Kehräystä

Kyllä se nyt on taas kertaalleen todistettu, että aurinko, lämpö ja kesä tekee kaikesta ehkä vähäsen siedettävämpää. Siinä nurtsilla kuumassa auringossa loikoillessamme ja viiniä kertakäyttölaseista maistellessamme oli muutamaan kertaan ääneen pakko todeta, että hei tämä on ihanaa. Ja tätä tehdään pian paljon lisää, kun kesä pääsee kunnolla käyntiin. Olen ollut aivan liian kyyninen miettiessäni ettei vuodenajalla ole mitään merkitystä. Olimme jo hyvin ajoissa liikenteessä, ja niin oli moni muukin. Nurmialueet täyttyvät juhlimassa olevista porukoista, perheistä ja polttariväestä. Haemme Elinan kanssa viinitönikän ja kivennäisvettä pienen suolaisen syötävän kanssa ja saamme loistavasti kulutettua monta tuntia musiikkia kuunnellen, jutellen ja seuraamme tulleisiin uusiin tuttavuuksiin tutustuen. Sen seikan olin jo unohtanut, että pitkillä piknikeillä on otettava jotenkin ennakkoon huomioon vessojen läheisyys. Ei toki mieluiten muutenkaan, mutta etenkään keskellä päivää kirkkaassa päivänvalossa mikään muu kuin oikea vessa ei ole vaihtoehto. Me valitsimme piknikkimme sijainnin siten, että pystyimme aina tarvittaessa käyttämään viereisen kahvion vessaa, kun aluksi ostimme sieltä noutokahvit matkaan. Aina siihen asti, kun aurinko paistoi seurassamme oli pari hauskaa miestä, jotka viihdyttivät meitä jutuillaan. Alunperin suunnittelimme jatkavamme heidän kanssa pidemmällekin (koska he lupailivat vipit taas sinne ja tänne), mutta toinen miehistä oli aivan liian pian siinä kunnossa, että päädyimme eri teille. Pitkin päivää viestin Ronin kanssa. Hän kertoi missä on ja minne menee. Muttei antanut selkeää kutsua saapua paikalle, joten en edes ajatellut mitään yllätysilmaantumista heidän seuraansa ilman kutsua. Mutta onko se, että kertoo oman tarkan sijaintinsa tavallaan vihje siitä, että seuraan saisi iittyä? Itse en kerro tarkkaa baaria jossa olen ellen pidä mahdollisena sitä, että toinen saapuu paikalle. Ehkä taas ylianalysoin pikkuasioita. Mutta olen tyytyväinen etten suoraan ehdottanut tapaamista. 

Kun aurinko laski ja ilma viileni lähes kylmäksi erkanimme uusista tuttavuuksistamme ja siirryimme toiseen vakkariravintolaan, joka on aina lähes täynnä ja josta saa tosi helposti juttukavereita. Tilasimme juomat ja kutsuimme viereisen pöydän miehet pelaamaan kanssamme lautapelejä. Ja he mielellään tulivat. Ja meillä oli todella hauskaa. Että sellainen ilta. Minua alkoi väsyttää aikaisin, paha olo, juoma ei maistu. Ronikin totesi, että on kauheassa kunnossa ja menee jo kotiin. Mietin hetken, että ehdottaako hän että nappaisi minut mukaan, mutta ei. Enkä ehdottanut minäkään. Ja ihme kyllä, en kokenut pakottavaa tarvetta löytää muuta yöpaikkaa, vaan kotiinmeno tuntui loistavalta idealta. Elina oli iloinen toiveestani, koska hän halusikin mennä vielä jatkamaan iltaa paikalliseen pubiin kotiemme vieressä. Bussissa joku nelikymppinen mies alkoi puhua meille elämänviisauksia. Kuulkaas tytöt, sitten kun vähän saatte elämänkokemusta, niin opitte kyllä että täytyy vain tyytyä arkeen ja kurjuuteen. Ei kenestäkään enää voi myöhemmin tulla mitään. Ei kukaan tavallinen ihminen oikeasti voi menestyä tai saavuttaa mitään enää myöhemmällä iällä. Hän paasasi meille, kuinka kannattaa olla havittelematta mitään erikoista, koska me olemme kaikki tuomittuina tavalliseen elämään, johon ei rikkaudet tai menestys kuulu. Hän vaikutti äärimmäisen katkeralta ja halusi varmasti kuulla, että meilläkin menee huonosti ja tyydymme tähän lähiöelämään kulmapubissa pyörien. Ah, miten ärsyttävää. Koen saaneeni mahtavan monipuolisen kasvualustan, johon on kuulunut molempien ääripäiden tunteminen. Sen, kun on käteisellä hankitut hienot talon meren rannassa, sekä sen, kun joutuu vääntämään Kelan kanssa toimeentulotukiasioista, jotta saa vuokran maksettua ajoissa. Omaan välittömään lähiperheeseeni kuuluu näitä kaikkia esimerkkejä. Moni on omalla luovuudellaan ja työnteollaan (kuten Ronikin) menestynyt ja ansainnut maallisesti tasokkaan elämän, ja aivan yhtä moni on heittäytynyt päihteisiin ja velkakierteisiin, jossa todennäköisesti viettää lopun elämäänsä. Kun joku tulee paasaamaan, ettei ihmisellä ole itsellään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä, niin se saa minut ärsyyntymään. Mutta onneksi tyydyimme hymyilemään ja nyökkäilemään miehen jutuille. Ja onnekseni olen saanut itsekin aidosti kokea sen, miltä tuntuu kun ei ole mitään ylimääräistä, sekä sen kun voi hankkia mitä vain. Nämä kokemukset tuovat hienosti perspektiiviä elämään. Mutteivät silti opeta minua olemaan aina vaan haluamasta jotain mitä minulla ei juuri nyt ole. 

Olen siis saapunut kotiin nukkumaan ennätyksellisen ajoissa. Molempina viikonlopun päivinä. Suorastaan historiallista! Usein minulla on pakonomainen tarve löytää joku, kuka tahansa, jonka viereen mennä nukkumaan. Hyvin harvoin kukaan uusi ja tuntematon, mutta hätätapauksessa sellainenkin on kelvannut. Tämä on aivan uusi fiilis. Herätä siten, että kaikki on yhä epävarmaa, mutta olo on silti kohtuullinen. Ahdistus ei ole tappavan tuntuinen. Ei tee mieli pillittää. Ajatus sukulaisen luona kyläilystä tuntuu kohtalaisen siedettävältä. He ovat ehdottaneet jopa elokuviin menoa mitä saattaisin harkita (vaikka todennäköisesti kieltäydyn). Kun eilen sain tämän kutsun sanoin, etten voi sitoutua mihinkään menoon vielä. Ja tällaiset käynnit ovat tuntuneet minusta ahdistavalta ajanhukalta kauhean fomon vuoksi. Mutta juuri nyt oloni on kerrankin vähän vähemmän sairas. Kyllä. Voin ehkä hetken tehdä jotain mihin ei liity deittien miettiminen ja niistä stressaaminen. (vaikka toki ikävöin Ronia, mutten niin tuntuvasti) Huh. Nautin nyt tästä pehmeästä mukavasta olosta, kun voin ainakin hetken viettää ilman tuskaisaa paniikkia. En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen saanut selitettyä itselleni menestyksekkäästi, että Roni on oikeastikin ollut kiireinen. Oikeastikin mennyt yksin kotiin nukkumaan. Oikeasti ehkä halunnut tavata, muttei ole uskaltanut tehdä suoraa ehdotusta. Vai johtuuko se siitä, että kiva Nino on viestinyt minulle kuulumisia matkaltaan? Vai siitä, että olen jossain kemiallisessa välitilassa alkoholin ja lääkityksen jäljiltä. En tiedä. Mutta juuri nyt olo on okei. Kysyn Javierilta taas jotain koiraan liittyvää ja puhumme kivasta säästä hetken aikaa. Singh kertoo viikonlopun kuulumisiaan. Ystävä haluaa lainata rahaa. Raha-asioiden sekoittaminen ystäviin on aina minulle vaikea paikka, mutta miten voisin kieltäytyä. En ikinä kehtaa muistuttaa takaisinmaksusta jos toinen ei sitä tee itse ja sitten asia jää vaivaamaan minua. Mutta ehkä on aika luottaa siihen, että lainaaja osaa maksaa takaisin muistuttelemattakin. Ja lainaaminen on ihan eri asia, kun tarjoaminen. Voin ostaa juomat ja maksaa sisäänpääsyt ja vaikka matkaliput puhtaasti omasta aloitteestani ja halustani, mutta kun toinen erikseen haluaa lainata, niin silloin se on laina. Sanon, että voin toimittaa rahat sitten samalla, kun itse lähden sukulaisille, mutten juokse automaatille vielä pariin tuntiin. Ystävä närkästyy ja toteaa yrittävänsä keksiä jotain muuta jos ei jaksa odottaa. Manuel kertoo tehneensä pitkän aamulenkin ja vaihdamme pienet kuulumiset. Voi kunpa tämä fiilis kestäisi aamuakin pidemmälle. 

Tosi outoa näin aikaisin lojua vapaapäivänä omassa kodissa tekemättä mitään. Liian monta tuntia siihen, kun pitäisi lähteä tapaamaan sukulaisia. Sydän alkaa lyödä vähän nopeammin ja tasainen olo alkaa säröillä. Aurinko ärsyttää ulkona, vaikka tiedän, ettei siellä ole kovin lämmin. Silti alkaa tuntua siltä, kuin olisi synti istua sisällä. Yhtäkkiä en enää tiedäkään, että mitä ihmiset oikein tekevät tällaisina päivinä, kun ei kukaan ystäväkään ole missään tavattavissa. En olekaan kenenkään luona selviytymässä darrasta. Olisiko sittenkin ollut kivempi herätä Ronilta ja juuri tällä hetkellä hän istuisi siinä tuolissaan ahdistunut ilme naamallaan. Saisin sen käännettyä helposti iloksi ja viettäisimme hauskan päivän, kuten pari viikkoa sitten. Tai sitten en. Eilen illalla vielä ajattelin itsevarmana, että on parempi herätä omasta sängystä, kuin taas tulla hylätyksi. Mutta eihän siihen varsinaisesti tullut edes tilaisuutta. Olisiko ollut kivempi herätä jostain uudesta paikasta ja kerätä kamani ja lähteä musiikkia kuunnellen kävelemään kohti kotia. Ehkä. Minulla on liikaa aikaa. An idle mind is the devil's workshop. Alan taas vaivihkaa miettiä, että entä jos emme tapaakaan Ronin kanssa enää kunnolla. Entä jos tämä tapaamisen ehdottaminen on jotenkin tullut liian vaivalloiseksi. Se stressi siitä, että millaiset välit meillä nyt oikein on. Jotenkin juttu on paisunut niin, että vaikka todella pidämme toisistamme ja meillä on se ihana vaivaton oma juttumme, niin mitä kauemmas siitä ajallisesti eksytään, niin sitä vaikeammalta tuntuu pyrkiä siihen takaisin? Vähän alkaa ahdistamaan mahdollisuus siitä, että edessä on taas välirikko ja kommunikaatiotauko. Mutta joudun joka tapauksessa ehdottamaan tapaamista, jotta saan tavarani takaisin. Aion sen tehdä viimeistään alkuviikosta. Sanon, että oli tilanne nyt mikä vain, niin nähdään sen verran että saan juttuni. Ja sitten Roni voi jatkaa keskittymistä valitsemiinsa asioihin, ja jos en niihin riittävästi mahdu, niin sitten olkoot niin. Haluan - ihan oikeasti - jonkun, jonka kanssa voin suunnitella tulevaa. Tehdä kesällä kivoja asioita yhdessä. En olla riippuvainen sellaisesta henkilöstä, jolle ei voi tehdä mitään ehdotuksia, koska sitten ne eivät varmastikaan toteudu. Koska kaikki suunnitelmat tulevaisuudelle, estävät Ronia elämästä vapautuneesti. Mutta jota pitää kuitenkin johdatella tekemään ehdotukset itse, koska hän ei niitä uskalla tehdä jos ei ole varma, että toinen niitä haluaa. Siis apua, miten alkeellista. Ja silti vieläkin valitsisin hänet. Toivoisin, että hän sanoisi jotain. Viestisi minulle. Mutta joudun varmaan sen tekemään itse. Mutten vielä.

Painan hetkeksi naamani selällään kehräävän  kissan ihanaan turkkiin, joka tuoksuu maailman puhtaimmalta. Kissa kehrää eikä jaksa avata edes silmiään. Nukahdan siihen puoleksi tunniksi. Eikö ole parasta silloin, kun kissa ei heti ärsyynny ja vaihda paikkaa. Pientä terapiaa hetkeksi. Herään ja olo on ihan fine. Kohta pitääkin lähteä kylään. Ei kauheasti kiinnosta, mutta ei tunnu kamalalta. Siistiydyn vähän. Laitan uutta meikkiä eilisten päälle. Koska ei jaksa, ja ihan sama. Jos jotain yllättävää tapahtuu, niin minulla on aina korjaussetti matkassa. Olen taas saanut seivattua hetken mielenrauhaa sillä, että tiedän pian olevan oikea aika pyytää tavarani Ronilta. Ja siinä tapahtuu jonkinlainen piste jutullemme. Piste tai kolme pistettä.