Harmaata

Maanantain loppuiltana en tehnyt mitään järkevää. En käynyt lenkillä. Istuin ja söin. Tein itselleni herkullisen munakkaan, johon puolitin kirsikkatomaatteja ja palottelin pikkuisen chorizoa. Koko loppuillan kärsin janosta. Javier kyseli milloin voitaisiin tavata. Kerroin hänelle kärsiväni maanantaisesta koomasta, enkä voi nyt ajatella tapaamista. Huomasin myös, että olinkin unohtanut tinderin kommentoinnin pois päältä, joten siellä oli pari Mitä kuuluu -viestiä parilta tapaamattomalta tinderiltä. Vastasin heille jotain näennäisen iloista. En kuullut Dimistä mitään. Katsoin hänen kuvaansa puhelimesta. Perhoset. Katsoin Danielin kuvaa. Ei mitään. Katson Manuelin kuvaa. Hän on treenivaatteissaan ja hymyilee niin omana itsenään. Hymyilen. Menin ajoissa nukkumaan. Herätyskellon soidessa olin vielä aivan sikiunessa. Torkutin kolme kertaa. Joustava työaikani useimmiten sallii sen. Aamutoimeni kestää noin vartin. Aamupesu, pikameikki, pukeutuminen, korvakuulokkeet korviin ja radio päälle ja matkaan. En syö aamiaista. Paitsi hotelleissa, risteilyllä tai niinä viikonloppuaamuina kun joku kenen vierestä herään aikoo sellaista tarjota.

Mietin aamutoimieni ohessa miksi mikään ei alkanutkaan Dimin kanssa kuten olin ajatellut. Onko hän oikeasti kiireinen eikä edes ajattele, että meidän pitäisi tavata ennen kuin on kunnolla vapaa-aikaa? Vai eikö halua muuta kuin satunnaisesti nähdä puheistaan huolimatta? Ajattelen viestiväni hänelle ehkä tänään. Ottihan hän itse yhteyttä viikonloppuna. Ja vielä kiireen todistavalla valokuvalla! (hän on niin syötävän suloinen!) Voisiko Javierin tapaaminen lohduttaa tilannettani? Vai kutsuukohan Manuel minut hali-iltaan ennen seuraavaa viikonloppua, jolloin tulen olemaan poissa kaupungista?

Työpäivän aikana huomaan olevani huonolla tuulella. Joku hidastelee edessäni kapealla kadulla. Etkö tajua että mulla on tässä kiire, siirry sivuun eläkeläinen! Joo, en tarvitse mitään kuulumisten kyselyä nyt aamukahvia kiskalta noutaessani. Ja miksi bussikuski toivottaa jokaiselle erikseen huomenta, en jaksa vastata. Mutta vastaan silti ja hymyilen kaikille ja annan eläkeläisille tietä. Olen ystävällinen ihminen. Ja tarvittaessa syytän korvakuulokkeitani. Sori, en kuullutkaan, että sinä ärsyttävän pirtsakka vaatekaupanmyyjä yrität myydä minulle oksennuksenväristä akryylihuivia (="anteeksi, joo, ihana, mutta nyt just en tollaista tarvitse"). Olen vain hakemassa kertakäyttöisen halpisasusteen halloweeniksi. Sellaisen, jota ei tarvitse varjella juhlinnan riennoissa. Jota en edes aio enää tuoda takaisin kotiin. Ja sitä paitsi, vaikka shoppailisin vaatteita niin tykkään tehdä sen ihan itse.

Sekoilen sanoissani kokouksessa ja aivoni tuntuvat olevan jumissa tavallista tiistaita enemmän. Haluan jotain piristystä tympeään iltapäivääni ja lähetän Dimille viestin. Kysyn ehtikö hän saada työt ajoissa tehtyä. Hymysmile. Lisäksi kysyn oliko se hänen pikamatkansa varmasti heti seuraavana viikonloppuna. Ihan muuten vain, koska olenhan itsekin koko tulevan viikonlopun poissa. Haluan ikään kuin varmistaa Are we dead? Hän ei vastaa. Edelliskerrasta oppineena ymmärrän, että se on hänen tapansa. Jostain syystä hänelle on ihan normaalia vastata vaikkapa kahdeksan tunnin kuluttua tai huomenna. Joten olen tällä kertaa loukkaantumatta. Tai yritän ainakin. Eräs sinkkuystävättäreni ehdottaa risteilyä muutaman viikon päähän. Juuu, miksikäs ei! Parit pikkujoulut on buukattuna. Lisäksi suunnitellaan Muuten vain -nollaamista työporukan kanssa. Kaikenlaista kivaa siis edessä. Mutta silti tuntuu harmaalta.

En syytä tästä latistavasta fiiliksestä säätä. Olenhan aiemminkin innoissani mennyt treffeille kaatosateessa. Ei myrskytuuli vie intoani, jos innolle vain olisi jokin syy. Tänään ei näköjään ole. Useimmiten juuri pidän tällaisesta harmaasta ja sateisesta säästä. Ensinnäkin se on aivan hyvä lenkkeilysää, mutta silloin on myös parasta lojua vällyjen kanssa läppäri sylissä sisätiloissa. Vaikka koko kesä on menty pihalla ja muutenkin vapaa-aika on kulunut muissa ympäristöissä, niin ainakin ennen olin vannoutunut koti-ihminen. No, asiat muuttuu, ihmiset muuttuu..

Ilta etenee, eikä vastausta Dimiltä. Ajattelin myöhemmin illalla kysyä, miten Manuelin uusi työprojekti on alkanut. Ihan vain ylläpitääkseni ystävyyttämme. Mietin, mitä tekisin Javierin kanssa. Olen huomannut, että minulla on huono omatunto. Siitä että hän haluaisi kovasti tavata ja olen ollut välinpitämätön (vaikka aina vastaan iloisena viesteihin). Pidän häntä ikään kuin varalla. Mutta sitten jos harkitsen hänen luokseen leffailtaan menoa, niin huomaan kärsiväni omantunnontuskista koskien Manuelia. Sohvalla makoiluhan on meidän kahden juttu! En siis ole varma haluaisinko oikeasti nähdä Javieria, vai koenko vain velvollisuudekseni miellyttää muita. Haluan että minusta pidetään? Ja sitten kun ajattelen pidemmälle, niin viihdyn hänen seurassaan kuitenkin oikeastikin. Plahh. Ehkei ole hyvä päivä ajatella. Hyvä jos jaksan lähteä lenkille. BLING. Dim vastaa viiden tunnin viiveellä. Neutraalina ja iloisena. Ilosmile. Juu työt on kunnossa ja lomailua luvassa tällä viikolla. Ei muuta. Selvä. Are we alive? En tiedä. Nyt on taas sitten hänen vuoronsa seuraavaksi. Varmaan hän viestii sitten joskus viikon kuluttua kun lomat on ohi ja hänellä on tylsää. Olen plan B. En ajattele häntä enää tällä viikolla. Pidä tunkkisi.