Not of sound mind

Maanantaina (feels like sunday) oloni on kotona ollessa yllättävän tasainen ja hyvä. Yllätän jopa itseni. En kaipaa minnekään, vaan olen tyytyväinen. En edes lähtisi Ronille jos hän saisi päähänsä kutsua minut paikalle. Käyn suihkussa ja pesen hiukset, koska viimeksi olen pessyt ne perjantaina. Kuivashampoo tekee ne pidemmän päälle inhottavan tuntuisiksi. En ole ollenkaan liian väsynyt tai huonovointinen, vaikka takana on kolme päivää juhlaa. Ulkona paistaa aurinko ja haluan sinne. Ihan vain tuohon kulman taakse pienen ravintolan terassille jakamaan päivällinen perheenjäsenen kanssa. Istumme pitkään ja rauhassa. Selaan lehteä! En puhelinta. Sitten kävelen hitaasti kotiin ja pidän ajatuksesta ottaa vain rennosti itsekseen koko ilta. Ja niin teenkin. Kun pääsen kotiin ovat keskustelut Ossin kanssa jo hyvässä vauhdissa. Hän on retkahtanut viikonloppuna ja puhuimme silloinkin toisillemme puhelimessa. Olen jakanut hänelle Ronista hyvin rehellisesti kaiken ja saan tosi hyvää vertaistukea. Onnittelen Ossia siitä, että hän osasi lopettaa juomisen ajoissa eikä aloittanut uutta putkea. Kerron taas Ronin mielenvaihteluista ja Ossinkin vinkit ovat sitä samaa sarjaa kuin kaikkien muidenkin: älä ole pompoteltavana enää. Joo, no katsotaan. Nimittäin myös Roni viestii minulle. Hän on selvästi huojentunut että otin häneen normaalisti yhteyttä ja innostuu jakamaan minullle jonkin vitsikuvan ja sen jälkeen vielä aloittaa keskustelun matkustelusta. Uskon, että hän on saanut lauantaina ylpeyteensä kolauksen, kun päivällä kehtasin sanoa, että saatan lähteä toisiin juhliin enkä odotella häntä. Sitten kotiin päästyään hän on valvonut ja ehkä harmitellut sitä, että päätyikin yksin kotiinsa (koska on pyörinyt somessa keskellä yötä). Aamulla hän ehkä heräsi ahdistukseen, muttei tavanomaisesta syystä vaan siitä, että häntä ehkä harmitti oma käytöksensä (joo fantasiakuvittelua ehkä, mutta silti!). Ja nyt hän on rentoutunut, koska ajattelee, että kaikki onkin hyvin hänen typerästä käytöksestään huolimatta. Taaskin sivuutan hänen huonon käytöksensä. Ainakin päälle päin. Silti aina kun tapaamme kerron suoraan jos jokin hänen käytöksessään on harmittanut minua. Ja usein silloin hän pyytää anteeksi ja lupaa käyttäytyä paremmin. Noooh, anyways, en voi sille mitään, että oloni kohenee, kun juttelemme normaalisti. 

Myös Javier aloittaa tarkemman keskustelun uudelleen iltani ratoksi. Hänkin vaikuttaa olevan innoissaan yllättävästä yhteydenotosta. Ehkä jopa liian (uumoilen, että hän on ottanut pari vappuolutta)! Hän kyselee tarkkaan kuulumisiani ja Elinan kuulumisia (he ovat tavanneet muutaman kerran). Sitten kysyy, että voitaisiinko tavata, voitaisiin kokata! Sitten hän keksii, että hei sähän voisit kokata alasti ja minä voisin sitten ruoskia sinua! Vastaan, että sitähän sinä jo olet ruoanlaiton yhteydessä tehnyt, mutta vain henkisesti. Sanon, että ehkä tapaaminen voi joku päivä onnistuakin, mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa miettiä asiaa. En oikeasti ole kovinkaan väsynyt, mutta en halua ajatella asiaa. Liian monta asiaa on aivan liian kesken ja sekaisin, että nyt sopisin yhtään mitään. Seuraava viikonloppu on taas valovuoden päässä. Ronin kanssa asiat ovat aivan kesken ja menossa mihin tahansa suuntaan. Se on edelleen prioriteettini tunteita ajatellen. Sitten olen viettänyt taas aikaa Ninon kanssa, joka haluaa olla kanssani julkisesti joka paikassa. Outoa, mutta emme muuten ole juurikaan tekemisissä satunnaisia viestejä lukuunottamatta, joten tuskin hän ajattelee että välillämme olisi nyt jotain enemmän. Sitten on ihana Dim, jonka kanssa meillä on aina mukavaa, mutta olosuhteet estävät tiiviimmän näkemisen, eikä tunteille ole nyt riittävästi sijaa häntäkään kohtaan Ronin ollessa kuvioissa. Javier yrittää jatkaa keskustelua typerään suuntaan, joten sanon, että nyt en oikeasti ole sillä tuulella. Hän sanoo, että minun pitäisi olla huomattavasti enemmän vapaamielinen (hahahaha!!), mutta onneksi hän ymmärtää ja  siirtyy pariin hauskaan vitsikuvaan ja sitten keskittyy loppuillan varmaan oluenmaisteluun. Itse juon äidin tekemää simaa ja toivon, että siinä olisi promilleja. Se on erityisen hyvää. Muuta vappuperinnettä en olekaan harrastanut tänä vuonna. Ei munkkeja, ei serpentiiniä, ei naamiaisia, ei lakkia. Mutta ilman niitäkin iltani sujuu leppoisasti. Manuel jo jaksaa ehdotella tapaamista ensi viikolle, mutta en tosiaankaan edes jaksa miettiä sitä. Nykyään tuntuu ettei mitään voi sopia ja lyödä ikinä lukkoon koska odottelee jotain haavekuvia toteutuvaksi. Ossin kanssa juttelemme myöhään iltaan asti ja hän ehdottaa, että voisimme törmätä ensi viikonloppuna. (Ossi on taas kännissä.) Vain mietoja juomia! Juu, törmätään toki. Hänelle voin vaikka luvatakin, koska ei tapaamisemme ikinä onnistu kuitenkaan. Sitten törmään sarjakuvaan, joka on täysin ajankohtainen eräälle Ronin kommellukselle enkä voi olla lähettämättä sitä hänelle hyvän yön toivotuksen kera. Saan kauniin vastauksen heti. Olen tyytyväinen. Ei leikkejä, ei pelejä. Iltapalaksi syön kaksi pientä sämpylää kaikkine ihmeellisine täytteineen, joita löydän jääkaapista (eilisen päiväyksen smetanaa, valkosipulituorejuustoa, salaattia, ketsuppia). En tajua mikä minuun meni. Heti niiden kadottua lautaselta oksettaa ja kaduttaa. Hetken taas ymmärrän bulimikkoja. Edellispäivänä söin yhden hampurilaisen ilman toista sämpylän puolikasta ja tänään päivällä söin ravintolassa kanasalaatin. Silti kalorirajat poksuvat ankarasti nestemäisen dietin turvin. Olkoot. Parasta suunnitella ensi viikolle reippaita lenkkejä. Ennen sänkyyn menoa Ossi vielä viestii, että hänen tyttöystävänsä on lukenut viestimme ja suuttunut pahasti. Olen lähinnä vain valittanut Ronista ja saanut hyviä neuvoja. Eiköhän hän pian lepy taas. Ossi on samaa mieltä. Tunnen Ossiin yhteisymmärryksen kattamaa ystävyyttä. Olemme jollain oudolla tavalla tutustuneet ja ylittäneet koko deittigaten jo ajat sitten. Koen ystävyyttä myös Singhiin jonka kanssa keskustelemme päivittäin. Joka huolestuu jos en käy somessa päivään. Ja jolla on ihanat naiveja naishuolia. Jotenkin liikuttavan mukavaa saada tällaisia uusia ystävyyssuhteita aikuisiällä. Ja Manu tietenkin myös. 

Aamulla torkutan herätyskelloa tunnin. Mutta heti kun jaksan kunnolla avata silmät ja huomaan kirkkaan sinisen taivaan ja auringonpaisteen saan energiaa nousta sängystä. Pari viestiä Ossilta ja Manulta. Olo on semiokei. Ei tuntuvaa ahdistusta, eikä siihen mitään varsinaista syytä olisikaan. Muuta kuin tämä alati jatkuva epävarmuus ja tilanteiden ääripäihin heittely. Eli elämä yleensä. Jos voisin tunteellisesti etääntyä koko tilanteestamme Ronin kanssa niin voisin varmasti hieman paremmin. Voisin vain keskittyä muuhun ja ikään kuin sivusta katsoa rauhassa miten hänen mielenliikkeensä etenevät. Luottaen siihen, että asiat kyllä menevät niin kuin on tarkoitus, joten turha stressata ja murehtia. Pitäisi pitää neutraalia etäisyyttä ja aina tehdä muita ensisijaisia suunnitelmia ja pitää Ronin varavaihtoehtona. Eikä niin, että aina pidän hänelle parhaat aikani varattuina ja sitten panikoin, kun en keksikään muuta riittävän hyvää tekemistä hänen tilalleen. Helpommin sanottu kuin tehty. Nyt on tiistai ja fiilis on hyvä, mutta mikä se taas on kun viikonloppu lähenee. Sama kaava toistuu. Viimeistään torstaina alkaa ahdistaa. Täytyisi löytää jotain uusia toimintamenetelmiä muuttaakseni tätä loppumatonta kierrettä. Ajattelin jo hetken, että Javierin paluu kuvioihin voisi toimia hyvänä lohtuna. Ainahan se on toiminut. Mutta nyt hän heti monen viikon tauon jälkeen aloitti typerät pervot juttunsa ja jotenkin se, mitä saimme aiemmin rakennettua tuntuu haihtuneen ja taantuneen sille "seksitreffi" -tasolle, mitä en missään tapauksessa halua ruokkia. Miksi tarvitsisin vielä yhden fuckbuddyn lisää? Vain siksi toki, että minulla olisi jotain tekemistä jos kalenteri näyttää tyhjältä, mutta muutoin haluaisin oikeasti enemmän irtaantua kaikesta sellaisesta, mikä ei todennäköisesti tule koskaan johtamaan mihinkään. Kaikki miehet, joita olen tapaillut ovat olleet potentiaalisia johonkin enempään, mutta minun on pohdittava onko Javierin kanssa vielä potentiaalia vai ei. Ja taas kerran inhottaa, että joudun edes pohtimaan näitä asioita läheisriippuvuuksieni keskellä, kun voisin vain keskittyä itseeni ja Roniin. Maltillisesti katsoen, että saamme loppuratkaisun. Ja vasta sitten siirtyä muihin. Mutta en osaa. Minulla on aina oltava joku ja joku ja joku. Juuri nyt ikävöisin niin kovasti halausta ja romantiikkaa Ronilta, mitä niin vähän olen koskaan saanut. Riipaisee. En ole koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä, jolle normaali läheisyys on näin vaikeaa. Joku joka ei haluakaan minua aktiivisesti koko ajan tai ainakin usein. Aluksi kaikki toimi. Heti ensitreffeillä hän teki suoria ehdotuksia. Ei mitään fyysisiä ongelmia. Mutta heti kun tutustuimme paremmin niin vaikeudet alkoivat. Onko hänellä oikeasti näin vakavia ongelmia tunnetasolla. Vai onko minussa jotain vikaa? En usko, koska niinä harvoina kertoina, kun olemme onnistuneet olemaan normaalisti läheisiä se on ollut mahtavaa. Aamupäivän tasaisuus säröilee näitä asioita miettiessäni. Saan onneksi hieman valittaa tätä samaa paskaa Singhille.

Alan taas miettiä, että voinko nyt hyväksyä tämän tilanteen, vai voinko tehdä sille jotain. Nyt ollaan siinä rajoilla, että voin vielä hengitellä ja ottaa rauhallisesti hätäilemättä mitään toimintoja. On vasta tiistai. Mutta silti alan samaan aikaan pohtia, että mitä jos oikeasti tekisin Ronille ennemmin tai myöhemmin niin sanotun ultimatumin. Vaatimuksen lopullisesta päätöksestä suhteemme. Siis ainakin päätös siitä, että aloitetaanko jotain vai ei. Ei hääpäivää tarvitse sopia. Kirjoittaisin selkeästi, että joko me emme enää roiku limbossa ja jätämme toistemme näkemisen, kunnes puhtaasti tuntuu siltä, että voisimme olla vain kavereita. Tai sitten sovimme tapailusta, johon ei kuulu muiden kanssa sekoilu. Tapailuun saa kuulua huonot päivät, eikä aina tarvitse viettää vapaa-aikaa yhdessä, mutta silti taustalla on oltava tieto siitä, että olemme toistemme kanssa, emme muiden. Voisimme viimeinkin puhua tulevista viikonlopuista ja suunnitella yhteistä tekemistä, ja sitten jos ahdistaa niin otetaan pieni välimatka hetkeksi. Ilman, että rikotaan välejä kokonaan ja muokataan taas tinderprofiilia. Joutuisin sanomaan, että tiedän, että tämä pyyntö nyt ahdistaa sinua maailman eniten ja et saa vastata ennen kuin on kulunut vähintään 24 tuntia. Pyytäisin vastausta viimeistään, vaikkapa viikossa, ja jos vastausta ei tule, niin lähdemme eri teille. Mutta toimisiko sekään? Hän todennäköisesti vastaisi, että ei pysty miettimään tällaisia. Sitten hänestä ei kuuluisi mitään, kunnes taas joku kerta myöhemmin keksisi haluta nähdä ja minä varmaan suostuisin. Jep, niin se varmaan menisi. Vai säikäyttäisikö tällainen johonkin ratkaisuun? Saisiko se hänet miettimään vakavasti ja haluamaan muuttaa käytöstään. Oikea kirjoitus vaikka sähköpostiin, eikä mitään chattailua? No tuskinpa, kunhan vain leikin ajatuksilla. Janoan niin paljon oikeaa pistettä tälle jutulle. Ja itse en osaa sitä piirtää, mutta ei Ronikaan sitä varmaan ihan pian pysty tekemään. Ultimatum olisi varmasti katastrofaalista. Parasta on pitää hiljaiseloa. Ehkä kysästä neutraalin ystävällisesti, että miten kokous sujui, muttei tehdä mitään suoria ehdotuksia. Toki voisin viimeistään torstaina kysyä, että onnistuisikohan koruni haltuunotto vielä tällä viikolla. Minun pitäisi suhtautua häneen ystävänä, kaverina, hölmönä frendinä, jonka kanssa on aina välillä hauskaa. Mutten pysty. En voi sille mitään, mutta hän pyörii mielessäni, hänellä on tunteeni panttivankina vielä. Yritän keksiä jonkin keinon tiirikoida sellin ovi ja saada ne takaisin itselleni. Yritin alkaa listata hänen huonoja puoliaan saadakseni olon paremmaksi, mutten pysty.

Miten siis saisin taas häiriintyneet ajatukseni muualle? Laitan vaikkapa Dimille viestin ja kysyn miten hänen loppuvappunsa sujui. Ei se innosta tai edes kiinnosta minua, mutta ainakin yritän teeskennellä, että minulla on muitakin potentiaalisia ihmisiä. Ystävä ei pääse tänään lenkille, enkä usko että voi istua kotona koko iltaa, etenkin kun ulkona on mainio sää. Menisinkö lenkille itsekseni? Vai lähtisinkö keskustaan vaikka ostamaan jotain mitä en oikeasti tarvitse ihan vain siksi että tekisin jotain. Ja voisin istahtaa terassille lasilliselle jos aurinko paistaa eikä tuule kovasti.  En ymmärrä itseäni, mutta aina tällaisina hetkinä, kun mitään ei ole tiedossa sovittuna ja kaikki on epävarmaa, tunnen oloni todella yksinäiseksi. Ajatus yksin menemisestä masentaa, vaikka olen jo pitkään menestyksekkäästi tehnyt asioita yksin. Sunnuntaina mennessäni itsekseni paikasta toiseen olin myös todella ahdistunut. Miksei mulla jo ole joku! Mutta tiedän, että se on oma asennevirheeni. Minun pitäisi osata olla tyytyväinen edes näin sosiaaliseen elämään, perheeseen ja ystäviini. Mutta en osaa tunnereaktioiden kannalta olla kiitollinen. Koska en voi spontaaneille ajatuksille ja tunteille mitään. Ja samalla juuri niiden kontrolloimista olen koko ajan yrittänyt opetella, ja pyytänyt myös Ronia tekemään samaa. Ja sitten kun epäonnistuu saamaan hyvän fiiliksen omilla teoilla tai ajatuksilla, niin täytyy orastava ahdistus tukahduttaa alkoholiin ja yhdentekeviin tinderviesteihin. Sairasta ja kyllästyttävää. Kaikki tyytyväisyyteni riippuu siitä miten vähän minun tarvitsee olla itseni kanssa. Dim vastaa vappunsa sujuneen hyvin, eikä usko, kun sanon, että minulla oli tylsää. Myös ystävätär ottaa yhteyttä ja sanoo, että sittenkin pieni lenkki voisi onnistua heti töiden jälkeen. Okei, parempi kuin ei mitään! Sitten kello on nopeammin niin paljon, että voin ottaa viiniä. Inhoan itseäni. 

Reipas lenkki oikeastikin tuntuu piristävältä. Kulkiessa ulkona ei juurikaan ahdista. Intoilemme Elinan kanssa siitä, miten kohta voimme vain istuskella ulkona piknikillä kaiket päivät. Ja aurinkoisilla terasseilla!  Silloin kaikki on varmasti paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa. Elina hihkuu tulevaa sinkkukesää. Pitää mennä Hernesaareen! Ja festareille! Itse en voi olla ajattelematta, että hitto, vuosi sitten olin aivan varma, että viimeistään tänä kesänä olen jo parisuhteessa. Mutta nyt se näyttää niin epävakaalta kuin vain voi olla, kuten kaikki muukin. Tuulesta huolimatta tulee ärsyttävä hiki ja on pakko riisua pitkähihainen paita pois. Aina jos kuumotusta ei saa tasaannutettua pois rauhallisemmalla tahdilla niin on todella inhottava mennä kauppaan, kun silloin oikein tuntee kuinka puna nousee kasvoille ja vaatteet hikeentyvät. Mutta siitä huolimatta käyn ohikulkiessani ruokakaupassa noutamassa pari vissyä ja muutaman nuudelipaketin. En viiniä! Koska sitä on jo riittävästi tällä erää kotona. Heti omalle paikalleni päästyäni kaadan itselleni lasillisen simaa, jonka jälkeen olen taas oikeutettu viiniin. Roni on käynyt somessa iltapäivällä. Mietin luontaisesti, että onkohan hänellä seuralainen kylässä vai kokous. Vai masennus. En tiedä. Eikä minun pitäisi sitä miettiä todellakaan. Koska en voi siihen vaikuttaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä sen kannalta mitä jatkossa tapahtuu. Ja mikään mikä jatkossa tapahtuu, ei vaikuta tähän hetkeen mitenkään. Joten hengitä. Nauti tästä vapaaillasta kuten parhaiten voit. Juuri nyt ehkä mikään viesti tai teko ei kohenna tilannetta, on vasta tiistai. Joten Let it be.