Manuel, syyskuu. Kun jotain puuttuu.

Töissä oli ollut todella kiireinen alkuviikko. Syyskuun loppu häämöttää. Olin jo etukäteen laskelmoinut, ihan vain ohimennen, että keskiviikkona voisin jollain verukkeella muistuttaa olemassaolostani Manuelia. Minulle oli jäänyt tapaamisestamme taas hyvä mieli, ja vaikken tahtoisi, niin häntä eniten ajattelen. Jossittelen. Toivon. Kaipaan. Vaikka teen parhaani siinä, että tapaan muita ihmisiä, enkä jää häneen roikkumaan, niin silti. Pieni kipinä on olemassa. Toivonkipinä. Siispä ruokatauolla lähetin hänelle neutraalin ajankohtaiseen aiheeseen liittyvän viestin, johon hän vastasi heti. Hän jatkoi keskustelua, johon vastasin neutraalin iloisesti mitään vihjailematta. Ja - kuten olin ounastellut - pian hän kutsui minut luokseen illalla! "En tietenkään halua tuhlata sun aikaa, mutta ehkä parempi näin arki-iltana kuin viikonloppuna? Syödään jotain ja katsotaan pari jaksoa sarjasta!" Vastasin, ettei se ole minusta ajanhukkaa ja mieleni tekikin rentoa sarjankatselua. Heti lopputyöpäivä sujui keveämmin. Hymyillen. Taas yksi ihana ilta edessä. Taas yksi yö jonkun ihanan kainalossa. Mahdollisuus johonkin..

Ja kaikki sujui loistavasti. Koko matka hänen luokseen tuntui jo ihan normaalilta. Tätä reittiä mun kuuluukin kulkea. Aina ennen summerin soittamista odotan hetken. Hengitän. Joskus vilkaisen peiliin. En ole vieläkään täysin tottunut koputtelemaan toisten ovilla. Mutta heti kun ovi aukeaa, tunnen olevani kotona. Manuel on hymyillen vastassa useimmiten aamutakissansa. Joskus alasti. Joskus vaatteissaan. Heti ensimmäisenä hän kaappaa minut isoon halaukseen, suutelee. Kysyy mitä kuuluu. Kertoo jotain kivaa. On niin normaalia. Nyt jo on sitä ikävä. Taas. Katsoimme halitusten sarjaa. Puhuimme kaikesta. Menimme nukkumaan toisiimme kietoutuneina. Manuel alkoi kuorsata hetkessä. Kun hän havahtui hereille sammuttaessani valoa, ihmettelin ääneen, miksi hän on valittanut aiemmin uniongelmistaan, koska minusta hän on maailman paras nukkuja. "Se johtuu siitä että sä olet täällä". Minä sanoin,  että tiedäthän mitä sanotaan ihmisistä, joiden kanssa nukkuu parhaiten..  Se yö hymyilytti pitkälle seuraavaan päivään. Siitä seuraa tunne, että tässä on pakko olla jotain. Jotain oikeeta.

Välttelen sitä, että viestittelisi liikaa. En laita hyvän yön viestiä vaikka tekisi mieli. Odotan, kohtuullisen ajan (pari päivää) ja sitten keksin jonkun asian, joka usein johtaa siihen, että saan kutsun hänen luokseen. Yhtä usein myös hän viestii ensin. Miksi pitää näin pelata? Eikö vaan voisi viestiä jos siltä tuntuu. Muttei se ole niin helppoa. Sillä viikolla en käynyt muilla uusilla treffeillä, ja viikonloppuna olin ystävien kanssa ulkona, kun Manuel viesti minulle yöllä ja toivotti hauskaa iltaa. Vaihdoimme muutamat viestit ja illan humussa viestin, että toivoin olevani siellä hänen luonaan. Ja närkästyin kun kutsua ei tullutkaan! Aamulla viestimme lisää ja Manuel yritti muistuttaa, ettei halua mitään vakavaa ja hän pelkää että sydämeni särkyy. Ja että se, jos jatkamme tapaamisiamme, on oltava minun valintani. Totesin, että minusta tuntuu hyvältä olla hänen kanssaan. En välitä siitä, ettei hän nyt halua mitään vakavaa. Olen tyytyväinen näin (ja salaa toivon että tilanne kehittyy). Haluan nähdä häntä omasta valinnastani. Ja siispä ehdotin tapaamista viimeistään sunnuntaille. Se sopi Manuelille. Hymynaama. Lauantaina olin ulkona juhlimassa ystäväni kanssa, kun Manuel oma-aloitteisesti ehdotti lähempänä puolta yötä, että menisin hänen luokseen suoraan illanvietostani. Ihan itse ehdotti ja samalla ehdotti jo seuraavaa tapaamispäivää alkuviikolle. Miksi se tekisi niin jos ei välittäisi minusta? Ikään kuin korvaisi sen, ettemme perjantaina tavanneet? No, jatkoimme iltaa ystävättäreni kanssa. Vaihdoin tanssilattialla numeroita jonkun komistuksen kanssa. Lisäksi eräs juontaja flirttaili kovassa humalatilassa katetulla terassilla. Hyvä fiilis, hyvä flow. Mutta silti tuli kiire Manuelin luokse.

Olin niin iloinen. Hän oli jo ollut nukkumassa, kun saavuin ja hyppäsin hänen viereensä valmiiksi lämpimään sänkyyn. Onko mitään parempaa kuin olla toisen tiukassa syleilyssä nukkumassa? Maata kasvot vastakkain ja hengittää samaa ilmaa. Suukottaa aina kun vaihtaa asentoa. Herätä aamulla nauttimaan toisistamme. Hän ei edes noussut kolistelemaan kotitöitä liian aikaisin. Hän varmasti välittää minusta, koska muuttaa käytöstään toiveideni mukaisesti jatkuvasti. Manuel nousi ensin hitaan heräilyn jälkeen suihkuun. Hipsin perässä ja halasimme ja silitimme toisiamme kuuman suihkun alla. Siinä tunsin olevani niin onnekas. Elämä varmaan huomasi hymyni, sillä pian Manuel sanoi, että muista sitten, että tämä ei ikinä tule johtamaan mihinkään. BOOM. Miksi on pakko sanoa noin siinä kaiken kauniin keskellä? Kysyin ääneenkin miksi. Sanoin, että haluan tietää, miksi hän on niin varma ja haluaa jatkuvasti siitä muistuttaa. Miksei voida vain olla ja katsoa mitä tapahtuu. Manuel vastasi, että jotain puuttuu. Hän tulee vielä törmäämään naiseen, johon hän ihastuu ja kokee enemmän kemiaa. Ja se en voi olla minä. Ei mitään tiettyä  syytä. Jotain vaan ei ole. Manuel nauraa, että hänellähän on kaikki hyvin, koska ei tule itseään satuttamaan tässä jutussa, mutta on huolissaan minusta. Lähdin suihkusta nopeasti. Aamukahvin lomassa tirautin kyyneleen katsellen ulos ikkunasta. Sanoin, että kaikki on kunnossa. Manuel halusi lähteä asioilleen. Sanoi, että mieti haluatko jatkaa näitä tapaamisia. Onhan tämä ollut koko ajan tiedossa. No niin on! Vitun paska. Piti nähdä vaivaa kaivaakseni Cool Girlin esiin. Halaus, suukko. Hymy. Can't keep losing you. Kotimatkallani Ryan kyseli pitkästä aikaa kuulumisiani ja ehdotti tapaamista. Ei tunnu miltään. Joo, katellaan, ehkä leffailta yhdessä ensi viikolla. Dim olisi halunnut edellisiltana nähdä, mutta hänetkin sivuutin taas Manuelin vuoksi. Miksi olen näin hiton tyhmä. Ja miten voi tuntua niin rakastetulta, jos siinä ei oikeasti ole mitään? Onko tämä joku naisten juttu? Miksi toinen hymyilee, suukottelee, halaa, tekee kaiken suurella rakkaudella. Ja sitten sanoo, ettei tunne mitään. Lenkkiystävättäreni tätä ennusti viimeksi edellisenä päivänä, kun lopetin illan kesken päästäkseni kainaloon nukkumaan. Siihen kainaloon, joka huutaa rakkautta ja hellyyttä ja läheisyyttä, mutta sanat sanoo ihan muuta. Tämä on jo käynyt aiemmin. Selviän tästä kyllä. Taas. Osaan  pitää itseni kiireisenä. Ja jotenkin en edes usko sitä. Takaraivossani on pieni ajatus siitä, että tämä on vain jotain Manuelin pelkoa. Perääntyy kun käy liian läheiseksi. Ja kyllä se siitä muuttuu. Ja sitten alan listata (taas) hänen huonoja puoliaan, jotta saisin pahimman terän sydämeen iskeneestä veitsestä hiottua tylpäksi. Ja se toimii.