torstai 18. toukokuuta 2017

I shine 'cause i ate the sun

Minulle on pari kertaa suoraan tähän bloggerin sivulle tekstiä kirjoittaessani niin, että teen jonkin pienen virheliikkeen ja kaikki tekstit katoavat automaattisen tallennuksen vuoksi. Automaattinen tallennus on tietenkin pääosin loistava asia, mutta silloin kun vahingossa tekstin kopioinnin sijaan painankin ctrl + V ja kaikki kirjoitukset katoavat ja tilalle ilmestyy joku tyhmä linkki, ja juuri silloin blogger tallentaa tekstin automaatilla ja kaikki aiemmin siinä olleet kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen. Ah. Niin kävi juuri äsken. Olin ehtinyt pohtia sitä, kuinka olen nukkunut yli kahdeksan tuntia nyt monena yönä peräkkäin ja silti jaksan haukotella töissä ennen aamukahvia. Johtuukohan se muuttuneesta säästä ja ilmanpaineista. Olenko vain nukkunut liikaa? En tiedä, mutta eilisiltanakin aloin haukotella uneliaana jo kymmenen aikaan, jolloin toivottelin hyvät yöt sekä Singhille, että Javierille. Heräsin yön aikana ehkä kerran. Ehkä pari. En kunnolla muista, mutta aamulla saan nousta taas aika hyvällä mielellä. Harmaudesta huolimatta! Juuri kun olen päässyt työhuoneeseeni ja vaihtanut aamukahvinkaipuiset viestit Manuelin kanssa saan viestin Harrilta! Hän haluaa heti aamutuimaan varmistaa, että tapaisimme huonosta säästä huolimatta tänään. Kivaa! Tottakai voimme tavata, valitse sä paikka, niin mä kerron ajan. Vitsailen jollain hölmöillä laulunsanoilla hänelle säästä, jotka alkavat soida päässäni. Tällainen olen, take it or leave it! Mulla on joskus hölmöt jutut. Tietenkin itsestään haluaa antaa uusille tuttavuuksille hyvän kuvan, mutta en jaksa enää liikaa miettiä oman olemukseni silottelua.Olen löytänyt parhaat yhteydet ihmisiin olemalla oma kreisi itseni jos siltä tuntuu. Kuten Ossin! Joka monen päivän hiljaisuuden jälkeen otti yhteyttä. Hän sanoi, että olin kadonnut hänen yhteystiedoistaan ja whatsappistaan, joten joutuu viestimään facebookin kautta, vaikkemme sielläkään enää ole pitkään aikaan olleet kavereita. Tyttöystävä on tainnut kadottaa minut Ossin luurista viikonlopun aikana. No palautamme kommunikaatioyhteytemme taas voimaan ja jatkamme juttujamme normaaliin tapaan. Ossilla on loma ja hän aikoo ottaa sen villisti. Ehkäpä pääsen liittymään seuraan joku päivä!



Heti kun töissä tulee aamuradiossa huono biisi niin laitan Pariisin Kevään täysillä soimaan spotifystä. Pidän tästä bändistä paljon. Olemme kuluttaneet sen loppuun moneen kertaan Ronin kanssa. Niin monet lyriikat osuvat loistavasti meidän kuplamme sisälle. Mutta en aio antaa minkään musiikin leimaantua sellaiseksi ettenkö voisi kuunnella niitä itseksenikin, tai kenen tahansa kanssa. Ei niitä sanoja kuitenkaan vain meille ole osoitettu. Vaikka aina joskus niin on hauska ajatella. Katsoin eilen sivusilmällä Vain elämää –sarjan uusintaa Irinan päivästä ja huomasin keskittyväni Hiljaisuus –biisin sanoihin. Nehän ovat kuin Ronille nakutetut ”haluan sun lähelle, mutten, että kosket, ja voi kun se riittäisi sullekin”. No ei riitä. Ei riitä. Onkohan nämäkin Wirtasen Tonin sanoituksia. Sovin lounastreffit Elinan ja parin muun tytön kanssa, jonka jälkeen vietän varmaan kiireisen iltapäivän työjutuissa ennen kuin menen piipahtamaan kotona ja valmistautumassa toiseen tapaamiseen uuden kivan ihmisen kanssa. Minua vähän jännittää! Pitkästä aikaa jännittää! En tiedä ollenkaan mitä ihmettä olen tekemässä, sillä en tarvitsisi tähän karuselliin enää yhtään osallistujaa. Mutta toisaalta. Sitten kun karuselliin hyppää joku, joka tahtoo lähteä kanssani sinne vuoristoradan tai maailmanpyörän yksityisvaunuun, niin soronoo! Heipat kaikille muille. Kuten vaikkapa Ossille, joka kertoo että tyttöystävä on nyt mennyttä, mutta en usko häntä. Tai no hänhän on kaverini, eri karusellissa kuin muut. Ja sitä paitsi, ei kukaan ole vielä hypännyt minnekään. Tässä vain hengaillaan ja kulutetaan aikaa. Niin.


Lounas on hyvää. Jätän taas vapaaehtoisen sämpylän ottamatta salaatin kylkeen. Ihan kuin sillä nyt olisi suurta merkitystä. Haudutetun teen sekaan lisään makeutusainetta. Kaikki ovat hyväntuulisia. Juoruilemme hetken ennen kuin palaan toimistolle. Yksi päivä puhuimme työkavereiden kanssa jostain lottovoitoista, niinkuin aina välillä ihmiset tapaavat tehdä. Jokainen on joskus haaveillut siitä, mitä tekisi jos voittaisi ison potin. Minäkin lottoan joskus. Ennen joka viikko. Nyt silloin tällöin. Olen törmännyt lukuisia kertoja uutisiin, joissa kerrotaan lottovoittajien epäonnekkaista elämistä. Jotkut ovat masentuneet ja valittavat elämänlaatunsa huonontuneen. Ennen en käsittänyt sitä. Pidin heitä heikkoina ihmisinä, jotka eivät osaa järjellä toimia oikein suuren rahamäärän edessä. Mutta nyt ajatukseni on muuttunut täysin, kuten olen moneen kertaan päässyt toteamaan. Se, että saa mitä vain vie kaikelta merkityksen. Ja se, että asialla ei ole merkitystä on vahvin masennuksen ominaispiirre. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu merkityksellistä. Siispä valtavat rahamäärät tekevät monesta asiasta merkityksetöntä ja joskus sitä on vaikea kestää. Se on käynyt Ronille ja häneltä on kadonnut merkitys elämästä. Koska voi saada mitä vain, on vaikea nauttia enää mistään tavallisesta. Tästä ajatukseni juontuivat siihen, että entä jos sama pätee muillakin elämän osa-alueilla. Olen miettinyt omaa deittielämääni. Ja niiden sinkkujen deittielämää, joita olen itse tapaillut. Ei ole suurta merkitystä mitä treffeillä tapahtuu, tai jos joku juttu ei etenekään, koska aina jonossa on seuraava. Kehenkään ei oikeastaan tarvitse tyytyä, koska aina voi löytää uusia ja parempia ihmisiä vaivatta. Tavallinen ei riitä. Tekeekö juuri se tästä kaikesta niin masentavaa? Sen pitäisi olla hauskaa ja ihanaa (mitä se toki hetkittäin onkin, kuten varakkuuskin), mutta taustalla on aina lievä epäonnellisuus ja turhautuminen. Koska omasta toiminnasta ei tarvitse välittää. Aina on joku joka pitää sinulle seuraa jos toinen katoaa. Ei oikeasti pysty haluamaan ketään eikä mitään, niin että se toisi onnea. En tiedä, mutta joskus mietin, että olisi ehkä jollain tasolla helpompaa jos osaisi olla kiitollinen jokaisesta hyvästä hetkestä toisen kanssa. Kiitollinen jokaisesta erityisestä asiasta jonka saavuttaa.


Iltapäivä etenee ja Harri ei vieläkään ole vahvistanut paikkaa tapaamisellemme. Eihän tässä kiire ole ja tapaaminen on jo sovittu, mutta toivon todella ettei hän ole viestipihtaaja. Vaikeasti tavoiteltavan leikkiminen ei nyt jaksa innostaa minua. Olisi ihanaa jos asiat voisit kerrankin olla jonkun kanssa helppoja ja selkeitä. Ja edes vähäsen mieliterveitä. Muistan kun intoilin joulu- ja tammikuussa sitä, miten Roni oli niin aktiivinen viestijä. Juttelimme öisin puhelimessa ja jaoimme kaiken. Sellainen hän kai on kun innostuu jostain uudesta. Ja se katoaa yhtä nopeasti kuin alkaakin. Kuten hänen kanssaan kaikki. Nyt "chapter 2":ssa emme ole toimineet samoin. Kaikki on ollut hillitympää (paitsi kun olemme yhdessä), ja ajattelin, että se olisi voinut olla merkki etenemisestä yli siitä pinnallisesta ihastumisvaiheesta, jonka voi luoda helposti kehen vain. Mutta ehkei se ollut. Tai mistä minä tiedän. Kun olemme tavanneet Roni on sanonut, että ei ole ollut muiden kanssa. Kutsuu luokseen. Sanoo, että arvostaa minua loputtomasti, muttei voi olla liian iholla. Ties vaikka hän nyt kuvittelisi, että kaikki on fine ja odottelen häntä täällä. No tavallaan asia on niinkin. Tahtomattanikin aina välillä ajatukseni lipsuvat häneen. Olen todella yllättynyt siitä miten hyvin minulla on sujunut. Ja miten olen oikeasti keskittynyt ihan muihin ihmisiin ja asioihin, kuin häneen. Mutta vielä hän kummittelee siellä What If -kansiossa. Karusellissa. Ihan tuossa mun vieressäni. 


Töiden jälkeen toimin kuten olin suunnitellut. Menen suihkuun. Pesen hiukset. Säästän tarkemmat hommat huomiselle, koska täytyy joka tapauksessa ostaa lisää jotain suihkutuotteita, joiden nyt huomasin olevan vähissä. Alan laittautumaan vaikken ole saanut vahvistusta tapaamispaikasta. Sitten hieman ennen kuin minun pitäisi alkaa valmistautumaan matkaan lähtöön saan pahoittelut, että päivä on ollut kiireinen, mutta sopisiko kiva ravintola tapaamispaikaksi. Sopii! Olo tuntui vähän väsyneeltä, mutta aion panostaa nyt tähän tilaisuuteen voida tutustua uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen. Otan lasillisen viiniä ennen kuin hyppään kulkuneuvoon kohti keskustaa ja katson mitä elämällä on tarjolla tänään. Saan pienen välähdyksen siitä energisestä deittimeiningistä jossa olin viime kesänä. Mennään täysillä odottaen parasta, varautuen pahimpaan..!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti