Onko sinua rusennettu tarpeeksi?

Sunnuntaipäivän ratoksi sukulaiseni hakee minut kyytiinsä ja lähdemme tapaamaan pitkästä aikaa paria muuta sukulaista. En ole tänä vuonna juurikaan jaksanut tai halunnut nähdä ketään. En ole mennyt mihinkään mukaan, jos kieltäytyminen on ollut vaivaton ratkaisu. Mutta juuri nyt se on tuntunut siedettävältä ratkaisulta. Ja arvostan ja rakastan perhettäni ja sukulaisiani siitä huolimatta kuinka epäfokusoitunut nyt olen heitä kohtaan ollut. Oloni on hieman hymytön ja passiivinen, mutta onneksi paikalla on henkilö, jota on hyvin vaikea saada hiljaiseksi, jolloin itse voi vain hymyillä ja koittaa näyttää keskittyvältä. Tarkastelemme yhdessä pariskunnan puutarhaa ja uusia kalustehankintoja. Kaikki on todella hienoa ja tarkkaan harkittua ja vaivalla sieltä täältä ja tuolta tilattua. Moni kadehtisi moisia puitteita. Moni ajattelisi, että voi kunpa jonain päivänä minäkin saisin elää tätä ihanaa pikkuperheen arkea. Heillä on saunailta lauantaisin, ja he ovat vertailleet eteisen peilejä nyt monta viikkoa. Minua ahdistaa. Tuntuu, että ne upeat taideteoksin koristellut seinät kaatuvat päälle. Edes ne kolminumeroiset neliöt eivät tunnu jakavan riittävästi happea minulle. Minua ärsyttää, että Roni (vai mikä?) on pilannut suhtautumiseni normaaleihin haaveisiin. Muistan kuinka entisen kumppanini kanssa kävelimme pitkään ulkona, koska halusimme mennä ihanille rivitalo- ja omakotitaloalueille katselemaan ihmisten pihoja ja taloja, jotta voisimme haaveilla, että minkälaisen me haluaisimme ja mistä. Se oli silloin elämäni päätavoite. Saada oma talo ja piha ja koira. Ja viettää siellä mukavaa elämää matkustellen kerran tai kaksi vuodessa jonnekin. Pitää illanistujaisia ystäville ja sukulaisille ja grillata pihalla kesäisin. Nyt se on kaikki pilalla. Tippa nousee silmään kun ajattelen, että en ole pelkästään menettänyt tätä tulevaisuutta ainakin toistaiseksi, mutta myös halun saada se. Jos tämä johtuu siitä, että olemme Ronin kanssa päässeet näissä haaveissa uusiin sfääreihin, niin mikäli pääsen irtaantumaan hänestä, voin varmasti palautua takaisin normaaleihin unelmiin ja olla tyytyväinen keskinkertaisessa elämässä. Hänen kanssaan se antimaterialistisuus on niin vahvaa, että lempivitsimme liittyvät siihen, miten asuisimme normaalisti ja hankkisimme puutarhakalusteita. Oikeastikin voiismme niin tehdä, mutta se olisi meillä toisenlaista. Ja vasta sitten, kun olisimme tehneet kaiken muun. Sitten ajattelen hetken Javieria, joka on niin käytännönläheinen ja tavallisuudesta nauttiva. Olemme viettäneet hänen kanssaan lukuisia ihania viikonloppuiltoja ruokaa tehden ja leffoja katsellen ja nauttineet siitä. Siitä ihan normaalista elämästä. Aivan varmasti voisin vielä tyytyä siihen. Tai Nino! Kuka onkaan kunnollisempi ja oikeita kaavoja pitkin etenevä ihminen. Jos voisin rakastua häneen (ja hän minuun), niin voisin varmasti saada ihania matkoja, illallisia ja koti-iltoja yllin kyllin. 

Istuuduttuamme lähes tuhannen euron ruokapöydän ääreen (huom. tuolit on tilattu erikseen) ja nautittuamme vastaleivottuja herkkuja (luomu, lähiruoka, vege) ja juteltuamme pari tuntia tulevaisuuden suunnitelmista (peilin tilaaminen, kaksi matkaa, puutarhanhoito) lähdemme matkaan samalla kyydillä. Mietin kuumeisesti, että pitäisikö minun samalla jäädä vaikka keskustaan ja keksiä jotain tekemistä. Olisikohan joku jossain! Mutta miksi ihmeessä. Nyt on sunnuntai. En menetä varmastikaan mitään erityistä jos menen vain kotiin enkä väkisin tunge itseäni jonnekin. Kaikki viettävät sunnuntaita. Anna olla. Ole normaali. Matkalla kotiin sukulaiseni autossa on radio päällä. Se on jokin gospel-kanava. Mies radiossa sanoo, että seuraavaksi alkaa ohjelma nimeltä Onko sinua jo rusennettu tarpeeksi? Purskahdan hysteeriseen nauruun. Sellaiseen jossa kyyneleet nousevat silmiin täysin hallitsemattomasti, enkä ole varma nauranko vai itkenkö. Nauruitkun seasta toistan otsikon ääneen. Sukulaiseni alkaa nauraa ja toteaa, että voi olla, ettei sinua vielä ole rusennettu riittävästi. Ja kamalintahan tässä on se, että olen samaa mieltä. Siksi aina välillä totean, että pelkään pian jotain oikeasti vakavaa tapahtuvan. Sellaista, mikä pysäyttäisi tämän naurettavan karusellin ja laittaisi arvojärjestykseni väkisin paremmalle mallille. Jos en pysty siihen itse. Muistan kuinka teini-iässä pohdimme aina ajoittain vakaviakin asioita. Joku tuttava nuori teki itsemurhan ja mietimme elämän ja kuoleman tarkoitusta. Silloin muistaakseni luin jostain, että kuoleman tarkoitus on herättää eloonjäänyt henkiin. Se ajatus teki minuun vaikutuksen. Ei tietenkään kukaan kuole, jonkun toisen tarkoituksen vuoksi, mutta asioilla on tapana olla linkittyneinä. Kaikella voi olla moniulotteinenkin tarkoitus. Toivon, ettei minun tarvitse liian ankarasti oppia miten elää taas normaalisti, vaan toivon pääseväni siihen pääosin omin avuin. Tai omin motivaatioin ainakin. 

Iltapäivän aikana Nino viestii ja kertoo mitä aikoo puuhata kun palaa matkaltaan pian. Mukavan normaalia. Vastaan oikein iloisesti ja kiinnostuneesti. Jostain syystä nyt minulla on ollut sellainen fiilis, että haluan mielelläni pitää häneen hyvät välit. Meillä voisi olla oikein hauskoja kesäjuttuja aina silloin tällöin jos ei muuta. Muistan kuinka mukavaa meillä oli viime kesänä. Hän kutsui minut usein piknikille tai terassille illalliselle. Aina todella hyviin paikkoihin. Aina äärimmäisen kohteliaana. Sain häneltä lahjan, jota arvostan suuresti. Vietimme hulvattoman illan pienellä kaveriporukalla, eikä minulla ollut mitään valittamista. Suunnittelimme jopa jotain pientä yhteistä matkaa, mutta sitten yhteydenpito jotenkin jäi. Emmekä koskaan edes edenneet intiimille tasolle, vaikka vietimme leffailtojakin. Minua alkoi ehkä epäröittää jokin, tai tuli jotain muuta. En tiedä. Mutta olen iloinen, että hän otti minuun yhteyttä uutenavuotena. Maailman parhaana uutenavuotena. Ja olen iloinen, että olemme voineet viettää taas mukavia päiviä yhdessä, ja olen iloinen, että sain täysin odotustenvastaisesti havaita hänen olevan ehkä taitavin rakastaja ikinä. Ja ihanan hellä ja touchytouchy. Ronin vastakohta, niin monessa asiassa. Miksi olisin niin tyhmä, että antaisin liian kunnollisuuden ja lyhyyden pilata potentiaaliset tunteeni häntä kohtaan? Iltapäivällä myös ystävä ottaa yhteyttä. Hän sai raha-asiansa järjestymään muilla tavoin ja vaikuttaa iloiselta. Hyvä. Roni on somessa pitkin päivää. Hän on kotona. Jostain syystä uskon, että hän on oikeastikin ollut vaan itsekseen ilman yöseuraa. En tiedä miksi, sillä kuten joku kommentoi, miksi ihmeessä hänellä ei olisi seuraa. Seuraa joka voi poistua yöllä tai aikaisin aamulla, tai vaikka käydä vain päivällä. Niinpä, tottakai voi, eikä minun pitäisi siitä edes välittää. Onhan minullakin ollut muuta seuraa, vaikkei juuri nyt tänä viikonloppuna. Eikä se muu seura minulla ole vaikuttanut tunteisiini Ronia kohtaan. Ja minä jos kuka tiedän, että jos Ronilla on muuta seuraa niin tunteita siinä ei takuulla ole silloin läsnä. Vietän illan tavalliseen tapaani juttuja lueskellen, televisiota sivusilmällä vilkaisten ja kirjaa pari sivua edemmäs lukien. Siinä samalla olen aina vähän väliä tietoinen siitä kuka on vihreä pallura ja kuka ei. Miksei tuo jo voisi viestiä mulle jotain. Onkohan toi kattomassa lätkää jossain ulkona. Ajatteleekohan tuo, että miksen minä viesti. Oottaako sekin siellä yhteydenottoa ja siksi roikkuu onlinessa. Vai juttelee jonkun toisen kanssa. Siis tällaisia ohimeneviä ja lieviä ajatuksia väkisinkin päässä käväisee. En usko olevani ainoa. Uskon, että ihmiset käyttävät ärsyttävän paljon aikaa odottamalla viestiä ja pitäytymättä viestimästä itse. Paras tapa tukahduttaa orastavat suhteet ja tapailut. Siksi. Juuri siksi viestin juuri silloin kun sattuu oikeasti huvittamaan. 

Illalla Javier vielä kysyy miten viikonloppuni on sujunut ja kerron, että oli aika tavanomaista ja tylsää. Sanon, että saavuin eilen niin aikaisin kotiin, että ehdin jo tylsistyä tänään, kun ei tarvinnut potea krapulaa myöhään päivään. Juttelemme jääkiekosta (jota meistä kumpikaan ei ole katsonut) ja säästä pari sanaa lisää. Javier vihjaa, että olisimme voineet kokata yhdessä. Hänen pakkomielteensä kokkaavia naisia kohtaan ärsyttää minua, joten kerron, että ostin hyvän hampurilaisen pikaruokalasta eikä tarvinnut tehdä muuta kuin maksaa. Häntä ärsyttää asenteeni ja minua ärsyttää se miten vakavasti hän ottaa ruoanlaiton. Mutta olen taipunut sitä aina hänelle tai hänen kanssaan tekemään. Ja voin kokata yhdessä jatkossakin jos hän lupaa olla suuttumatta minulle jos ruoanlaittotapamme eroavat toisistaan. Hän on kyllä varmasti ensimmäinen ihminen, joka saa minut kyyneliin ruoanlaiton vuoksi. Ja toivottavasti viimeinen. Ryhmäkeskustelussa tytöt jakavat viikonloput kommelluksiaan. Minulla ei tällä kertaa ole mitään jaettavaa. Mutta kiva nähdä miten hauskaa muilla on ollut. Yksi hehkuttaa uutta yhteistä hankintaa poikaystävänsä kanssa, ja en voi olla ajattelematta että voinko koskaan päästä tekemään vastaavaa ilmoitusta kenellekään. Yksi sunnuntai taas suoritettu. Yksi turha viikonloppu taas takana. Yksi epävarma tulevaisuus taas edessä.