Töissä tauolla juoruilimme työkaverin kanssa parisuhdeasioista. Tiina on naimisissa ja kamppailee lastenkasvatuksen kanssa. Siksi saammekin aikaan mielenkiintoisia keskusteluja eri maailmoista. Hän kysyi yhtäkkiä olenko kuullut mitään Carlosista! Ei en ole. Annapas kun mä stalkkaan! Hän selasi sosiaalista mediaa ja löysi Carlosin kuvan yhdessä kauniin naisen kanssa. Onnellisia parisuhdekuvia. Auts. Miksi se tuntuu loukkaavalta? Tuo siis voitti minut? Ei se mitään. Carlos oli mainio tyyppi. Hän ansaitsee hyvää. Sanon sen ääneen ja tarkoitan sitä. Silti harmittaa, että vaikuttaa siltä, että koko muu maailma pariutuu ja löytää onnen paitsi minä. Pitäisikö minun hävittää yhteiskuvamme, joka on vieläkin jossain kaapin perukoilla? En jaksa juuri nyt.
Itsesäälissä (minäkin ansaitsen jonkun!) selasin läpi kaikki käymämme keskustelut Dimin kanssa. Naureskelin yöllisille viesteillemme. Olemme kinastelleen kuin vanha pari. Totesin, että hän on aloittanut lähes kaikki keskustelumme koko historiamme aikana. Ja hän on ollut se innokkaampi osapuoli tähän asti. Joten malttamattomuuteni keskellä oikeutan itselleni sen, että voin ihan hyvin nyt olla vuorostani aloitteellinen. Viesteissään hän on toistuvasti todella selkeästi osoittanut halunsa tavata minut, joten enkö minä voisi tehdä samoin, jos siltä tuntuu? Siispä iltapäivän aikana tehtailin hyväntuulisen, mutta riittävän neutraalin viestin: "Meinaatko olla kiireinen koko loppuviikon, vai sovittaisko deitti jollekin illalle?". Kiireellä viittasin aiempaan tapaamisellamme käymäämme keskusteluun siitä, että hän kertoi useasta keskeneräisestä työhön liittyvästä asiasta, joille on pian tulossa deadlinet. Ajattelen, että meillä on hyvä juttu meneillään ja hän kyllä vastaa, että totta kai tavataan! Vihdoinkin joku kokee samoin kuin minä! Ja mitä tapahtuu? Tuleeko epämääräinen vastaus kovista kiireistä? Tuleeko "Katsellaan joku toinen kerta"? Vai kenties suora tyrmäys, ettei hän koe meidän olevan toisillemme luodut sittenkään, joten miksi tuhlata aikaa? Ollaan vain kavereita? None of the above. Ei vastausta. Ei mitään vastausta.
Jäänteenä menneestä suhteesta saan lieviä paniikinomaisia oireita hylkäämis- ja torjumiskokemuksista. Jos eksä ei vastannut lainkaan, tai vastasi ilkeästi ettei aio tulla kotiin pariin päivään, sain fyysisiä ahdistusoireita. Ei ruokahalua, tunne siitä että suurinpiirtein maailmanloppu on tulossa. Itkua. Lopulta tilanne johti siihen, että jopa pieni odottelu tai epävarmuus laukaisi heti ahdistusoireet, vaikka mitään ei olisi ehtinyt tapahtuakaan. Jos hän ei vastannut kun soitin töiden jälkeen. Sydän alkaa hakata. Taasko hän on karannut viikonlopuksi jonnekin. Miksi? Mitä tein väärin? Ja sitten sillä silmänräpäyksellä, kun hän viestikin olevansa ruokakaupassa jonottamassa ja pian kotona, oli kuin taivas olisi auennut. Kaikki paniikki poissa. Jes, turvassa. Nämä oireet toki lievittyivät tottumuksen kautta suhteen edetessä. Pystyin sivuuttamaan hänen katoamistemppunsa ja siirtymään nauttimaan omasta ajastani. Siispä tiedän, että tämä on vain minun viallinen tapani reagoida. Se ei välttämättä ole oikein suhteutettua tilanteeseen, eikä minun tarvitse välittää liikaa näistä nopeasti ohimenevistä stressituntemuksista. Opettelen pikkuhiljaa niistä pois.
Eli. Ei siis vastausta Dimiltä. Ja Carloskin on onnellisesti parisuhteessa. Mä olen taas jämä. Heti pikadefenssinä ajattelen, että ei se mitään. Tämäkin siis meni ilmeisesti pieleen. Ehkä hän oli kiinnostunut vain niin kauan kun olin itse vaikeasti tavoiteltava. Okei. Selviän kyllä. Voin ottaa illalla lasillisen. Ensin käyn lenkillä. Se auttaa. Mitä on varalla? Mistä saan seuraavan laastarin tähän? Paniikkinappula on viimeaikaisten tapahtumien vuoksi hieman liian herkillä. Ajatukset pyörivät päässä. Breath. Todellisuudessa tiedän, että todennäköisesti vielä jokin vastaus tulee ja se voi olla mitä vaan. Sori olin harrastuksessa. Sori puhelin oli rikki. Sori kun kesti vastata, en tiennyt miten muotoilisin sen, että olet sielunkumppanini! Mutta sillä välin kunnes vastaus tulee ruokahalu katoaa, haluan lasillisen. Vituttaa, ettei asiat voi olla ikinä helpompia. Selkeitä. Miksi en vain ollut viestimättä? Mutta silloin olisin elänyt epätietoisuudessa vielä pidempään. Ärsyttää oma epävarmuus ja hätäily, jonka onneksi osaan useimmiten peittää. Kuinka monta kertaa vielä olen tässä samassa tilanteessa? Enkö ikinä pääse tämän vaiheen yli kenenkään kanssa? Sisimmässäni tuntemukseni menevät helposti vuoristorataa tällaisissa pienissä nivelvaiheissa. Koitan antaa jokaiselle tuntemukselle sijaa vuoron perään, koska uskon tunteiden ja asioiden aktiiviseen käsittelyyn eteenpäin vievänä prosessina. Ei tee edes mieli lohduttautua Manuelin halauksiin. Kyllä hän vielä vastaa. Laittaisinko viikonloppuna päälle uuden paidan.
Lähden reippaan juoksulenkin sijaan puolentoista tunnin kävelylle ilman korvakuulokkeita. Hölmöjen ja ylireagoitujen ajatusten jäsentäminen kauniissa ulkoilmassa helpottaa oloa heti. Pitää ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa. Kaikki on hyvin. Olen nuori. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Turha murehtia ja stressata tällaista pinnallista asiaa. Kuulet hänestä kyllä, ja jos et, niin ehkä parempi niin. Moni joutuu elämään oikeasti vakavien ongelmien ja traumojen kanssa. Joten suu tukkoon ja katse eteenpäin. Ja sitä paitsi, hän vastaa kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti