Luotan aavistukseen

Vaihdamme pari kivaa viestiä Ronin kanssa ennen kuin simahdan syvään uneen niihin samoihin lakanoihin, jotka jo viimeksi tuntuivat nuhjuisilta. En ole ollut omassa sängyssäni moneen yöhön, joten ihan sama. Ja Ronillakin on ollut samat lakanat jo vaikka kuinka pitkään. Tällaisilla asioilla ei ole niin suurta merkitystä kun tuntuu, että kaikki idealistinen ja yliluonnollinen kukoistaa taas. Heräilen pari kertaa keskellä yötä tietämättä missä olen. Joudun tuijottelemaan seiniäni tosi pitkään ennen kuin tajuan olevani kotona. Harmi. Mutta nukun muuten hyvin. Heti aamulla olo on aika valoisa. Malttamaton mutta valoisa, kuin aamu ulkona. Tuntuu kuin olisin löytänyt nyt selityksen asioille ja ohjekirjan sille miten toimia jatkossa. Olen oppinut itse paljon. Olen itse ottanut käyttöön toimintamalleja, jotka nyt ovat osoittautuneet oikeiksi. Tunnen, että olisin keksinyt jonkun salaisuuden, jolla löytää pysyvä onni. En edes pysty ajatella muita. Javier on kommentoinut jotain vanhaa juttuani somessa herättääkseen huomiotani. Tykkäys riittäkööt, en nyt jaksa keskittyä. Toivon ettei Harri painosta heti tapaamiseen, koska pahoin pelkään, että sanon jotain mikä rikkoo välimme, nyt kun olen tällaisessa flowssa, jossa uskon viimein pääseväni uudelle tasolle Ronin kanssa. Mutta järki huutaa, että älä typerys nyt lankea taas ansaan. Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Mutta tämä on uutta! Yhtäkkiä minusta tuntuu, että Roni on jo pitkään pitänyt minut ensisijalla kaikessa pieniä päivän eristäytymisiä lukuunottamatta. Minä olen toiminut aivan oikein, kun en ole suostunut enää reagoimaan hänen julmaan käyttäytymiseensä. En ole suostunut lähtemään pois kun hän käskee. Olen ollut rauhallinen ja sivuuttanut hänen kaveripuheensa ystävällisesti. Ja siten olen ehkä osoittanut, että välitän oikeasti. Olen yrittänyt tehdä selväksi etten välitä rahasta, en vaadi merkkilaukkuja ja määrää hänen pukeutumistyyliään kuten entinen tyttöystävä. Ja ehkä juuri sitä hän kaipaa. Tämä on siis toimintalinjani vastedeskin. Muistutan häntä tarvittaessa siitä, että olen täällä ja ajattelen häntä. Jos hän on etäinen niin en tee mitään ehdotuksia ja muuta liian lähentelevää. Jos hän taas alkaa selittää että meistä ei koskaan tule mitään, niin ilmaisen neutraalisti, että nämä puheet eivät enää tee minuun mitään vaikutusta, ja että hänen tulee tietää, että olen täällä kun hän tarvitsee. Jos hän saa kohtauksen yhdessäollessamme niin en lähde minnekään vaan teen selväksi, että pystyn hyväksymään hänet kokonaan. Olen täynnä sellaista toiveikasta energiaa. Ajattelen, että viimeinkin! Ja pikkuruisen ajattelen että olen idiootti joka joutuu taas pettymään.

Muistan, kun olimme aloittamassa edellistä pitkää suhdettani joskus ajat sitten. Käytännössä suhde alkoi heti kun tapasimme, mutta vastustelin sitä pitkään. En varmaan ensimmäiseen vuoteen halunnut ilmaista julkisesti, että kyse on seurustelusuhteesta. Muita kumppaneita ei ollut, mutta käytökseni oli ailahtelevaa. En ehkä vain ollut valmis sitoutumiseen. Ja olin hieman lapsellinen ja itsekäs (silloinkin). Saatoin olla kylmä ja työntää hänet pois. Sanoa, etten halua nyt nähdä tänä viikonloppuna. Älä tule mukaan näihin juhliin. Muistan kuinka hän kerran soitti minulle viikonloppuna ja itki puhelimessa ja kysyi, että mikset voi rakastaa minua. Jossain vaiheessa tajusin, että hän oikeasti haluaa olla kanssani, eikä lähde minnekään vaikka olin käyttäytynyt huonosti. Silloin säikähdin, että meinasin melkein työntää tämän ihmisen pois elämästäni ja tajusin alkaa toimia toisin. Julkistimme parisuhdestatukset ja vietimme tiiviisti yhdessä seuraavat vuodet. Tarvitsin häntä todella paljon. Halusin mennä yhdessä joka paikkaan. Vaikka joskus olin hellyydenosoituksissa kylmä, enkä kovin romanttinen viesteissämme, niin joka kerta kun hän viesti jotain kivaa tai halusi julkisesti suudella olin salaa onnellinen. Salaa kaipasin sitä, mutten osannut näyttää sitä. En koskaan pystynyt sanomaan, että rakastan. Ehken oikeasti koskaan rakastanut? En tajua miksi asiat olivat minulle silloin niin vaikeita. Olen aivan eri ihminen nyt. Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa erilainen parisuhde. Mutta koen ansaitsevani näitä vaikeuksia ja tätä kohtelua ennen kuin saan sen onnellisuuden. Olenhan itsekin toiminut aikanaan typerästi. Ehkä me Ronin kanssa ansaitsemme toisemme. Hän ansaitsee minun luottamukseni ja rakkauteni ja ärsyttävyyteni, ja minä ansaitsen hänen hankaluutensa ja oikkunsa ennen kuin asiat voivat tasaantua. Uskon parantumiseen. Uskon että olemme toistemme vastapalat. Kaikessa hyvyydessä ja pahuudessa. Olen siis selvästi taas pää pilvissä saatuani ison annostuksen toiveikkuutta. Mutta minkä sille mahdan? Tipahdan taas sitten kun hän tahtoo etäisyyttä vaikka päällepäin käyttäydyn kuten pitää. Ahdistun. Nollaan. Turvaudun varatyyppeihin, jotka lemppaan sitten heti kun Roni on taas valmis tapaamaan. Nyt vaan en kykene tapaamaan Harria ainakaan siten, että menisin hänen luokseen viettämään iltaa ja yöksi. Viime tapaaminen tuntui niin väärältä, ainakin läheisyyden osalta. En pysty. En voi tehdä sitä vain siksi, että koen että olen jotain hänelle velkaa, tai pitääkseni hänet varmasti varalla.

Jotenkin se, että pystyn syyttämään jotain ulkopuolista näistä vaikeuksista ja ahdistuksista tekee kaikesta helpompaa. Ainakin hetkellisesti. Olo kevenee heti, kun ajattelen, että minä olen tällainen siksi koska se kuuluu persoonaani. Nämä ajattelumallit, haaveilut ja tunteilut ovat minun toimintatapani, jotka on käytävä läpi vaikkeivät ne loogisesti olisi yhteydessä realiteetteihin. Roni toimii kuten toimii, koska hänen on pakko prosessoida omat toimintatapansa ennen kuin eteneminen on mahdollista. Tulee tunne, ettei tämä asia ole kokonaan minun käsissäni. Eikä Ronin. Vaan asiat etenevät omalla painollaan ja meidän vain pitää olla mukana parhaan kykymme mukaisesti, vaikka se aiheuttaisi ahdistusta. Ei se matka vaan se päämäärä. Koska kohtalo. Nyt ollaan jonkun uuden äärellä. Olenko aikaisemmin sanonut niin? En kai ainakaan ennen tätä viimeisintä nousukautta. Ehkä vieläkin joku viisas olisi sitä mieltä, että olisi lopputuloksen kannalta kaikkein paras olla passiivinen Ronia kohtaan ja panostaa Harriin, joka on paperilla kaikin puolin täydellinen. Mutta tekisikö kukaan niin oikeasti minun sijassani? Miten pystyisi? En usko. Haluan kirjata nämä tuntemukset ylös tulevaisuuden varalle, jos olen sellaisessa tilanteessa, jossa kadun panostustani Roniin ja haikailen Harrin perään. Ajatus siitä että olisin jonkun muun kuin Ronin kanssa kuvottaa. En pysty ajatella suhdetta tai mitään tällä hetkellä, kun asiat ovat Ronin kanssa kesken. Kuten ne ovat olleet jo hyvin pitkään. En voi antaa itsestäni mitään Harrille tai kenellekään muulle tällä hetkellä. Siksi olisi vastenmielistä ja väärää teeskennellä ja luoda illuusiota suhteesta, johon en oikeasti emotionaalisesti halua. Odottelisin tunteiden heräämistä. Odottelisin, että totun olemaan toisen kanssa ilman kuvotusta ja ahdistusta. Ei se niin voi mennä. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädyttää kaikki muu, vaikka siellä olisi kuinka upea ihminen hyvänsä. 

Eli tässä on taas pääni sisältö. Yltiömaallinen toiveikkuus joka todennäköisesti päättyy jonkinasteiseen kärsimykseen. Mutta sellaista se elämä on. Kun olen tällä innokkaalla ja haaveilevalla tuulella niin luen kaikkea aiheeseen liittyvää. Nyt löysin jonkun artikkelin sielunkumppanuudesta. Siellä todetaan kaikki mitä olen jo tiennyt, ja mistä olemme Ronin kanssa kokoajan puhuneet. Sen tietää kyllä, kun sielunkumppaniinsa törmää. Sen tuntee kun kaikki loksahtaa paikoilleen. On kotona missä tahansa kunhan toinen on siinä. Toinen on osa itseä. Siksi enää ei tunnu puolikkaalta vaan kokonaiselta. Ehkä ei ole edes tiennyt että tuntuu puolikkaalta ennen kuin saa kokea kokonaisuuden. Tekstissä sanotaan, että joskus on parempi ettei koskaan tapaisi sielunkumppaniaan, kuin tapaisi ja sitten menettäisi. Tästä olemme Ronin kanssa puhuneet monia kertoja. Että jos kaikki on mahdotonta, niin olisi paljon helpompaa jos emme olisi koskaan kohdanneet. Mutta en usko että kaikki on mahdotonta. Kun kohtaa oman puoliskonsa niin kaikki vain on selvää. Yhteenkuuluvuus on selvä. Mikään muu ei voi tuntua tältä. Heti kun vietimme ensimmäisiä tapaamisiamme keskustellen tuntikausia niin hämmästelimme sitä miten voimme olla näin samanlaisia. Tiedämme heti mitä toinen ajattelee. Olemme aina puhuneet kuinka olemme kaksoissieluja. Alusta alkaen. Kaikista haasteista huolimatta yhteytemme on yliluonnollinen. Siitä tulee se kupla. Sielunkumppanit ovat toistensa parhaita ystäviä. Millään muulla (materia) ei ole merkitystä jos vain saa olla yhdessä. Lukemassani artikkelissa sanotaan, että yhdessäollessa voi tulla tunne, ettei tämä ole totta. Epäilee, että onko tämä vain unta, koska sitä tunnetta ei voi uskoa. Ja tätä olen juuri puhunut äskettäisissä kirjoituksissakin: kun olemme yhdessä vaivun välillä epäuskoon siitä, että voiko tämä edes olla. Koska minun sieluni näkee toisen sielun niin sillä mitä tapahtuu, tehdään tai sanotaan ei ole tässä vaiheessa merkitystä. Pystyn sivuuttamaan ne hetket kun hän yrittää rimpuilla omissa ongelmissaan, koska rakkaus on täysin pyyteetöntä. Se vain on. Se ei ole verbi. Ihanaa kun saan ymmärtää mitä se tarkoittaa. Kun on yhdessä oman sielunkumppanin kanssa niin tuntuu ettei mikään voi olla vastassa. Yhtäkkiä on helppo nähdä kaikki yhteisen tulevaisuuden yksityiskohdat avautumassa edessä. Artikkeli sanoo, että sielunkumppanin löytäminen on samaan aikaan sekä siunaus että kirous. Koska enää koskaan mikään muu ei voi yltää tälle tasolle. Tiedän. Artikkeli sanoo, että onnen ja rakkauden voi löytää muunkin kuin sielunkumppanin kanssa, mutta se ei koskaan ole sama. Monissa suhteissa on jatkuvaa epäilystä ja jossittelua, aivan turhia riitoja ja ristiriitaisuutta. Siis sillä täkeimmällä yhteyden tasolla. En halua sitä enää. Tätä tunnetta ei voi ymmärtää ellei ole sitä kokenut. Oikein herkistyn kun mietin tätä tilannetta. Mietin sitä, että jos en olisi eronnut edellisestä suhteestani niin en olisi ikinä saanut kokea tätä. Tapahtui meille nyt mitä hyvänsä niin tämä on tapahtunut. Olen sen verran optimistinen, että päätän iltapäivällä lähettää Ronille viestin, jossa sanon, että minulla on kaikesta hyvä uusi tunnelma. Hänen on hyvä tietää se. Miksei. Sillä tiedän, ettei hänen ensireaktiollaan ole mitään merkitystä. Tärkeintä on istuttaa ajatukset tiedoksi. Juuri kun olen naputtelemassa viestiä, niin Roni ehtii lähettää kuvaterveiset ensin. Tietenkin tismalleen samaan aikaan. Lähetän hänelle vastaukseksi viestin hyvästä olostani ja hän sanoo sen olevan hyvä asia.