Satamiljoonaa kertaa

Maanantai-tiistai sujuu hitaasti ja tavanomaisesti, mutta loppua kohden melko tasaisesti. Seuraan jotain unelmien poikamiestä ja sinkkusaarta, joista en ole kyllä ollut kiinnostunut ikinä. Tai oikeastaan en edes seuraa niitä, vaan ne pyörivät vain taustalla, kun datailen siellä täällä internetin aalloilla. Ja juon simaa. Ja viiniä. Ja syön Soba-merkkisen chili-nuudelin, ah se on Maman rinnalla parasta. Rakastan mausteisia ja tulisia ruokia ja joskus vain on pakko saada perinteinen halpisbudjetin nuudeliannos. Lisäksi vakiovarusteisiini kuuluu shriracha-kastike, jota lisään huoletta lähes kaikkeen. Syön myös Blair's Death Rain -sipsejä menee helposti pari kourallista ennen kuin silmät peittyvät veteen. Kivaa, kun silmät vetistyvät joskus jostain muusta kuin ahdistuksesta ja itsesäälistä. Menen puolilta öin nukkumaan aika tasaisin tunnelmin. Pienen hetken mietin, että ottaisin puolikkaan unolääkkeen, jotta varmasti nukkuisin yön läpi hyvin, mutta jätän sen ottamatta. Säästän ne oikeasti vaikeisiin hetkiin. Ja se on oikea ratkaisu, sillä nukun hyvin koko yön heräten ennen herätyskelloa aurinkoiseen aamuun. Heti ensimmäisenä mieleeni vyöryy Roni. Pieni harmitus välähtää lävitseni. Harmitus siitä, että kaikki on sekaisin. Sitten ajattelen, että lähetän hänelle tänään erään osuvan uutisen, josta tiedän että hän pitää. Ihan vain ystävällisyyden eleenä ja yhteydenpitämiseksi, ja mieleni paranee taas hieman. Lisäksi mietin sitä, miten törkeästi hän on minua kohdellut ja saan jonkinlaisen energiaboostin ajatellen, että ehkä minun oikeasti pitäisi tehdä jotain aivan muuta. En enää pelkästään (juuri tällä hetkellä) roiku ajatuksessa, että meidän on pakko nähdä, vaan yhä enemmän mielessäni välkkyy se, ettei minua voi kovin montaa kertaa heittää huoletta sivuun ilman seurauksia. Ja haluaisin sen Ronille osoittaa jos hän taas hetken päähänpistona viime hetkellä kutsuisi minut tapaamiseen. Haluaisin pystyä sanomaan, että en voi tulla jos tilanteemme ei ole paranemassa ja jos emme pysty paremmin sopia asioista. Silläkin uhalla, että sitten emme tapaa. Mutta tuskin pystyn. Ehkei mitään ehdotusta tule. 

Mutta tämähän on tuttu kaava jo yksittäisiin päiviinkin. Aamupäivällä saan oloni hyväksi ja tsemppaan ajatellen, että keksin kyllä muuta hyvää elämääni ja voin sivuuttaa vahingolliset tekijät elämästäni. Mutta usein iltapäivällä ajatukset muuttuu ja olo heikkenee. En tiedä miksi. Mutta huomaan silti, miten lisääntynyt valo lisää positiivista energiaa. En olisi uskonut, mutta näin se tuntuu tekevän. Jotenkin oli kokonaan ehtinyt unohtua miltä aurinko tuntuu. Ja se tuntuu hyvältä ainakin aamuisin. Roni on hyvin aikaisin aamulla somessa. Ei hän yleensä ole hereillä tähän aikaan, joten päättelen, että hänen sovittu työtapaamisensa on aikaisin tänään. Aina kun jokin isompi juttu on edessä niin hän keskittyy siihen täysillä. Stressaa ja kävelee vauhdikkaasti ympäri taloaan. Pyörittelee käsiään, ristii ne, sitten pysähtyy kädet lanteilla ja tuijottaa tyhjyyteen. Sitten kävelee harppoen ja siirtää kahvikupin ikkunanlaudalle. Kävelee huoneen toiselle puolelle ja siirtää taulua. Sitten kävelee takaisin ja hakee kahvikupin ja istuu alas. Sellaista katselen aina aamuisin. Ilmeestä näkee onko kyseessä positiivinen innostus, jolloin aletaan pian innoissaan suunnitella uutta päivää, vai stressaantunut ahdistus, jolloin pitää ylimääräiset tekijät saada pyyhittyä pois. Jos totean hänelle, että hei rauhoitu, kaikki on fine, voidaanko juoda kahvit ihan rauhassa, lopeta stressaaminen, niin hän hetkeksi nostaa defenssin päälle ja sanoo, että ei todellakaan stressaa tai ole ahdistunut. Ja seuraavassa hetkessä saattaa myöntää että ahdistaa paljon. Koska hänen uniikki sairas mielensä toimii niin, ja mieltä pitää totella. Saimme ylitettyä tämän ahdistuksen todella hyvin muutamaan kertaan, koska kieltäydyin tottelemasta Ronin hetkellistä päähänpistoa heittää minut pois, ja tilanne parantui ihanaksi joka kerta. Yksinollessaan se ei onnistu, kun kukaan ei ulkopuolelta ole ohjaamassa hänen ajatuksiaan. Mieli hulluttelee omiaan, kunnes Roni taas tainnuttaa sen suuremmalla alkoholimäärällä. 

Eilen illalla pitkästä aikaa myös Ryan kyseli kuulumisiani ja kertoi omasta matkastaan. Hän on kiva ja meillä on aina hyvät jutut, mutta ongelmana on ollut se, että itse suhtaudun häneen vain kaverillisesti, ja hän tuntuu aina tavatessamme toivovan jotain enemmän. Haluaisin kovasti katsoa hänen kanssaan hulluja elokuvia ja arvostella niitä, koska se toimii välillämme loistavasti, mutta jos hän ohimennen asettaa kätensä olalleni sohvalla en pysty rentoutumaan. Näin kävi viimeksi. Se työntää minut kaverinakin pois, koska en halua antaa kenellekään turhia odotuksia. Ryan ehdottaa, että kävisimme viinilasillisilla joku kerta. Totean, että tottakai, aina on jossain välissä tilaa lasilliselle. Miksei. Edellisestä tapaamisestamme on pitkä aika ja jos saisin hänet puhtaasti kaverikseni olisin onnekas. Olen myös harkinnut Manulle menemistä tänään. Hän oli niin ystävällinen viikonloppuna kutsuessaan minut ystäviensä pariin, kuin oikean ystävän! Kosketus ulkomaailmaan. Pois suljetusta omasta todellisuudesta. Se oli erittäin hyvä. Jos onnistuisin lähtemään ajoissa töistä ehtisin olla kotona riittävästi, ja sitten jos olisin auringon vaikutuksesta energinen, voisin mennä ensin keskustaan vaikka terassille ja siitä piipahtamaan Manuelilla. Ja yöksi ehdottomasti kotiin. Ehdottomasti. Mutta en sovi hänen kanssaan mitään, kuin vasta viime hetkellä jos vielä tuntuu siltä ja jos hänellä on vapaata. Jotenkin näihin sekundäärisiin toimintoihin sitoutuminen on minulle hyvin vaikeaa. Ja se on muita kohtaan aika epäkohteliasta. Siksi joudunkin omasta syystäni aina välillä valmistautumaan keksimään jotain itsekseni, koska en voi velvoittaa ketään odottelemaan minua. En tietenkään.

Kiintymykseni Roniin on kyseenalaistettu hänen varakkuutensa vuoksi. Olen siitä puhunut varmasti useita kertoja, ja maininnut että itsekin joskus kyseenalaistan omat tunteeni sen vuoksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta monet täysin pinnalliset ja maalliset tekijät jostain syystä vaikuttavat siihen, mitä tunnen ihmistä kohtaan. Olin todella yllättynyt viime vuonna, kun tapasin aivan ihania ihmisiä (Ryan, Nino), joista olisin voinut olla kiinnostunut, mutta en päässyt sen faktan yli, että he ovat minua lyhyempiä. Tämä tosiasia oli myönnettävä itselleni ja todettava, että olen pinnallisempi kuin ajattelin. Entinen puolisoni oli lyhyt, ja alkusuhteen jälkeen jopa vähän tanakka. En välittänyt näistä asioista lainkaan. En tiedä miksi nyt välitän. Blogin alkuteksteissä olen mielestäni vakuutellut sitä, ettei millään ulkoisilla tekijöillä ole merkitystä, koska olen aidosti ajatellut niin. Sen sijaan kriteereinäni on ollut kunnollisuus, koulutus, sama elämänkatsomus, älykkyys, työpaikka... En olisi voinut koskaan tapailla tupakoitsijaa. Nyt tapailen ja olen poltellut itsekin satunnaisesti parit savut muun muassa Ronin kanssa. Kaikki on mennyt päälaelleen, joten en voi olla varma siitä, olenko hullaantunut jonkun pankkitilistä. Olen ihastunut työttömään (tosin korkeasti koulutettuun) ja en ole varma innostuinko hänestäkin lisää sen jälkeen, kun hän osti käteisellä kivan kaupunkiasunnon itselleen. Olen päättömästi rakastunut ihmiseen, jolla ei ole kauheasti yleissivistystä, eikä mitään tutkintoa. Mutta joka on pitkä, ja ihana ja varakas. Olen tykästynyt vahvasti mieheen joka on todella pitkä ja komea, mutta joka on käynyt huorissa (ennen tämä oli deal breaker) ja käyttäytyy todella arvelluttavasti monissa asioissa. Mutta hänkin omistaa useita upeita asuntoja. Jotenkin innostuin viime vuonna siitä, että huomasin, että voin tapailla todella hyviä tapauksia. Niitä komeimpia ja menestyneimpiä. Sain heistä helposti matchin. Ja saan edelleenkin. Yhtäkkiä kun avasin silmät sinkkuelämälle totesin, että juhlissa ja baareissa ja tapahtumissa saan huomion aika helposti juuri niiltä miehiltä, joita kaikki naiset vilkuilevat. Muistan kuinka olin innoissani istuessani Dimin kanssa terassilla viime kesänä, koska hän oli niin komea ja pitkä, ja viereisen pöydän naiset katselivat hänen peräänsä, kun hän haki meille juomat. Tämä kaikki varmaan hullaannutti minut kaiken muun uuden lisäksi niin että haluamattani kriteeristöni muuttui pinnallisemmaksi. Koen kai jotenkin alitajuisesti "ansaitsevani parasta". Vaikka todellisuudessa juuri nämä miehet ovat niitä, jotka herkimmin kaltoinkohtelevat naisia. Eivät jaksa keskittyä, koska tarjontaa riittää. Eivät jaksa sitoutua, koska sen voi tehdä sitten myöhemminkin milloin vain. Mutten voi sille mitään, jos en kiinnostu miehestä joka ei viehätä minua ulkoisesti, tai jonka "status" ei riitä. Siksi en pidäkään itsestäni. Ehkä ansaitsen tätä paskaa juuri siksi. Olen tullut ahneeksi ja itsekkääksi ja malttamattomaksi. Ja kyllä. Niiden kohdalla, joita en ole alussa pitänyt erittäin viehättävinä (kuten Carlos, Manu, Ronikin), olenkin hetkeä myöhemmin ollut korviani myöten rakastunut. Jostain tuntemattomasta syystä. Ehkä jostain maallisesta. Ja sitten se kemia. Siitä puhuin paljon jossain vaiheessa. Pitää olla kipinää ja kemiaa ja sielujen sympatiaa. Sitä olen kokenut Ronin kanssa eniten kaikista. Enkä suostu uskomaan, että se johtuisi pelkästään ulkoisista seikoista (pidin hänen ulkonäköään ihan kivana tavatessamme, mutten hullaantunut). Me tulemme täydellisesti juttuun. Olemme kiinnostuneita samoista asioista. Viihdymme samanlaisissa ympäristöissä ja aktiviteeteissa. Ajattelemme aina samoin, ja tuemme toistemme näkemyksiä. Ja ennen kaikkea ymmärrämme toistemme juttuja niin, että ulkopuoliset pyörittelevät silmiään. Juuri sitä haluan toisesta. Että me olemme tiimi. Emme tarvitse muiden hyväksyntää kun meillä on toisemme. Jos Ronilla ei olisi näitä ahdistuskohtauksia, niin elämästämme voisi tulla mieletöntä. Kyllä. Olen edelleenkin sitä mieltä. Rahalla tai ilman. Ja olen myös maininnut, että uskon, että liika varakkuus tuo epäonnea ja luo hulluutta ja kyvyttömyyttä normaaleihin asioihin. Roni olisi varmasti tasaisempi jos kävisi normaalisti töissä. 

Iltapäivällä lähetän takuuvarman osuvan uutisen Ronille hauskan mutta neutraalin lauseen saattelemana. Koska voisin lähettää vastaan jutun kenelle vain, ja lähetänkin. Ja vastaavia myös vastaanotan päivittäin. Sitten lähden pariksi tunniksi muualle tärkeään työjuttuun ja unohdan koko viestiasian. Päätän kävellä töiden jälkeen kotiin, koska sää on niin hyvä. Aivan sininen taivas. Minulla on tukka kiinni, aurinkolasit, ja suunnilleen olematon meikki. Koen näyttäväni aika kaamealta aina arkisin, mutten koe tarpeelliseksi laittautua päivittäin, joten ihan sama. Seison liikennevaloissa ja odotan punaisten vaihtumista. Toisella puolella valoja seisoo pari miestä. Vihreät vaihtuvat ja kuljemme toisiamme vastaan. Toinen mies lähestyy suoraan minua päin ja ajattelen että hän kysyy tupakkaa, mutta sen sijaan hän huikkaa "Pakko vain sanoa, että olet erityisen söpön näköinen", hämmästyn ja hymyilen ja sanon kiitos. Otan aidon iloisena vastaan vilpittömät kommentit. Tokihan saan niitä ollessani viikonloppuna ulkona, ja usein ensitreffeillä, mutta ulkoinen olemus ei ole minulle itsestäänselvyys. Suurimman osan peruskoulun luokista kasvoin ajatellen olevani erityisen ruma. Olen ehkä maininnut siitä, mutten koskaan kuulunut niihin cooleihin tyttöporukoihin. Niihin jotka katsovat pitkin nenänvartta, jos on epämuodikkaat housut. En tiedä tehdäänkö sitä enää nykyään, mutta minulle tehtiin. Peittelin aina kasvonpiirteitäni käsilläni koska koin olevani hirveän näköinen. Tuntui usein että kävelen typerästi, enkä osaa tehdä itsevarmasti mitään muutoin kuin kotona tai parhaan ystävän seurassa. Olin bestikseni kanssa ne, jotka valittiin aina viimeisenä liikuntaryhmiin. Sain hammasraudatkin jossain vaiheessa enkä kokenut tilannettani juurikaan paremmaksi, kunnes tuli se päivä joskus ennen yläastetta, että sain raudat pois. Menin ensimmäistä kertaa kouluun ilman rautoja ja ystäväni tokaisi ,että "ethän sä nyt niin ruma ookkaan". Enkä voinut olla hymyilemättä. Jes, en ollut totaalisen ruma! Joskus sitten myöhemmin teini-iässä havaitsin, että voin saada poikaystäviä ja olen ihan ok, ja niin edelleen, mutta itsetunto pysyi alhaisena. Olin huono koulussa,  ja tiesin etten voisi mitenkään kuulua niihin superihmisiin, jotka voivat opiskella itselleen hyvän ammatin. Kesti parikymppiseksi saakka, että oivalsin osaavani opiskella. Aloitin haastavat opinnot lukion jälkeen ja ajattelen vain nyt yrittäväni, jos edes joku menisi läpi. Mutta enemmän tai vähemmän täysien pisteiden jälkeen tajusin, että tämä onkin mun juttuni. Vaivattomasti ja luonnollisesti pystyn suoriutumaan tällaisista opinnoista, jotka monille muille tuottavat päänvaivaa. Kykenin omaksumaan laajoja asiakokonaisuuksia englanninkielisistä lähteistä ja soveltamaan tylsiä juttuja mitä mielenkiintoisemmilla tavoilla. Onnistumisten jälkeen koin itseni myös sisäisesti paremmaksi ja kykeneväksi. En olekaan tyhmä (oppimisessa). Ollessani pitkään parisuhteessa taannuin taas ulkoisesti, vaikka miesystäväni muisti aina kehua minua. Eroni jälkeeni panostin erityisesti ulkonäkööni ja nyt olen päässyt tilanteeseen jossa olen itseeni aika tyytyväinen (joo siis hiukset voisivat olla paksummat, rinnat isommat, hampaat suoremmat, iho parempi...). Koen olevani tieto-taidoiltani ihan hyvällä tasolla. Sosiaaliset taidot ovat kehittyneet valtavasti edellisen vuoden aikana. Ainoa mikä tökkii on typerät tunteeni ja ajatukseni ja haluni, jotka pilaavat kaiken muun. En kovin herkästi arvostele ketään ulkonäön tai muun vastaavan seikan perusteella. Yksi suurimmista päämääristäni on olla tuomitsematta ketään. En ole koskaan ollut niin sanottua kiusaajatyyppiä ja haluan vilpittömästi olla ystävällinen ihmisille. Siitäkin huolimatta, että minusta on tullut näin pinnallinen ja tyhmä. Joskus kun joku kehuu ulkonäköäni viikonloppuna vastaan, että valitettavasti sisältä olen täysi paska. Ja nauran ikään kuin se olisi vitsi. Ja. Kotiin saavuttuani muistan lähettämän viestin Ronille. Johon en ole saanut mitään vastausta, vaikka hän on lukenut sen ajat sitten. Toki kesken työjutun voi vilkaista viestin, eikä siihen ehdi reagoida, etenkin kun kyseessä on hieman enemmän keskittymistä vaativa uutinen, joten odottelen rauhassa iltaan asti. Mutta päätän, että jos hän nyt ei vastaa lainkaan niin huomenna yritän sopia jotain aivan muuta viikonlopuksi. Jotain mitä en peru. 

Juttelen Singhin kanssa ja kerron hänelle, että ellei Roni vastaa niin sovin viikonlopuksi muuta. Singh kannattaa tätä. En kerro, että aion sopia toiset treffit jos mahdollista, koska hän on joskus ollut hieman yllättynyt tiuhaan vaihtuvasta seurastani. Säästän hänet tarkemmilta suunnitelmiltani. Ensimmäisenä toki aion varmistaa ovatko tytöt viikonloppuna ulkona, mutta heidän kanssaan onnistuu nykyään lähinnä vain alkuillan ilottelu, joten asiaa täytyy harkita tarkoin. Mietin myös tätä iltaa. Jaksaisinko suunnata Manuelille. Hän jo lähettelee viestejä siitä miten ihanaa on kun keskiviikon työt ovat päättyneet, ja pian varmaan muistuttaa monelta hän on kotona treenien jälkeen, jotta voisin mennä kylään. Jossain käyminen voisi tehdä hyvää. Etenkin jos viitsisin jättää menemättä suihkuun. En jaksaisi. Voisin vain käväistä jossain terassilla yhdellä lasillisella, selata lehden aivan niinkuin aina viime kesänä, ja sitten vierailla ennen kotiintuloa Manulla, ihan todella pikaisesti. Sitten olisi keskiviikko suoritettu. No juon ensin tämän yhden lasillisen viiniä. Ja ärsyynnyn siitä, että Roni on onlinessa taas, muttei vaivaudu vastaamaan mitään. Mutta hyvä siltä kannalta, että vastaamattomuus tekisi todennäköisesti ja toivottavasti omasta viikonlopun suunnitelemisesta helpompaa. Hah, yeah right!