torstai 11. toukokuuta 2017

Sairaiden paskiaisten kerho

Keskiviikkoiltana aurinko vain jatkaa vilkuiluaan pilvien välistä. Yllättäen Ossi aloittaa keskustelun kertoen, että he ovat työporukan kanssa ulkona. Hän on vähän kännissä. Vaihtelemme viestejä ja taas puolileikillämme sovimme tapaavamme ja menevämme lasillisille viikonloppuna. Ihan vain kavereina. Se olisi kivaa. Sitten hän kysyy miten minulla menee Ronin kanssa ja käymme taas läpi tämän viikon juttuja. Hän alkaa taas ihmetellä, että miten ihmeessä Roni voi kieltäytyä seksistä ja olla niin pidättäytyvä. Asia alkaa taas ahdistaa minua ja otan viinilasillisen oheen puolikkaan rauhoittavan lääkkeen. Olo helpottuu aika nopeasti. Myös Singhin kanssa keskustelumme jatkuvat ja hän kutsuu minut mukaansa lomamatkalle Goalle loppukesästä, ellen ole keksinyt siihen mennessä parempaa tekemistä Hah! Nauran, mutta otan idean vakavissani. Miksipäs ei. Laitetaan se korvan taakse. Sen lisäksi Singh lähettää minulle kuvan tytöstä, josta on nyt kiinnostunut. Hän on niin ihana naivi ja rakastunut jälleen. Aurinko paistaa enkä pääse lähellekään vaatekaapin siivoamista. Avaan ikkunan hetkeksi, jotta saisin säikäytettyä itseni kylmällä ilmalla, mutta se tuntuukin vain ihanan raikkaalta. Puoli yhdeksältä illalla heitän Elinalle ehdotuksen pienestä lenkistä. Ja hän kertoo olevansa juuri lähdössä lähikauppaan hakemaan jotain lihottavia herkkuja. Jes, eli lenkille ja kauppaan. Muutama viinilasillinen ja rauhottava lääkitys pohjalla saa olon vähän pumpuliseksi, mutta ei estä reipasta kävelyä. Juoksemaan emme ala. Teemme lyhyen alle viiden kilometrin kävelyn, jolla ehdimme hyvin valitella ajankohtaisia ärsytyksenaiheita. Sitten käymmekin mäkkärin kautta hakemassa minulle yhden halpisburgerin ja Elina jatkaa omille herkkuostoksilleen kun käännyn kotiin. Ai, että heti tuntuu mukavammalta istua paikoilleen, jossa jo valmiiksi täytetty viinilasi odottaa. Nyt ei tarvitse kuin kuluttaa pari tuntia ennen kuin voi hypätä sänkyyn odottamaan ihanaa tiedottomuutta. Roni on kotona ja somessa. Javierkin käy siellä ja hetkellisesti toivon, että edes hän aloittaisi keskustelun, mutta ei hän aloita. Jostain syystä hänkin on siinä niin hankala. Ehkä juuri siksi minun onkin opeteltava olemaan se sosiaalisempi ja aktiivisempi osapuoli pysyvästi. Jotenkin hauskaa, että en ole lainkaan tietoinen jääkiekon mm-kisoista. Näen vain jotain satunnaisia päivityksiä sosiaalisessa mediassa tyypeiltä jotka sitä katsovat. Minä en katso. Elina ei katso. Roni ei katso, Ossi ei katso, Javier ei katso. Harvinaista! Sillä vielä pari vuotta sitten tämä kausi oli vuoden kohokohta ja jokainen peli oli katsottava. Näin ne asiat muuttuvat. Kehittyvät. Taantuvat.



Nukun hyvin. Ainakin muistaakseni. Joskus yöheräilyt ovat tosi havahduttavia. Joskus unensekaisia puoliheräämisiä. En aina muista niitä jälkeenpäin, tai vasta hyvin paljon myöhemmin jossain muussa yhteydessä. Mutta nyt minusta tuntuu etten ole herännyt yön aikana.  Ehkä rauhoittavalla lääkkeellä on uneen myönteinen vaikutus. Mieli on aamulla taas aika kohtalainen. Viikonloppu lähenee, mutta minusta tuntuu kuin saisin sen jotenkin järjestymään tällä kertaa ilman kohtuutonta stressiä. En tiedä miksi ei vielä ole perinteinen viikonloppuahdistus alkanut. Mutta hyvä niin. Aamulla Manuel lähettää minulle harvinaisen typerän vitsikuvan, missä ei ole mitään hauskaa. Vastaan eleettömästi ja ehkä hänkin pian tajuaa rajoittaa juttujaan. Ossi on heti aamusta aktiivisena. Viimeksi hän intoili elämäntapamuutostaan ja uutta aikaa ilman päihteitä. Hän jaksoi keskittyä urheiluun ja mielenhalintaan muutaman viikon ajan ennen retkahdusta. Nyt hän on retkahtanut pari kertaa ja toisella kerralla taas sekakäyttöön asti. Mutta nyt tällä kertaa teemana on sosiaalisesta mediasta luopuminen. Ossi kertoo kuinka ruutuihin tuijottelu kyllästyttää. Hän poistaa facebookin. Kehotan häntä etenemään hitaammin. Siitä ei tule taas mitään jos kerralla poistaa kaiken. Sitten puhumme viikonlopusta. Siitä kuinka kiva olisi mennä yhdessä nauttimaan alkoholia ja puhumaan sekavia. Se ei innosta tietenkään yhtä paljon kuin ihanat päivät Ronin kanssa, mutta Ossi olisi hyvä varavaihtoehto. ja vain kaverina turvallinen. Tapaamisemme ovat olleet aina mahdottomia, mutta uskon, että jos panostamme kaveruuteen kynnys voisi alentua ja Ossi rohkaistua drinkeille tyttöystävästä huolimatta. Haluan hänen kaltaisiaan ystäviä. En tiedä miksi. Ainiin tietenkin, vertaistukea. Olen tässä kevään aikana todella havainnut, että olemme joku todella sairaiden ja säälittävien ihmisten klaani, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Ruokkivat toisiaan. Nauttivat liioittelusta ja kurjuudessa kärsimisestä ja sitten toisaalta omahyväisyydestä. Ei ole vielä lounasaika. Olemme jutelleen koko aamun Ossin kanssa. Kuuntelen bilemusiikkia kovalla. Hitsi, kun on vasta torstai. Päätän (taas kerran), että sanon tänään Ronille suoraan, että olisi kiva viettää kivoja vapaapäiviä yhdessä, mutta jos hän on kiireinen viikonloppuna niin joku toinen kerta sitten. Teen niin jos se tuntuu illemmalla hyvältä idealta. Miksen? Sittenpähän voin ainakin sopia oikeasti muuta. Ja Roni ahdistuu tai innostuu oman mielensä mukaan joka tapauksessa. Alan miettiä, että on ihan sama mitä minä sanon. Joten miksen oikeastikin sanoisi mitä ajattelen, mihin olen näennäisesti pyrkinytkin. Hyväksy tai muuta. Ja hyväksy sitten.


Sen ajattelu, ettei joku halua sinua fyysisesti (tai haluaa, mutta yrittää olla haluamatta) tuntuu pahalta. Mietin tänään kävellessäni töihin, että on kauheaa henkistä väkivaltaa, että toinen ei halua halata ja ahdistuu läheisyydestä. Työntää pois. Mutta sehän on aika tyypillistä käytöstä parisuhteessa eläville naisille. Niin sanotusti pihdataan, ja saatetaan olla ärtyisiä ja torjua miehen yritykset läheisyyteen. Itse käyttäydyin joskus niin aiemmassa suhteessani. Ja nyt saan itse kokea miltä se tuntuu. Kauhealta. Pahalta. Se saa minut oikeuttamaan itselleni sen, että hakisin lähesyyteni ja hellyyteni muualta. Ainakin niin kauan kunnes olisimme selkeästi sopineet muusta. Ja entä jos olisimme parisuhteessa, mutta en siltikään saisi juurikaan enempää läheisyyttä? Saisiko se minut pettämään? Roni kertoi, että hänen entinen pitkäaikainen puolisonsa petti häntä suhteen lopussa. Minun on tehnyt moneen kertaan mieli kysyä, että kohtelitko häntäkin näin. Ja ehkä joskus kysynkin. Mutta omaksi kauhukseni havahduin siihen, että jollain tasolla ymmärrän niitä miehiä, jotka sanovat ajautuneensa pettämään, koska oma puoliso jatkuvasti torjuu. Olen kääntänyt kelkkani jälleen. Ja saanut loistavan oppimiselämyksen. En varmastikaan enää tule aiheuttamaan kenellekään turhaan tällaista yksinäisyyden ja torjutuksi tulemisen tunnetta, jos parisuhteeseen asti pääsen. Iltapäivä kuluu töissä keskittyen täysillä tärkeään palaveriin. En juurikaan ajattele muita asioita, vaan teen hommani hyvin. Mutta heti palaverin päätyttyä katson kelloa. Kohta on kotiinlähdön aika. En ole syönyt tänään lounasta lainkaan koska eilen tuli syötyä niin paljon ja kotona on syötävää. Rinnassa tuntuu pientä ahdistusta. Se on taas tulossa. Aamupäivän itsevarmuus rakoilee vähäsen. Yhtäkkiä taas ajatus siitä jos emme näe Ronin kanssa tuntuu kurjalta. Typerää. Haluan itsevarmuuteni koskien viikonloppua takaisin. Edelleenkin pidän hyvänä vaihtoehtona sitä, että viestin Ronille välittämättä siitä, että hän ei ole uusinut kutsuaan, eikä ehkä niin edes nyt pysty tehdä. Siitäkin huolimatta, että olen taas ylläpitänyt normaalia kanssakäymistämme viattomilla jutuillani neutraalisti. Mutta ehkä se on tehtäväni tässä oudossa epäsuhteessa. Koska hän ei siihen pysty. Illalla sen teen. 



Pääsen viimein kotiin. Ensin suunnittelimme eräässä liikkeessä käymistä Elinan kanssa, mutta hänelle tuli illalle muu meno emmekä jaksa kiirehtiä liikaa. Katsotaan lenkkiä myöhemmin. Toisaalta kaadan itselleni heti yhden lasillisen viiniä kun pääsen omalle paikalleni läppäri sylissä. Työpäivä oli menestyksekäs, mutta se ei nyt saa poistettua kokonaan orastavaa stressiahdistusta. Tainnutan sitä ensin hätälasillisella ennen kuin alan edes miettiä rauhottavaa. Olen kirjoittanut hyvän viestin valmiiksi Ronille ja lähetän sen kun varmistun, että Roni ei ole missään tärkeässä tapaamisessa. Hyvä. Olen toimelias ja toimin omien ohjeideni mukaisesti. Jos tämä tuntuu nyt oikealta eikä se ole aivan hetken mielijohde niin silloin se on minulle oikea teko. Jos tällainen teko muuttuu katumukseksi niin olkoon sitten niin. Onko niin käynyt minulle joskus? Muistaakseni jossain tekstissä olen kirjoittanut, että heti viestin lähettämisen jälkeen tunnen katumusta, mutten yhtään muista mikä tilanne se olisi voinut olla. En ole kauheasti jaksanut edes stressata mitään outoja yöllisiä viestejä, joita olen saattanut laittaa Javierille ja ehkä Ronillekin. Vaikka muuten stressaan ja ahdistun kovasti, niin moraalikrapulat ovat minimissään. Jos henkilö ei ole minulle erityisen tärkeä, niin en kykene välittämään muiden mielipiteistä minua kohtaan. Siksi olen hyvin avoin tekemisistäni ja tavoistani. Koska jostain syystä olen sen verran sinut itseni kanssa, ettei kovin moni ulkopuolelta tuleva asia osu minuun millään tavalla. Olen mokannut jo lähes kaiken mitä tässä ajassa voi ihminen mokata. Olen saanut ja menettänyt. Sanonut ja kuullut. Minulla ei ole sellaisia epävarmuuksia, joita kenenkään sanat tai asenteet voisivat vahvistaa. Ainoastaan silloin, kun haluan tehdä johonkin vaikutuksen ja olen ihastunut. Silloin kaikki merkitsee tietenkin. Jos joku tuttava loukkaantuu sanomisestani tai tekemisestäni (en koskaan tarkoituksella loukkaa ketään) niin pyydän välittömästi anteeksi ja korjaan tilanteen jos suinkin voin. En vihaa ketään. En ole riidoissa kenenkään kanssa. Mutta en vain välitä jos joku ei pidä minusta, ellei hän kuulu lähipiiriini. Ennen olin ylitarkka siitä, miltä näytän muille. Pidän tästä asenteesta paljon enemmän. 



Kello on kuusi. Olen ehtinyt nauttia lasillisen viiniä ja toinen on menossa. Inhottava, typerä aurinko paistaa ulkona kirkkaana. Ricky on ehdottanut lasillisille menemistä,  mutta en jaksa nyt juuri laittautua hänen takiaan. En tiedä missä Roni on tai mitä tekee, koska ei ole somessa. Joten odotan hetken aikaa ennen kuin lähetän viestini. Sanon itselleni, että mitä voin menettää, paitsi kasvoni. Ja ne ollaan toisillemme menetetty jo moneen kertaan. En vain haluaisi, että hän on ystäviensä seurassa, joille ylimielisesti rehentelee jutuillansa. Mutta ihan sama kai se on. Eiköhän hän ole senkin jo kohdallani moneen kertaan tehnyt. Syön annoksen yrittperunoita ja jotain lihaa. Nälkä kasvaa syödessä. Päivällä ei olle lainkaan nälkä, mutta nyt voisin syödä taas lisää. Ehkä olisikin hyvä hankkia vähän ruokahaluja vieviä sydänsuruja sopivasti ennen viikonloppua. Minun pitäisi käydä suihkussa. Olen suunnitellut, että jos jo tänään jaksan käydä pesemässä hiukseni ja sheivaamassa oleelliset alueet, niin huomenna minun ei tarvitsisi kuin pikaisesti peseytyä ja kosteuttaa hiukset, ja olisin nopeammin valmis perjantaihin. Olen joskus tehnyt niin ja se tuntuu jotenkin kivemmalta, kun perjantaina ei tarvitse vaivautua kokonaislaatuiseen valmistautumiseen, ja sitten lauantaina voi pestä hiukset uudelleen jos niitä ei pese perjantaina. Hah tällaistako mietin tosissani. Harkitsen myös vaatekaapin siivoamista (kuten joka ilta). Harkitsen seuraavaa viinilasillista (kuten joka ilta). Olen nyt tehnyt sen mitä halusin ja voin. Ja nyt annetaan kohtalon katsoa mitä tapahtuu. Ja tietenkin olen suunnitellut mielessäni varasuunnitelmia. Ossi saattaisi yllättää ja olla oikeasti jossain. Lisäksi voin aina ehdottaa tapaamista Javierille, mutta tapaisin hänet ehkä ennemmin lauantaina, jos Roni osoittaa ettemme tapaa tänä viikonloppuna, koska silloin ystävät eivät ole ulkona. Lisäksi voin viestiä Dimille tai Ninolle jos olen oikein läheisyydenkaipuinen. Ja ainakin saattaisin saada Rickyn seurakseni jos oikein epätoivoiseksi tulen. En ole lainkaan innoissani näistä varasuunnitelmista, mutta aina jonkinlainen turvaverkko vähän lievittää oloa. Olin alkuviikosta hyvässä flowssa Ronin suhteen. Sellaisessa, että ajattelin pyrkiä ennemmin irtaantumaan hänestä, kuin osoittamaan hänelle, että kaikki on hyvin. Se, että hän itse otti yhteyttä minun pienen hiljaisuuteni jälkeen muutti taas asenteeni. Mutta ei täysin tuskaiseksi. Olen melko okei. Roni ei vastaa. Mutta hän ei ole somessakaan. Pakotan itseni käymään läpi yhden hyllyn vaatekaapistani siten, että kasaan ne kaikki sängylleni, josta ne on pakko lajitella jonnekin ennen nukkumaanmenoa. Hah, siitäs sait minä. Ja onnistun ennätysajassa. Noin 40 % kaikista yhden hyllyn vaatteista saa lähteä kiertoon. Niinkuin aina, kun jaksan käydä vaatteeni läpi. Jotkut nukkaantuneet saavat jäädä kotivaatteiksi, mutta muuten kaikki huonokuntoiset suoraan pois. Aina sieltä löytyy myös niitä vaatekappaleita, jotka eivät enää istu omaan makuun. En ole aikoihin käyttänyt mitään värikkäitä vaatteita, mutta säästän vielä mukavimmat kesää varten. Roni ei vastaa mitään tuntiin. Mutta ei se ole laisinkaan tavatonta. Kunhan joskus vastaa jotain, niin olen tyytyväinen. Tai sitten en.



Vaatekaappirumban jälkeen olen energiapiikissä ja ehdotan ystävälle iltalenkkiä. Hän ei pääse ihan heti ja kun ehdin istahtaa niin alkaakin väsyttää. Ja heti myös pieni ahdistus alkaa puristaa. Ei, en suostu antamaan sen häiritä itseäni, että minulle ei heti vastata. En edes kysynyt mitään. Viestini on kiva ja neutraali, enkä aio tuntea syyllisyyttä tai ärsytystä sen lähettämisestä. Sanon ystävälle etten tiedä jaksanko kohta enää lähteä ulos. Toisaalta aurinko paistaa, mutta toisaalta juon puolikkaan viinilasillisen. Huomaan, että Roni on nähnyt viestini muttei vastaa siihen mitään. Ei sekään ole lainkaan tavatonta, mutta kertoo tietenkin siitä, että hän on aivan eri flowssa kuin silloin kun vastaa iloisena heti vaikken kysyisi mitään. Miksi hän on taas näin typerä. Soitan ystävälle, että mennään vaan! Sitten voin lenkin jälkeen nauttia lisää viiniä ja ottaa rauhottavan, jos vielä ahdistaa. Saan nopeammin kurottua tämänkin illan päätökseen. 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti