Baby is this deja vu?

Alan olla melko varma, että olen vahingossa löytänyt jonkin cheat coden ja elämä on pelkästään yhtä maanantaita ja viikonloppua. Koko ajan on maanantai. Ihan koko ajan. Ja sitten yhtäkkiä viikonloppu. Alkoiko tämä silloin, kun lopetin arkideitit ja -aktiviteetit kokonaan? Maanantaista torstaihin päivät ovat vain toistensa kopioita, joten niitä ei edes oikeastaan ole? Tosi ahdistava ajatus. Ja tunne. Mutta en jaksa. Laiskottaa. Ajatus uusista treffeistä ei innosta yhtään. Maanantai (tämäkin), on ollut väsyttävä. Mutta kotimatkalla kävellessäni alkoi korvakuulokkeistani soida menevä viikonloppubiisi ja hetken jo fiilistelin, että seuraavaan viikonloppuun on enää kolme täyttä arkipäivää (+perjantai)!  

Eli valoa on taas tunnelin päässä! Muistin myös alkaa piinaavasti odottaa viestiä Dimiltä. Jos en enää kuule hänestä, niin ilmeisesti hänen lomamatkansa oli menestys ja hän on löytänyt muuta ajateltavaa. Mutta jos hän ottaa yhteyttä, haluan vielä tavata ja ottaa selvää mitä hän oikein etsii. Olen edelleen sitä mieltä, että hänen viestintänsä minulle on ollut ristiriitaista. Ja haluaisin saada asiaan selvyyden. Hänhän viimeksi tavatessamme kutsui minut seuraavan viikonlopun jatkoille mukaansa! Kai hän sen sentään muistaa. En voi katsoa hänen kuvaansa, koska se vieläkin aiheuttaa fiiliksiä, joita en halua, jos en voi häntä saada. Tapaamisestamme on pari viikkoa. Enpä olisi silloin uskonut ettemme tapaakaan näin pitkään aikaan.

Vaihdoin maanantaisen aamupäivän aikana pari neutraalia viestiä ulkomaan tinderin kanssa. Myös Ryan laittoi jotain kevyttä viestiä edellispäivänä sunnuntai-illan ratoksi. Olisimme hyviä kavereita hänen kanssaan, mutten viitsi ehdottaa mitään oma-aloitteisesti. En edes oikeastaan jaksa. Tavallaan toivoisin, että Manuel kutsuisi minut luokseen. I could use a hug. En itse kehtaa vielä aloittaa keskustelua, koska en tosiaan ole aivan varma mitä kaikkea hölmöä on tullut viikonloppuna lauottua. Tämä tunne varmasti haihtuu parissa päivässä. No worries. Mutta se, että toinen aloittaisi keskustelun kertoisi, että kaikki on edelleen ihan fine. No eiköhän se päivä myös koita ennemmin tai myöhemmin.

Olen pohtinut paljon tätä parisuhteenmuodostumisprosessia. Pitääkö heti alussa olla kipinä? En usko, että se on selkeästi ollut heti alussa läsnä kenenkään muun kohdalla kuin Dimin ja Nikon. Ja sekin on täysin fyysistä. Dim ei - ainakaan alussa - täyttänyt muita kriteereitäni. Eli peittoaako kemia ja kipinä kaikki muut seikat parinmuodostuksessa? Toisaalta, esimerkiksi Carlos ja Manuel eivät herättäneet minussa heti alkuun mitään fyysistäkään intoa, mutta se syntyi myöhemmin. Kumpi on parempi? Se että päättää järjellä, että toinen on tutustumisen arvoinen ja sitten joko kipinä syntyy tai ei synny. Vai pitääkö sen olla olemassa jo heti? Ja oliko se edes missään vaiheessa aitoa Manuelia kohtaan, jos se loppui näin nopeasti? Onko se loppunut varmasti kokonaan? En osaa arvioida onko meillä Javierin kanssa kemiaa. Tulemme toimeen loistavasti ja nautin saamastani positiivisesta huomiosta. Mutta eikö se sitten ole kipinää ja kemiaa? Ei ainakaan samallailla kuin Dimin kanssa. Saan  ajoittain lieviä itsesäälipuuskia kaiken tämän keskellä. Taas uusi viikko, ja taas on kaikki paikoillaan. Milloin hänen pitäisi viimeistään viestiä? Keskiviikkona, eikö niin.

Olen närppinyt kynsiäni, niiden reunat on epätasaiset. En ole tehnyt niin pitkään aikaan. On pimeämpää kuin pitkään aikaan. Väsyneempää. Deja vu. Tällaisia on maanantait. Syön hernekeittoa, ehkä se alkaa sitten tuntua torstailta.