Manuel, syyskuu

Heinäkuusta alkaen olemme tavanneet Manuelin kanssa kerran tai pari lähes joka viikko, kun hän on ollut samassa maassa. Useammin hän on ehdottanut tapaamista, mutta pian minäkin olen rohkaistunut tekemään aloitteita. Olen kulkenut hänen luokseen yhä itsevarmemmin. Ilman tarvetta rohkaisulasillisille ennen hänen luokseen menoa. Tapaamisemme ovat aikaistuneet. En enää ole mennyt vain yöksi pikkuhiprakassa, vaan ajoissa tekemään ruokaa, syömään, saunaan, juttelemaan. Hän on avautunut yhä enemmän arkisista asioistaan sekä erostaan, työstään, perheestään. Kertoo mielellään, muttei juurikaan kysy mitään yksityiskohtaista minun asioistani ellen ensin aloita kertomaan itse. Emme puhuneet suhteemme laadusta. Ajattelin, että tästä se kehittyy pikkuhiljaa. En painosta, mutta panostan. Muutamia kertoja hän puhui eksästään hieman liikaa. Kertoi kuinka oli siivonnut ja jokin oli muistuttanut eksästä, joten hän oli ollut masentunut koko päivän. Outoa. Joskus upean illan ja yön jälkeen, aamulla Manuel oli masentuneen oloinen. Täysin hymytön. Muistutti, että älä unohda mitään tavaroita sitten mihinkään kun lähdet. Parikin kertaa lähtiessäni Manuel vilkaisi kylpyhuoneeseen, varmaan tarkistaakseen etten ole jättänyt hammasharjaani mihinkään. Hymyilin hänelle tällöin, vaikka sydämeen kolahtaa. Vielä joskus saan jättää hammasharjani jonkun luokse! Olin Manuelia kohtaan hyvin pitkälle ymmärtäväinen, kunnes ryhdyin tapaamisillamme avautumaan itse enemmän. Olemaan läheisempi. Pyytämään halausta. Nukkumaan lusikassa. Joskus yöllä Manuel tarkoituksella vaihtoi asentoa, jotta pääsi kauemmas minusta. Mutta jonain yönä en välittänyt ja olin hänessä kiinni silti. Sain hänet aamullakin hymyilemään. Toiveeni olivat korkealla. Kutsuihan hän minut aina takaisin.

Kunnes eräänä iltana, kesken kivan yhteisen illan hän totesi, että me emme koskaan voi olla muuta kuin kavereita, vaikka nyt pitäisimmekin yhdessä hauskaa. Hän tykkää läheisyydestä, mutta siinä se. Ei valmis suhteeseen. Pieni kolahdus. En ollut varma uskoako häntä, sillä tiedän miten erostressissä ihminen ajattelee ja tuntee. Säikähtää ja perääntyy. Keskustelimme siitä, miten kumpikaan ei ole ennen ollut Friends with Benefits -suhteessa. En tiedä miten se menee. Miten se onnistuu. Mitä mä teen? Mutta sanoin, että olen valmis kokeilemaan. Kumpikin saa pienen tyttöystävä-, poikaystäväkokemuksen. Läheisyyttä. Illuusion rakkaudesta. Vaikka minulle se tuntuikin aidolta.

Lähdin Manuelin luota tuolloin yllättävän kevein askelin. Tiesin ettei hän tapaile ketään muuta ja minä saisin nauttia hänestä parhaat palat. Ja uskoin samalla, että tilanteella on mahdollisuus muuttua tulevaisuudessa. Olin valmis tähän. Cool girl. Taas. BLING. Kaksi päivää myöhemmin Manuel lähettää minulle viestin. Kysyy ensin niitä näitä. Sitten hän copy-pastettaa pitkän viestin whatsapp-ruudulleni. "En pysty tähän. Jos jatkamme, se estää minua etenemästä muutoin. Ollaan vain pelkkiä kavereita." Mitä hittoa? Tätä olet rustannut siellä taas omantunnontuskissasi koko aamun. (oikeasti vastasin, että tietenkin tämä sopii jos se sinusta tuntuu hyvältä) Sä siis käytännössä jätät minut juuri kun olen suostunut olemaan pelkkä fuckbuddy. Ja ehdotat leffailtaa ihan vaan kavereina? Taas sain tirauttaa kyyneleen. Taas hylkäämiskokemus. Et kelpaa. Taivut kun mikäkin tossukka, mutta et kelpaa. Olin maissa. Ainakin hetken. En tiennyt ajattelinko hänen olevan väärässä ja vielä muuttavan mieltään. Olevan vain peloissaan, säikähtänyt omia tunteitaan. Vai eikö hän oikeasti yhtäkkiä pidä minusta. Oikeasti kokee, että olen esteenä jollekin suuremmalle onnelle, vaikkei hän edes tapaile ketään. Paitsi minua jatkuvasti. En tiedä, mutta tämän jälkeen en lähettänyt hänelle yhtäkään viestiä tai tykkäystä viikkoon. Pidin itseni kiireisenä muualla.