Half way there

Harmaan tiistai-illan aikana aloitin vielä keskustelun Javierin kanssa. Hän epäsuorasti kutsui minut luokseen aiempana iltana, joten en halua olla täysin epäkohtelias. Ja tiedän, että hän on riittävän fiksu ja omanarvontuntoinen ollakseen aloittamatta taas keskustelua. Pallo on minulla. Kerron miten typerä olo minulla edelleenkin on, enkä usko että pystyn liikkumaan mihinkään lenkkipolkua pidemmälle. Hän vaikuttaa pettyneeltä. Vitsailen sillä, kuinka kauan aikaa ja energiaa kuluu kaunistautumiseen, jotta voisin tavata hänet. Yllättäen minulle tulee huono omatunto. Yhtäkkiä kadun omaa vastahakoisuuttani. Yritän seivata tilannetta ja ehdotan,että huomenna voisi olla energisempi ilta, jos hänellä ei ole vielä suunnitelmia. "Katsotaan sitten huomenna", hän vastaa. Okei tyydyn siihen. Ja varmaankin tunnen itseni vielä typerämmäksi jos huomenna en haluakaan tavata Javieria, ja saan keksiä uusia tekosyitä. Itsepähän säädän taas kaiken kanssa.

Jollain lähes maagisella tahdonvoimalla sain itseni ulos myöhäiselle pikalenkille kosteaan ja koleaan ilmaan, vaikka energiaa ei oikeastikaan ole ollut näköpiirissa koko alkuviikkona. Päätin purkaa tylsää oloani juoksemalla aluksi ihan täysillä puolet lenkistä! Laitoin päälleni kulahtaneen spiderman-teepaidan ja treenihousut, ja korvakuulokkeista Ylex:n jatkot soimaan. Sain hyvän flown nopeasti päälle. Pian jo läähätin punaisena menemään, ei ole kylmä edes pelkässä teepaidassa. Ennen tien ylitystä nostin katseeni ylikalliin lenkkilippikseni alta ja huomasin ohittavani vastaantulleet tutut kasvot. "Moi". Kiidän ohi, en katso taakse. Kuuluiko se radiosta? Ei hitto. Niko! Eihän se edes asu täällä päin. Mutta hänen sisaruksensa kyllä asuu. Thanks karma! Juuri kun syytän ulkonäköpaineita siitä, etten viitsi mennä leffailtaan, niin törmään eksdeittiin mahdollisimman epäviehättävänä... Mahtavaa. Kun saavuin kotiin olin jo hyväksynyt tämänkin elämänopetuksen. This is me. En ole aina parhaimmillani. Viestin vielä ennen nukkumaanmenoa Manuelille pikakuulumiset. Hän vastaa nopeasti ja vaihdamme pikaisesti pari hyväntuulista iloista viestiä. Kerroin tuntevani oloni zombiksi. Hän toteaa, että siinä on hyvä asuidea seuraavalle viikonlopulle. Ei tarvitse edes tuhlata rahaa asuun, hah! Kamuni. Buddy-O.

Aamulla matkalla töihin huomaan, ettei toisesta korvakuulokkeesta kuulu mitään. Johto on vaurioitunut (kissa!?!). Vahingossa huudahdan "Voi vittu" keskellä jalkakäytävää. Pikaskannaan kulmieni alta ympäristön. Ei tuttuja, hyvä. Reaktioni yllättää minut. Miksi olen niin kiukkuinen, vaikka muistan, että minulla on toiset ihan samanlaiset kuulokkeet odottamassa töissä. Missä on kärsivällisyyteni ja positiivisuuteni? En tiedä.

Keskiviikon lounastauolla tulee usein katsottua kelloa ja todettua ääneen, että puolet arkiviikosta on taas lusittu! Tällä kertaa en edes muistanut onko keskiviikko vai torstai. Väsynyt viikko. En kuule kenestäkään mitään työpäivän aikana. En edes ajattele ketään. Jostain syystä minulla on stoalaisen luottavainen olo siihen, että tapaamme vielä Dimin kanssa. Sitten joskus. Ei tällä "tauolla" ole väliä. Hän on vapaa tekemään mitä tahtoo ja niin olen minäkin. En voi vaatia toiselta mitään, mitä en itse tee, joten niin kauan kun olemme vapaita ihmisiä, ovat mahdollisuudet mihin tahansa avoinna. Tai ainakin tällä ajattelulla saan itselleni hieman paremman mielen hetkeksi. Töistä lähtiessä en vielä tiedä aionko ehdottaa Javierille tapaamista, vai odotanko että hän itse ottaa yhteyttä. Myös Manusta saattaa kuulua... Ei koti-ilta ja lenkille menokaan huono ajatus ole.

Kotiin päästyäni kokkaan saman tien kanafileet sinihomejuuston ja ananaksen kera liemeksi. Ihan hyvää tuli! Puntaroin fiiliksiäni. Edelleen epävarma. Mutta koska oloni voi muuttua kuin tuuliviiri, niin aloitan keskustelun Javierin kanssa. Kysyn onko hän tänään kiireinen, sillä leffailta voisi tulla kyseeseen. Mikäli hän on kiireinen tänä iltana, niin voin ainakin hyvällä omatunnolla keksiä jotain muuta. Mutta jos hän haluaa tavata, niin siitä voi tulla hyvä mieli. Ja saan samalla katsottua jonkun hyvän elokuvan! Rakastan elokuvia. Javier lukee viestini pienellä viiveellä ja vastaa heti. "Tule niin pian kuin pääset!" Reaktio, jota olen odottanut jostain muualta, mutta kelpaa se näinkin. Toivon, ettei Manuelista kuulu mitään.