Haluun tipahtaa

Tiistai-iltana ei tapahdu mitään muuta kuin se, että huomaan oikeasti miten puolikas rauhottava poistaa tuntuvan ahdistuksen ja otan vahingossa ehkä lasillisen liikaa viiniä. Mutta ei se haittaa. Taas seuraan niitä turhia realitysarjoja samalla kun kirjoittelen ja juttelen ystäville, mutten lankea laittamaan mitään Ronille, joka valvoo somessa myös myöhään. Mietin, että johtuukohan intoni puhua seksiaiheesta siksi, että olisin jotenkin puutteessa? Hah, en tiedä. Nukahdan sikiuneen jo puoli kahdeltatoista ja nukun hyvin yli kahdeksan tuntia. Edessä on rento työpäivä ja yhteinen lounas omien ystävien kanssa, joten fiilis on aika hyvä! Ei ahdista. Mutta kun ajattelen Ronia niin kaipaan häntä. Sitten mieleeni välähtää se kuinka hän huudahtaa, että haluaa mennä ulkomaille panemaan turisteja! Ja se kuinka hän sanoo että sori vaan muttei vain kiinnostanut vastata. Ja heti tuntuu vähän paremmalta etten heti rientänytkään hänen luokseen maanantaina. Ajattelen hetken Javieria ja kivoja eilisillan keskustelujamme (pystyn kertomaan hänelle yksityiskohtaisesti työasioitani ja ystäviini liittyviä asioita ja pidän siitä että hän aina kommentoi ja kuuntelee) ja oloni lämpenee hetkeksi. Myös Manuel aloittaa heti aamusta juttunsa. Aina ne samat, vähän jo ärsyttävät. Hän on niin tekohauska ja nauravainen. Ennen pidin siitä, enää en jatkuvasti jaksa. Hän on mennyt vähän liiallisuuksiin ja jotkut jutut ovat läpinäkyviä. Nyt myös kun olen lopettanut kaiken kaveruuden ylittävän toiminnan, ovat hänen juttunsa muuttuneet seksisävytteisiksi. Hän lähettelee jonkun seksivitsikuvan ja sitten kommentoi moneen kertaan kuinka ei ainakaan ole sitä löytänyt mistään redtubesta. Huoh. Sitten kun sanon, että joo näinkin tuon (typerän) vitsikuvan jossain facen seinällä, niin hän kommentoi kymmenellä lauseella, että niiiin varmastikin löysit, etkä varmaaaankaan käynyt pornosivuille vink vink. En käynyt, koska en käy. Ei ole minun juttuni ollenkaan. Ei kiinnosta. Ei ole tarvetta. Lisäksi Manuel on pyytänyt minusta vitsin varjolla jotain vähäpukeisia kuvia, kun olen kertonut, että otimme seminudeja lomamatkallamme hostellin parvekkeella tyttökaverin kanssa omaksi hölmöksi hetken huviksemme. Eikä hän pyytänyt niitä vain kerran vaan useaan otteeseen. Turhaan. Ja nyt kun hän taas pyysi minua luokseen tänään, ei tehnyt mieli mennä lainkaan. Joskus on ihan hyvä fiilis käydä se tunti tai pari häntä tapaamassa, mutta nyt sanon suoraan, että keskityn omiin juttuihini ja rakkauselämääni nyt. Ja sitten hän yliyli-iloisesti ja ymmärtäväisesti toteaa, että tottakai! Sinun on tehtävä sitä mikä tekee sinut onnelliseksi! Jep, jep. Tämähän tekee minut niiiiin onnelliseksi.

Aamupäivällä olen hyvässä flowssa töissä. Sähköpostit lentelevät sinne tänne. Kuuntelen radiota. Juuri silloin kun vilkaisen facebookia niin työkaveri yllättää ja nolostun omaa reaktiotani, kun nopeasti otan muka sähköpostin esille. Pöh. Pitäisi vain olla coolina. Kyllä kaikki aina silloin tällöin lukevat uutisia tai muuta epäolennaista päivän aikana, eikä se ole kuolemansynti jos hoitaa työnsä muuten hyvin. Harmittaa, että menin aamulla ottamaan pari keksiä, joita joku oli taas tuonut kahvihuoneeseen. En yleensä ota, mutta nyt teki mieli. Ja sitten vielä olisi se lounas tyttöjen kanssa. Ei voi mitään. Löysin taas kivan jutun, jonka haluan jakaa Ronille ja aion lähettää sen hänelle ennen kuin lähden lounaalle. Juttuni ovat oikeastikin yksilöllisesti suunnatusti hauskoja. Ei jotain täysin randomia, kuten Manuelin sekavat viestit, joita saattaa tulla useita pitkin päivää. Harmi, etten ole varma ymmärtääkö Roni kaikkia viittauksia, joita nokkelasti keksin. Olen viime aikoina huomannut, ettei hän ymmärrä aivan kaikkia sarkastisia juttuja, eikä osaakaan englantia kovin taitavasti ja lisäksi hänellä on näön kanssa vakavia vaikeuksia, joita ei voi hoitaa, koska ei voi egonsa vuoksi käyttää esimerkiksi silmälaseja. Alunperin ihmettelin miksi Roni kehui minua niin fiksuksi, vaikka oma tietotasoni on aivan keskivertoa. Osaan vain soveltaa ja ilmaista asioita tarvittaessa järkevän kuuloisesti. Koin alussa meidän olevan kaikissa asioissa samalla tasolla ja syvässä yhteisymmärryksessä. Mutta myöhemmin sain havaita, että hänen sivistyksensä taso rajoittuu vahvasti hänen omaan erityisosaamisaslueeseensa, sekä siihen, mitä hänen arvostamansa henkilöt ovat hänelle kertoneet. Eikä se minua häiritse. Olen mielelläni oikolukenut hänen englanninkielisiä tekstejään. Olen mielelläni luopunut kaikista periaatteistani. 

Viivyttelen lounaalla mahdollisimman pitkään. Tilaan salaatin, mutta se on niin runsas että aiheuttaa huonon omatunnon siitä huolimatta että kieltäydyn annokseen kuuluvasta sämpylästä. Mukana on iso porukka, joten kuuntelen mielelläni muiden juttuja, eikä ole tarvetta avautua omista jutuistani. Lähetin Ronille ennen lounaalle lähtemistä mieltäpiristävän huvittavan juttuni ja hän vastaa siihen iloisena. Hyvä. Lounaan päätteeksi olen järkyttävässä ähkyssä. Tullessani takaisin toimistolle vastaan Ronille vielä samalla reaktiolla ja käytän tilaisuuden hyväkseni olla ylinormaali ystävällinen ihminen ja kysyn onko hän jo löytänyt työmoraalinsa takaisin joka oli maanantaina kadoksissa. Näin voi pitää yllä normaalia kommunikaatiota ilman mitään paineita tai ehdotuksia. Eihän Roni sitä osaa, mutta se ei edelleenkään ole minun ongelmani. Olen myös saanut sähköpostia työterveyshuollosta. Liitteenä on muutama kyselylomake, jotka mittailevat tarkemmin ongelmiani. Sekä kehotus varata aika terveydenhoitajalle. Ei kiitos. En tarvitse mitään jutustelua hoitajan kanssa. Ainoa kenen vastaanotolle aion tulla on lääkäri. En vastaa mitään, mutta käyn läpi kyselyitä, joihin suhtaudun hieman ylimielisesti. Kuinka usein on käynyt niin, ettet ole pystynyt lopettaa alkoholin nauttimista? Ei kertaakaan. En ole kertaakaan halunnut lopettaa juomista ennen kuin olen lopettanut. Tunnetko usein syyllisyyttä alkoholin nauttimisen jälkeen? En. En koskaan. Tarvitsetko alkoholia aamuisin? No en todellakaan tarvitse. Kuinka usein jokin tärkeä tehtävä on jäänyt tekemättä alkoholin vuoksi? Ei koskaan. Annan asian toistaiseksi olla. On jo keskiviikko ja olen onnistunut aika hyvin pitämään alkuviikon hallinnassa. Sain mitä halusin, eli kutsun Ronilta luokseen. Ja toimin kuten halusin eli kieltäydyin. Nyt käyttäydyn kuten tunnen parhaaksi, eli olen aivan normaali ja käyttäydyn siten, että asiat ovat hyvin, kuten ne ovatkin. Mutta minun on yritettävä pitää ahdistus aisoissa ja keksittävä jotain muuta ajateltavaa tai tekemistä. Tylsistyttää ajatus taas yhdestä arki-illasta. Oikeasti toivon, että Roni jo luopuisi asenteestaan ja tekisin minulle kauniin kutsun luokseen. Mutta oikeasti tiedän, että minun on paras suunnitella lenkkiä tai muuta aikaa kuluttavaa toimintaa, jotta saan taas keskiviikon kulumaan tehokkaasti. En myöskään haluaisi sortua ystävältäni saamiin rauhottaviin lääkkeisiin liian helposti. Nyt niitä on voinut napsia puolikkaan tai neljäsosan heti kun ahdistus orastaa. Ja usein se on auttanutkin. Mutta minun tulee toimia niiden kanssa kuten unilääkkeidenkin: vain oikeassa tarpeessa. Ennen kuin lähden töistä Roni vastaa viattomaan kysymykseeni pitkällä viestillä kertoen taas työjutuistaan. Hän on selvästi iloisemmalla tuulella. Siinä on aina kaksi puolta. Kun hän on energinen ja positiivinen, niin hän ei välttämättä koe tarvitsevansa siihen ketään ulkopuolista. Työkaverit ja muut ystävät riittävät. Ei tarvita stressaavaa tunteikasta suhdetyyppiä. Jos hän on erityisen positiivinen, mutta ei pysty purkamaan sitä muuhun, niin silloin hän saattaa iloissaan kutsua minut luokseen jos ei koe stressiä minua ajatellessaan. Muutoin hän ottaa yhteyttä ollessaan masentunut, kuten maanantaina. Ellei masennusahdistus johdu minusta. Ah miten selkeää. Vastaan hänelle lyhyesti ja iloisesti. We are good. Se riittää tähän hetkeen. 

Juuri huomasin, että joku idiootti (anteeksi, en oikeasti tarkoita sitä) on tehnyt tuonkin ylemmän kuvan, koska siinä on ärsyttävä virhe. Mutta olkoot. Ihan sama. Olen tyytyväinen ettei ulkona paista aurinko häiritsevästi. Kun oikeastikin ulkona on kylmä niin se saa myös näyttää siltä, etten harhaudu kaipaamaan ulos. Radiosta soi Aleksanteri Hakaniemen uusi single. Se on hyvä. Ja se kertoo siitä, millaista on ihastua ja kokea asiat nuorena. Miten kaikki on niin varmaa ja aitoa. Rakastutaan täysillä ja tehdään kaikkea ensimmäistä kertaa. Muistan kuinka teininä ennen pidempiä parisuhteitani ihastui tulisesti johonkin ja se oli niin vaivatonta. Heti oltiin yhdessä kaikki mahdollinen aika eikä tarvinnut ikinä miettiä mitään viestittelyongelmia tai arpoa että tykkääkö toinen. Bileissä mentiin nurkkaan pussailemaan täysillä. Vaikka jotain tuntematonta söpöä ja sitten oltiin yhdessä seuraavat kaksi kuukautta ihan täysillä. Kun erosin aikuisena ja olin aivan pihalla siitä, miten uusiin ihmisiin tutustaan ja miten käydään treffeillä, niin harmittelin sitä, että nyt pitää olla aikuinen. Miksei voi vain tipahtaa kuin olisi viisitoista, niinkuin Hakaniemi sanoo. Heittäytyä ja olla ajattelematta järjellä! Pidin spontaaneja tunteita ja hetkiä mahdottomuutena! Kävin tylsillä ja jäykillä treffeillä ja mietin, että tätäkö tämä nykyään on. Että pitää jotenkin analysoida että tämän kanssako haluan olla, ja että ehkä ne tunteet sieltä tulevat. Mutta kaikeksi onnekseni melko pian tipahdin kuin olisin ollut viisitoista niissä juhlissa, joissa törmäsin Nikoon. Pussailimme kuin teinit ja ihastuin ihanasti. Vaikkei se onnistunutkaan, niin se antoi minulle sen tiedon, että ei pidä tyytyä mihinkään missä ei ole kipinää. Ja se karisti välittömästi useita vuosia sisäisestä minästäni. En vieläkään oikein usko sitä, että olisin ylittänyt parikymppisyyden. Vielä aikuisenakin kaikki spontaanit hullutukset ovat mahdollisia. Ihanaa. Ja sydäntäsärkevää, kuten silloin kauan sittenkin.

Haluun käsi mun pumpun päällä

 Sanoo et se tuntuu täällä

 Mut se ois muka liian aikaista 

Mä oon kyllästynyt säätöön 

ja joka fakin sääntöön 

Ei vaan jaksa kiinnostaa 

Haluun vaa tipahtaa kun olisin 15 

Sun takii tipahtaa kun olisin 15

Mutta tietenkin sitten kun on tipahdellut tarpeeksi niin voisi taas ryhtyä aikuiseksi ja saavuttaa ihana tasainen elämä. Juuri kun olen matkalla töistä kotiin Elina soittaa ja ehdottaa, että törmätään pikaisesti ja käydään yhdessä kaupassa. Joo miksei. Tarvitsenkin kivennäisvettä. Käymme alkossa ja sitten ruokakaupassa. Tällä kertaa Elina tarvitsee muutakin, joten kiertelemme ympäri kauppaa ja pian minulla on syli täynnä kaikenlaista "tarpeellista". Bulgarialaista jogurttia ja pilttipurkkeja. Joku valmisruoka. Ja sitä kivennäisvettä. Ulkona vuorotellen sataa ja paistaa aurinko. Ärsyttävää. Tahtotilani vaihtelee suoraan sen mukaan miltä ulkona näyttää. Kun on pimeää ja synkkää tunnen oloni kotoisaksi ja ajattelen viimein järjesteleväni vaatekaappini, koska ilmeisesti aikaista kutsua minnekään (muualle kuin Manulle) ei tänään tule. Mutta kun aurinko paistaa sisällä oleminen alkaa ahdistaa ja minusta tuntuu, että minun pitäisi olla jossain muualla. Pliis tulkaa pilvet nyt. Kello on puoli kuusi ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Sitä ennen syön puolikkaan alennuswrapin, jonka päälle lisään shrirachaa. Ällöän miten paljon olen taas syönyt. Singhillä on aina erilaisia teemoja, joista hän haluaa puhua. Tänään hän valaisee minua intialaisista häämenoista ja lähettelee kuvia kauniista häävaatteista ja koruista. Ihailen niitä hänelle, koska hän näkee vaivaa jutellakseen minulle. Kun totean, että alan kohta luopua toivosta päästä koskaan naimisiin, niin Singh sanoo, että Don't worry huni. Singh kertoo, että mies aina hakee morsiamen hevosella häihin. Kysyn, että tämä koskee varmaan varakkaampia intialaisia. Eivät kai kaikki toimi näin. Ja kuten aina, Singh puolustaa maataan ja sanoo, että jokainen toimii näin. Valtio auttaa köyhiä järjestämään isot häät hevosineen. Ohoh. Niinkö on. Joudun keskittymään hetkeksi ettei Ronin hankaluus ala ärsyttää minua. Mietin taas hetken sitä, kuinka kärsivällisyys palkitaan, etenkin Ronin kanssa. Minun pitää henkisesti irtaantua hänestä aina kun välimme ovat epävarmat. Ajatella, kuinka lapsellinen ja inhottava hän on. Ja kuinka paljon parempaa voisin saada. En täysin usko tätä itsekään, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa karistaa pahinta ikävän tunnetta. Roni ei ole enää viestittelymme jälkeen paikalla missään somessa. Ehkä häntä alkoi taas ahdistaa. Sen sijaan Ricky jaksaa taas kysellä, että milloin voidaan nähdä. Olemme törmänneet häneen pari kertaa sattumalta kaupungilla, jolloin olemme vaihtaneet nopeat kuulumiset. Yritän selittää, etten arkena nyt jaksa kun ei ole terassikelit, ja hän vaikuttaa loukkaantuneelta. Ja taas se aurinko paistaa ulkona.