Heti kun töissä
tulee aamuradiossa huono biisi niin laitan Pariisin Kevään täysillä soimaan
spotifystä. Pidän tästä bändistä paljon. Olemme kuluttaneet sen loppuun moneen kertaan Ronin
kanssa. Niin monet lyriikat osuvat loistavasti meidän kuplamme sisälle. Mutta
en aio antaa minkään musiikin leimaantua sellaiseksi ettenkö voisi kuunnella
niitä itseksenikin, tai kenen tahansa kanssa. Ei niitä sanoja kuitenkaan vain
meille ole osoitettu. Vaikka aina joskus niin on hauska ajatella. Katsoin eilen sivusilmällä Vain elämää –sarjan uusintaa
Irinan päivästä ja huomasin keskittyväni Hiljaisuus –biisin sanoihin. Nehän
ovat kuin Ronille nakutetut ”haluan sun
lähelle, mutten, että kosket, ja voi kun se riittäisi sullekin”. No ei
riitä. Ei riitä. Onkohan nämäkin Wirtasen Tonin sanoituksia. Sovin lounastreffit Elinan ja parin muun tytön kanssa, jonka jälkeen vietän varmaan kiireisen iltapäivän
työjutuissa ennen kuin menen piipahtamaan kotona ja valmistautumassa toiseen
tapaamiseen uuden kivan ihmisen kanssa. Minua vähän jännittää! Pitkästä aikaa
jännittää! En tiedä ollenkaan mitä ihmettä olen tekemässä, sillä en tarvitsisi
tähän karuselliin enää yhtään osallistujaa. Mutta toisaalta. Sitten kun
karuselliin hyppää joku, joka tahtoo lähteä kanssani sinne vuoristoradan tai
maailmanpyörän yksityisvaunuun, niin soronoo! Heipat kaikille muille. Kuten vaikkapa Ossille, joka kertoo että tyttöystävä on nyt mennyttä, mutta en usko häntä. Tai no hänhän on kaverini, eri karusellissa kuin muut. Ja sitä paitsi, ei kukaan ole vielä hypännyt minnekään. Tässä vain hengaillaan ja kulutetaan aikaa. Niin.
Lounas on hyvää. Jätän taas vapaaehtoisen sämpylän ottamatta salaatin kylkeen. Ihan kuin sillä nyt olisi suurta merkitystä. Haudutetun teen sekaan lisään makeutusainetta. Kaikki ovat hyväntuulisia. Juoruilemme hetken ennen kuin palaan toimistolle. Yksi päivä puhuimme työkavereiden kanssa jostain lottovoitoista, niinkuin aina välillä ihmiset tapaavat tehdä. Jokainen on joskus haaveillut siitä, mitä tekisi jos voittaisi ison potin. Minäkin lottoan joskus. Ennen joka viikko. Nyt silloin tällöin. Olen törmännyt lukuisia kertoja uutisiin, joissa kerrotaan lottovoittajien epäonnekkaista elämistä. Jotkut ovat masentuneet ja valittavat elämänlaatunsa huonontuneen. Ennen en käsittänyt sitä. Pidin heitä heikkoina ihmisinä, jotka eivät osaa järjellä toimia oikein suuren rahamäärän edessä. Mutta nyt ajatukseni on muuttunut täysin, kuten olen moneen kertaan päässyt toteamaan. Se, että saa mitä vain vie kaikelta merkityksen. Ja se, että asialla ei ole merkitystä on vahvin masennuksen ominaispiirre. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu merkityksellistä. Siispä valtavat rahamäärät tekevät monesta asiasta merkityksetöntä ja joskus sitä on vaikea kestää. Se on käynyt Ronille ja häneltä on kadonnut merkitys elämästä. Koska voi saada mitä vain, on vaikea nauttia enää mistään tavallisesta. Tästä ajatukseni juontuivat siihen, että entä jos sama pätee muillakin elämän osa-alueilla. Olen miettinyt omaa deittielämääni. Ja niiden sinkkujen deittielämää, joita olen itse tapaillut. Ei ole suurta merkitystä mitä treffeillä tapahtuu, tai jos joku juttu ei etenekään, koska aina jonossa on seuraava. Kehenkään ei oikeastaan tarvitse tyytyä, koska aina voi löytää uusia ja parempia ihmisiä vaivatta. Tavallinen ei riitä. Tekeekö juuri se tästä kaikesta niin masentavaa? Sen pitäisi olla hauskaa ja ihanaa (mitä se toki hetkittäin onkin, kuten varakkuuskin), mutta taustalla on aina lievä epäonnellisuus ja turhautuminen. Koska omasta toiminnasta ei tarvitse välittää. Aina on joku joka pitää sinulle seuraa jos toinen katoaa. Ei oikeasti pysty haluamaan ketään eikä mitään, niin että se toisi onnea. En tiedä, mutta joskus mietin, että olisi ehkä jollain tasolla helpompaa jos osaisi olla kiitollinen jokaisesta hyvästä hetkestä toisen kanssa. Kiitollinen jokaisesta erityisestä asiasta jonka saavuttaa.
Iltapäivä etenee ja Harri ei vieläkään ole vahvistanut paikkaa tapaamisellemme. Eihän tässä kiire ole ja tapaaminen on jo sovittu, mutta toivon todella ettei hän ole viestipihtaaja. Vaikeasti tavoiteltavan leikkiminen ei nyt jaksa innostaa minua. Olisi ihanaa jos asiat voisit kerrankin olla jonkun kanssa helppoja ja selkeitä. Ja edes vähäsen mieliterveitä. Muistan kun intoilin joulu- ja tammikuussa sitä, miten Roni oli niin aktiivinen viestijä. Juttelimme öisin puhelimessa ja jaoimme kaiken. Sellainen hän kai on kun innostuu jostain uudesta. Ja se katoaa yhtä nopeasti kuin alkaakin. Kuten hänen kanssaan kaikki. Nyt "chapter 2":ssa emme ole toimineet samoin. Kaikki on ollut hillitympää (paitsi kun olemme yhdessä), ja ajattelin, että se olisi voinut olla merkki etenemisestä yli siitä pinnallisesta ihastumisvaiheesta, jonka voi luoda helposti kehen vain. Mutta ehkei se ollut. Tai mistä minä tiedän. Kun olemme tavanneet Roni on sanonut, että ei ole ollut muiden kanssa. Kutsuu luokseen. Sanoo, että arvostaa minua loputtomasti, muttei voi olla liian iholla. Ties vaikka hän nyt kuvittelisi, että kaikki on fine ja odottelen häntä täällä. No tavallaan asia on niinkin. Tahtomattanikin aina välillä ajatukseni lipsuvat häneen. Olen todella yllättynyt siitä miten hyvin minulla on sujunut. Ja miten olen oikeasti keskittynyt ihan muihin ihmisiin ja asioihin, kuin häneen. Mutta vielä hän kummittelee siellä What If -kansiossa. Karusellissa. Ihan tuossa mun vieressäni.
Töiden jälkeen toimin kuten olin suunnitellut. Menen suihkuun. Pesen hiukset. Säästän tarkemmat hommat huomiselle, koska täytyy joka tapauksessa ostaa lisää jotain suihkutuotteita, joiden nyt huomasin olevan vähissä. Alan laittautumaan vaikken ole saanut vahvistusta tapaamispaikasta. Sitten hieman ennen kuin minun pitäisi alkaa valmistautumaan matkaan lähtöön saan pahoittelut, että päivä on ollut kiireinen, mutta sopisiko kiva ravintola tapaamispaikaksi. Sopii! Olo tuntui vähän väsyneeltä, mutta aion panostaa nyt tähän tilaisuuteen voida tutustua uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen. Otan lasillisen viiniä ennen kuin hyppään kulkuneuvoon kohti keskustaa ja katson mitä elämällä on tarjolla tänään. Saan pienen välähdyksen siitä energisestä deittimeiningistä jossa olin viime kesänä. Mennään täysillä odottaen parasta, varautuen pahimpaan..!
Lounas on hyvää. Jätän taas vapaaehtoisen sämpylän ottamatta salaatin kylkeen. Ihan kuin sillä nyt olisi suurta merkitystä. Haudutetun teen sekaan lisään makeutusainetta. Kaikki ovat hyväntuulisia. Juoruilemme hetken ennen kuin palaan toimistolle. Yksi päivä puhuimme työkavereiden kanssa jostain lottovoitoista, niinkuin aina välillä ihmiset tapaavat tehdä. Jokainen on joskus haaveillut siitä, mitä tekisi jos voittaisi ison potin. Minäkin lottoan joskus. Ennen joka viikko. Nyt silloin tällöin. Olen törmännyt lukuisia kertoja uutisiin, joissa kerrotaan lottovoittajien epäonnekkaista elämistä. Jotkut ovat masentuneet ja valittavat elämänlaatunsa huonontuneen. Ennen en käsittänyt sitä. Pidin heitä heikkoina ihmisinä, jotka eivät osaa järjellä toimia oikein suuren rahamäärän edessä. Mutta nyt ajatukseni on muuttunut täysin, kuten olen moneen kertaan päässyt toteamaan. Se, että saa mitä vain vie kaikelta merkityksen. Ja se, että asialla ei ole merkitystä on vahvin masennuksen ominaispiirre. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu merkityksellistä. Siispä valtavat rahamäärät tekevät monesta asiasta merkityksetöntä ja joskus sitä on vaikea kestää. Se on käynyt Ronille ja häneltä on kadonnut merkitys elämästä. Koska voi saada mitä vain, on vaikea nauttia enää mistään tavallisesta. Tästä ajatukseni juontuivat siihen, että entä jos sama pätee muillakin elämän osa-alueilla. Olen miettinyt omaa deittielämääni. Ja niiden sinkkujen deittielämää, joita olen itse tapaillut. Ei ole suurta merkitystä mitä treffeillä tapahtuu, tai jos joku juttu ei etenekään, koska aina jonossa on seuraava. Kehenkään ei oikeastaan tarvitse tyytyä, koska aina voi löytää uusia ja parempia ihmisiä vaivatta. Tavallinen ei riitä. Tekeekö juuri se tästä kaikesta niin masentavaa? Sen pitäisi olla hauskaa ja ihanaa (mitä se toki hetkittäin onkin, kuten varakkuuskin), mutta taustalla on aina lievä epäonnellisuus ja turhautuminen. Koska omasta toiminnasta ei tarvitse välittää. Aina on joku joka pitää sinulle seuraa jos toinen katoaa. Ei oikeasti pysty haluamaan ketään eikä mitään, niin että se toisi onnea. En tiedä, mutta joskus mietin, että olisi ehkä jollain tasolla helpompaa jos osaisi olla kiitollinen jokaisesta hyvästä hetkestä toisen kanssa. Kiitollinen jokaisesta erityisestä asiasta jonka saavuttaa.
Iltapäivä etenee ja Harri ei vieläkään ole vahvistanut paikkaa tapaamisellemme. Eihän tässä kiire ole ja tapaaminen on jo sovittu, mutta toivon todella ettei hän ole viestipihtaaja. Vaikeasti tavoiteltavan leikkiminen ei nyt jaksa innostaa minua. Olisi ihanaa jos asiat voisit kerrankin olla jonkun kanssa helppoja ja selkeitä. Ja edes vähäsen mieliterveitä. Muistan kun intoilin joulu- ja tammikuussa sitä, miten Roni oli niin aktiivinen viestijä. Juttelimme öisin puhelimessa ja jaoimme kaiken. Sellainen hän kai on kun innostuu jostain uudesta. Ja se katoaa yhtä nopeasti kuin alkaakin. Kuten hänen kanssaan kaikki. Nyt "chapter 2":ssa emme ole toimineet samoin. Kaikki on ollut hillitympää (paitsi kun olemme yhdessä), ja ajattelin, että se olisi voinut olla merkki etenemisestä yli siitä pinnallisesta ihastumisvaiheesta, jonka voi luoda helposti kehen vain. Mutta ehkei se ollut. Tai mistä minä tiedän. Kun olemme tavanneet Roni on sanonut, että ei ole ollut muiden kanssa. Kutsuu luokseen. Sanoo, että arvostaa minua loputtomasti, muttei voi olla liian iholla. Ties vaikka hän nyt kuvittelisi, että kaikki on fine ja odottelen häntä täällä. No tavallaan asia on niinkin. Tahtomattanikin aina välillä ajatukseni lipsuvat häneen. Olen todella yllättynyt siitä miten hyvin minulla on sujunut. Ja miten olen oikeasti keskittynyt ihan muihin ihmisiin ja asioihin, kuin häneen. Mutta vielä hän kummittelee siellä What If -kansiossa. Karusellissa. Ihan tuossa mun vieressäni.
Töiden jälkeen toimin kuten olin suunnitellut. Menen suihkuun. Pesen hiukset. Säästän tarkemmat hommat huomiselle, koska täytyy joka tapauksessa ostaa lisää jotain suihkutuotteita, joiden nyt huomasin olevan vähissä. Alan laittautumaan vaikken ole saanut vahvistusta tapaamispaikasta. Sitten hieman ennen kuin minun pitäisi alkaa valmistautumaan matkaan lähtöön saan pahoittelut, että päivä on ollut kiireinen, mutta sopisiko kiva ravintola tapaamispaikaksi. Sopii! Olo tuntui vähän väsyneeltä, mutta aion panostaa nyt tähän tilaisuuteen voida tutustua uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen. Otan lasillisen viiniä ennen kuin hyppään kulkuneuvoon kohti keskustaa ja katson mitä elämällä on tarjolla tänään. Saan pienen välähdyksen siitä energisestä deittimeiningistä jossa olin viime kesänä. Mennään täysillä odottaen parasta, varautuen pahimpaan..!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti