ja astrologiakin neuvoi, että hänen tulisi saada tehdä kaikki tärkeät aloitteet. Minun tulee vain olla ystävällinen ja muistuttaa että olen läsnä hänen käyttäytymisestä huolimatta. Eli siinä täytyy olla tarkkana. Vaikkakin katsoin jo seuraavan loistavalta kuulostavan ravintolan, jossa ehdottomasti haluan päästä käymään (ja jonne esimerkiksi Harri lähtisi kanssani epäröimättä). Ja mitä taas tapahtuu. Juuri kun kirjoitan hänelle hauskaa viestiä niin saan häneltä viestin, jossa hän kertoo olevansa asioilla kaupungilla. Juuri nämä hetket saavat välimme tuntumaan niin yliluonnollisilta. Ja hetkeksi taas oloni helpottuu. Saan tilaisuuden vastata, että kohta täytyy viikonlopulle keksiä jotain hauskaa kun olemme näin tehokkaita arkena. Ajatusten istuttamista.

Hyödynnän saamani pienen positiivisen energiahetken ja harkitsen lenkille lähtemistä  suoraan töistä. Mikäli sade ei ylly niin se voisi olla terve vaihtoehto jos joka tapauksessa olen vain kotona. Sitten jos sää pysyy näin harmaana niin voisin käydä vaikka saunassa ja valmistautua tulevaan viikonloppuun sääret ja muut paikat sheivaamalla. Juoda vähän viiniä... ja valmistautua pitämään ahdistus aisoissa ja noudattamaan Singhin neuvoja. Eilen illalla söin tonnikalaa ja herkkusieniviipaleita (säilyke) joiden päälle laitoin jotain tulista, ja puolet tonnikalapurkista olisi vielä jäljellä. Se olisi hyvä välipala. Aurinkokin alkaa näköjään paikoittain paistaa pilvien välistä. Tänään en kyllä tarvitsisi sitä, koska se houkuttelee vaan entistä enemmän pakenemaan itseäni jonnekin. En vielä viesti Harrille mitään sen enempää mitä olen jo sanonut vaan säästän tuon aiemmin pohtimani viestin vastaukseksi hänelle, kun hän seuraavan kerran kyselee vointiani, mikäli tilanne on vielä tällainen. Olen itsekeskeinen. Tai sitten järki kuikuilee jostain ahdistukseni, tunteideni ja hulluuteni välistä.