hei hei heinäkuu

Tiistai, eli taas se viikon haastavin päivä. Ja se päivä, jonka olin määrittänyt aiemmin merkkipaaluksi sille, että voisin jo paremmin. Ja kai se pitää paikkansa. Jokainen viikko on keskitasoltaan helpompi kuin edellinen. Tällä viikolla jo jaksan keskittyä tinderiin ja annan itseni vähän innostua hyvistä tyypeistä, joista olen taas onnekkaasti saanut matcheja. Heti pari tosi kiinnostavaa on jutellut kanssani aktiivisesti. Ja ehdottanut jo tapaamisiakin! Mutta en ole kokenut olevani treffikunnossa rantapäivien jälkeen. Ja nyt jäkikäteen vähän harmittelen etten ole vaan tarttunut tilaisuuksiin! Jatkossa aion niin tehdä. Olen herännyt tähän tiistaihin tuntien ensalkuun pari ahdistuksen kouraisua sisimmässäni. Niille ei ole kuitenkaan löytynyt riittävän nopeasti riittävän hyvin perusteita, joten olen saanut nousta rauhassa uuteen kuumaan päivään aika hyvällä mielellä. Tai ei ehkä hyvällä, mutta ei kauhean ahdistavallakaan. Olen viettänyt edellisen päivän rannalla pari drinksua nauttien. Ja sitten olen mennyt käymään Rickylla, joka on ollut kiukkuisella tuulella ja alkanut heti nukkumaan. Ja minä olen hermostunut siitä, että miksi hän on kutsunut minut luokseen katsomaan elokuvaa, kun hän nukkuu, eikä edes kutsu minua nukkumaan kanssaan! Näin miehet juuri käyttäytyvät. Kun viimein olisin ollut avoin viettämään hänen kanssaan enemmän aikaa ja antamaan tutustumiselle mahdollisuuden, niin hän vetäytyy ja alkaa käyttäytyä etäisesti. Ihan perusjuttu näköjään liian monen kohdalla. Mutta minä en jaksa tällaista draamailua nyt, joten olen häippäissyt hyvun nopeasti paikalta sanoen suoraan mitä mieltä hänen käytöksestään olen. Siis, siitä, että kummallakin on vapaapäivä seuraavana päivänä ja Ricky kutsuu minut luokseen katsomaan leffaa. Ja sitten mieltään osoittaen menee sänkyyn nukkumaan kärttyisenä. Ehkä se johtui siitä etten viime hetkellä suostunut kääntymään hakemaan hänelle mukanani roskaruokaa. Nähtävästi jostain syystä näytämme lapselliset puolemme toisillemme vähän liiankin helposti. Ja jatkona tälle kypsälle käytökselle olen laittanut Rickyn somen jäähylle heti kun olen aamulla saanut häneltä vihanaamaisen emojin. Haha.  

Vilkuilen jonkin verran Javieria somessa. Pieni haikea ikävä on taustalla. Erityisesti siksi koska on tiistai. Ja facebook muistuttaa meitä yhteisestä merkkipaalusta. Jos olisimme yhdessä niin juhlistaisimme sitä leikkimielisesti jotenkin. Siten, että minä haluaisin huomioida sen jotenkin, ja Javier pitäisi sitä vähän turhana ja lapsellisena, mutta salaa nauttisi siitä, että haluan järjestää jotain hauskaa tuollaisella tekosyyllä. Huokaisen syvään. Tiedän, että tulee vielä päivä, jolloin hänen ajattelunsa ei kirpaise ollenkaan. Se hetki kun en välitä yhtään kenen kanssa hän on. Ja voin aidosti toivoa hänen löytävän jotain mikä sopii hänelle paremmin kuin minä. Mutta se hetki ei ole ihan vielä. Silti samaan aikaan jaksan jännittää, että saankohan uuden tilaisuuden tosi kiintoisalta tinderiltä, jonka kanssa en suostunut edellisiltana lähteä drinkeille pitkän päivän päätteeksi (ja luulinhan meneväni viettämään leffailtaa Rickylle). Olen jo vihjannut että tapaaminen voisi onnistua tänään. Jep. Ryhtyisin uudelleen olemaan aktiivinen deittailija, kuten aiemmin. Ja pian huomaisin taas miten paljon hienoja ihmisiä on vapailla markkinoilla. Ehkä joku yhtä komea ja seksikäs kuin Javier. Joka ei ikinä haluaisi avointa suhdetta. Vaan tarttuisi heti tilaisuuteen saada minut kokonaan vaihtokaupaksi itselleen. Jep, nyt vain täytyy odotella rauhassa ja olla aktiivisempi vastaantulevien tilaisuuksien kanssa. Olen laittanut tinderissä esittelytekstiini hyvin yksiselitteisesti, mutta rennosti sen faktan, etten etsi kevyttä seuraa. Se rajaa heti pois kaikki ne, jotka hakevat sovelluksesta vain seksiseuraa. Pelästyin jo, että se rajaa pois lähes kaikki. Mutta eihän se tehnyt niin aiemminkaan. (Vaikka ehkä olisi pitänyt.) Ja nytkin on kiva huomata, että saan pareikseni lähes kaikki ne, jotka itse pyyhkäisen oikealle. Piristävää! Ehkä viimeinkin jotain uutta! Ihan vain ajankuluksi ja mahdollisuuksien käyttämiseksi. Ei pakkomielteitä ja kiirettä. Fingers crossed. Helle vetää vähän voimattomaksi. Ehkei siksikään jaksa ajatella liikaa. Tai ehkä vain on helpompi keskittyä vapaapäivinä muuhun. Ehkä yliajattelen taas kun ehdin tuijotella oman pääni sisälle viileässä toimistossa.

Arki part 3 alkaa

Olen kieriskellyt aamulla sängyssä viettäen harvinaista vapaata maanantaita. Ensin olen herännyt liian aikaisin ja liian kuumissani, ja tunnustellut fiiliksiäni. Se kauhea ahdistus ei enää vyöry samallailla aamulla lävitseni kuin aikaisemmin. Ehkä värähtelee vähän. Yrittää huudella jotain. Ja ehkä pitää taustalla sellaista pientä epävarmuutta kaikkea kohtaan. Yrittää saada minut heti nousemaan sängystä ja alkaa stressaamaan pitkää vapaapäivää vailla suunnitelmia. Mutta sitten sanon mielessäni taas itselleni, että kaikki on aivan hyvin. Tänään ei ole kiire minnekään. Eikä huomennakaan. Selitän, että on ihan normaalia makoilla rauhassa sängyssä. Se että nyt pomppaisin ylös, kuten usein stressaantuneena, ei muuta mitään. Siispä torkun puoliunessa melko tyytyväisenä aina kymmeneen saakka. BLING. Karri viestii jotain omasta maanantaistaan, johon vastaan, kun olen käynyt pikasuihkussa ja kaatanut itselleni aamiaiseksi pikkuriikkisen lasillisen viiniä, jonka sekaan olen laittanut vaaleanpunaista kuplavettä. Ihan vain koska voin. Koska haluan voida nauttia omasta ajastani jollain hölmöllä pikkuluksuksella. Ei siksi, että ahdistaisi. Taas viikonloppu tuntuu kestään tosi pitkään. Tuntuu kuin edellisestä arjesta olisi ikuisuus. Viimeksi olemme keskustelleet Javierin kanssa väleistämme avoimesti edellisviikolla. Olen sanonut täysin selvästi etten ymmärrä avointa suhdetta, jota hän varovaisesti ehdottaa. Enkä aio sellaiseen suostua. Ikinä. Olen sanonut, että mielestäni avoin suhde on vain äärimmäinen defenssimekanismi emotionaalisesti vammautuneille. Ja Javier on kysynyt, että teenkö hänestä taas psykoanalyysia. Jep, aina ja kaikista! Lisään vielä loppuun, etten tosiaankaan aloita tätä leikkiä hänen kanssaan enää, kun olemme tästä selviytyneet. Nauramme asialle, vaikka se on vakava. Nauruemojit itkevät lauseiden keskellä, kun on niin hauskaa. Mutta nämä keskustelut ovat niitä, jotka parhaillaan määrittelevät koko tulevaisuutemme. Näiden keskustelujen kautta kahden ihmisen elämästä voi tulla yksi, ja kaikki voi muuttua lopullisesti. Tai sitten nämä keskustelut vievät meidät loivasti erillemme ja kohta niin kauas, ettemme edes muista jutelleemme näin. Oloni on vähän ristiriitainen, koska olen itse ollut kykenemätön pitäytymään omassa suunnitelmassani. Tämän oli minun ideani koko ajan. Silloin jo kauan sitten. Jolloin selkeästi ennustin, että ensin ajan meidät erillemme ottamalla esille parisuhdeasian. Ja myöhemmin kun aikaa on kulunut riittävästi, muuttaa Javier mieltään. Ja niin on käynyt. Muttei vielä ihan odotetulla tasolla. Toisaalta aikaakin on kulunut huomattavasti vähemmän kuin olisin alunperin arvellut. Prosessin - tai farssin - loppunäytöksestä puuttuu takuulla vielä tragedinen päätös, kun Javier huomaa ikävöivänsä minua enemmän kuin uskataa myöntää. Jopa niin paljon, että on valmis myöntämään, että voi luopua sinkkuelämästään ja muista naisista. Mutta vaikka kuinka olin valmistautunut tähän. Kuvitellut, että voisin vain odotella rauhassa ja sitten napata voiton itselleni. Niin menin omaan ansaani. Ahdistuin valtavasti siitä, miten tämä näytelmä tuntuikin niin oikealta. Ja olen itse vetäytynyt pääroolista nähden suuren vaivan päästäkseni eroon alkuperäisestä käsikirjoituksesta. 

Olen vetäytynyt leikistä aika tehokkaasti. Silti asian ajattelu kirpaisee sisintä. Ja ikävä Javieria kohtaan alkaa hehkua. En voi ajatella hänen kasvojaan tai sitä kuinka suutelemme, niin että se tuntuu räjäyttävän sydämen. Koska sitten ehkä alkaisin anoa rooliani takaisin. Ehkä sitten improvisoisin vuorosanani, kun Javier ottaisi asian esille. Katsokaa, olen aika varma tästä! Olen varma, koska ne tunteet joita olen kokenut hänen kanssaan olivat molemminpuolisia. Ja minä olen henkisesti vahvempi pinnan alta kuin Javier. Olen ihan varma, että osaan käsitellä tätä asiaa tehokkaammin ja järkevämmin päästäkseni siitä yli. Toisin kuin Javier, jonka käytös on ennustettavissa ja minulle jo liian läpinäkyvää. Mutta hänelle kadoksissa. Silti joudun vielä käydä maanantaiaamuna läpi ne syyt, miksen jatkaisi leikkiä loppuun Javierin kanssa. Siksi koska heti jos sopisimme suhteesta niin kommunikaatio-ongelmat korostuisivat. Minä haluaisin pitää yhteyttä enemmän kuin Javier, ja se tuottaisi jatkuvia epävarmuuksia, ärsytyksiä ja kinasteluja. Ja siksi koska Javier tahtoo perustaa perheen. Hän haluaa (tai luulee haluavansa) perinteisen kotivaimon. Ja minä en ole sitä. Ja siksi, etten voisi varmaan ikinä luottaa Javieriin, koska hän on ehdottanut avointa suhdetta. Minä paniikkiahdistun jos en voi vapautuneesti olla yhteydessä toiseen. Jos toinen ärsyyntyy minusta. Jos toinen katoaa omille teilleen kun tahtoo omaa aikaa. Niin kävisi. Nämä kaikki asiat yhdessä tekisivät suhteesta todella stressaavan. Minä joutuisin muuttamaan itseäni ja omia halujani, jotta pitäisin Javierin tyytyväisenä. Me joudumme siksi uhraamaan sen uskomattoman kiihkeyden ja ylpeyden, kun saamme olla toistemme seurassa. Sen vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen, kun odottaa toista, ja sitten joka kerta yllättyy miten hyvältä se tuntuu. Ja miten hyvältä toinen näyttää. Joudumme jättämään sen tunteen, joka oli jonkinlaista rakkautta. Ihan varmasti oli. On. Kyse on ollut ihan aidoista tunteista, vaikka välillä epäilenkin kykenenkö mihinkään normaaliin, vai onko kaikki vain jotain esitystä. Ja tämä prosessi jatkuu yhä, vaikka olenkin aika tehokkaasti omalta kohdaltani pyrkinyt uusien käsikirjoitusten laatimiseen. 

Olen keskittynyt hauskanpitoon ystävien seurassa. Olen niin onnekas. Mutta olen myös sen eteen itse näynyt paljon vaivaa. Että ympärilläni olisi ihmisiä, jotka auttavat minut yli näistä vaikeista tilanteista. Olen vaihdellut viestejä erityisen kiinnostavan uuden tinderin kanssa, josta olisin aivan haltioissani, jos olisin vähän valmiimpi tapaamaan uusia ihmisiä. Mutta jos hän pysyy siellä, niin ehkä joku päivä. Oikeastaan taidan kohta laittaa hänelle jotain viestiä! Lisäksi olen saanut pusunaamoja Ninolta, joka on valmis tekemään oman osuutensa minun hellimisessäni, jos vain sellaista tarvitsen. Sekä olen viettänyt sunnuntain ensin kinastellen Rickyn kanssa hänen laiskuudestaan. Ja sitten rakastellen häntä netfliksin äärellä koko illan. Olimme jo sopineet tapaavamme lauantaiyönä, mutta taaskaan se ei onnistunut joistain syistä. Ja sunnuntaina halusin korjata tilanteen. Ja se onnistuikin, vaikkemme juurikaan sanoneet mitään enää sen jälkeen kun olin saanut kiukuteltua turhautumiseni ulos. Olisin voinut jäädä yöksi. Makoilin hänen kainalossaan. Ja nautin siitä kuinka hän silitteli selkääni. Mutta lähdin tyytyväisenä kotiin yöksi. En tiedä ollenkaan miten tilanne hänen kanssaan tulee jatkumaan. En tiedä pitääkö hän enää minusta, kun olen ollut vähän hankala ja ärsyttävä. Mutta juuri nyt silläkään asialla ei ole väliä. Se selviää myöhemmin. Olen siis selviytynyt aika hyvin yksin, yhdessä kaikkien kanssa. Ja nyt vain koitan kuluttaa vapaa-aikani mahdollisimman mukavasti ja olla virran vietävänä. Keskittyä olemaan itsekseni, vaikka nauttisinkin muiden huomiosta ja hellyydestä. Keskittyä tavuttamaan itselleni, että tämä on oikea ratkaisu. Kun hetki on oikea asiat loksahtavat paikoilleen tavalla tai toisella.

Ja esirippu aukeaa. Prosessin finaali part 1

Jotenkin taas onnistumme kinastelemaan itsemme ristiin Rickyn kanssa, emmekä saa lopullisia aikatauluja sopimaan siten, että onnistuisimme taaskaan tavata (tätä on käynyt pari kertaa jostain syystä). Mutta olen tavannut sen sijaan kivat kaverit ja vietämme juuri yllättävän hauskaa vapaailtaa, kun saan viestin Javierilta. Hän haluaa palata asiaan. Javier kysyy suoraan, että voisimmeko tehdä jotain kivaa yhdessä joku päivä. Olen tosi yllättynyt, että hän ottaa yhteyttä näin pian ja ehdottaa suoraan tapaamista. Sanon, että ehkä joku kerta, mutta en usko sen onnistuvan vielä vähään aikaan. Javier vitsailee, että on säästänyt elokuvalippunsa minua varten, ja ne pitää käyttää ennen kuin ne vanhenevat. Olen jossain ulkona kadulla ja kyyneleet nousevat silmiini, koska olin juuri ajatellut niitä leffalippuja eräs päivä. Sitä kuinka me monta kertaa Javierin kanssa olemme puhuneet käyttävämme ne yhdessä. Vastaan nauraen, että ehkä ennen määräaikaa vuoden lopulla se voi olla mahdollista. Sitten ihan yhtäkkiä viestittelemme siitä mitä meille oikein tapahtui. Javier selittää, ettei vain halunnut eksklusiivista suhdetta. Minä totean, ettei seksi ole minulle mitään ilman tunteita. Ja Javier vastaa näkevänsä asian aivan eri tavalla. Hänen mielestään meillä voisi olla luottamuksellinen ja erityinen suhde, vaikka siinä jättäisi tilaa vapaalle seksille. Tavallaan olen niin iloinen, että hän haluaisi yrittää. Että hän puhuu suhteesta. Että hän ikävöi seuraani ja haluaisi nähdä. Koittaa löytää jonkun ratkaisun, että voisimme olla yhdessä niin ettei hän luopuisi kuitenkaan kaikista defensseistään. Ja sanoo suoraan, että emmekö voisi tapailla toisiamme. Avoimessa suhteessa. Puhun siitä miten tärkeää on olla tiimi oman tärkeimmän ihmisen kanssa. Sanon, että minun on oltava prioriteetti. Äkkiä kun minulla on tilaisuus asettaa pöydälle omia vaatimuksiani! Sanon, että minun on oltava se, jonka viesteihin vastataan aina. En siedä sitä, että minut sivuutetaan. Ja Javier sanoo, että tietää sen kyllä.

Selitän, että parisuhde voi olla maailman hienoin juttu, jossa halutaan jakaa kaikki sen yhden ihmisen kanssa. Puhun emotionaalisesta turvasta, jonka havaitsin hyväksi termiksi edellispäivän lainauksesta. Minä en pysty vapaaseen suhteeseen. En pysty ymmärtämään Javieria tässä asiassa. En tiedä epäröikö Javier. Hän sanoo ettei tiedä. En tiedä onko sillä väliä. Mutta tiedän, että hän kuuntelee minua. Tiedän että hän palaa viesteihimme ja miettii niitä. Tiedän, että laukaisin menetyksenpelon hänessä tekemällä aloitteen "hyvään eroon". Joku ratas käynnistyi taas Javierin päässä, juuri kuten olen tähän asti sanonut. I told you so. Ennustin tämän jo kauan sitten, kun tietoisesti aloitin tämän prosessin. Tiesin, että tulee se hetki, kun hän ehdottaa yhdessäoloa. Näköjään siinä vain on vielä välivaiheita, joita en voi hyväksyä. Ja jos nyt olisin pitäytynyt siinä alkuperäisessä suunnitelmassani olla kärsivällinen ja odotella rauhassa Javierin mielenmuutoksia, niin kokisin nyt työvoiton! Tietäisin tällä hetkellä, että pian Javier olisi valmis luopumaan avoimen suhteen vaateistaan. Ei ihan heti, mutta pian hän muuttaisi taas mieltään ja tahtoisi minut kokonaan. Mutta minun pitäisi sietää ennen sitä olla erossa ja antaa hänen kokeilla miltä se vapaa seksi tuntuu. On myöhä ja Javierin on mentävä nukkumaan. Hän ei halua puhua enempää liian vakavista asioista ennen nukkumaanmenoa. Taas sovimme palaavamme asiaan. Hän lähettää minulle sydänpusuja ja minä vastaan samoin. Ikävä raastaa sydäntä. Voisin sanoa, että no kokeilllaan! Ja luopua omasta arvostani ja alentua johonkin, mitä en halua vain siksi ettei minun tarvitsisi luoupa Javierista. Mutten tietenkään tee sitä. Olen koko ajan tiennyt, että Javier on välittänyt minusta aidosti. Olen helpottunut etten ole keksinyt niitä tunteita välillemme. Javier sanoo, että meillä on niin vahva tunneside, ettei sitä haluaisi menettää. Javier menee nukkumaan. Sitten vietän yhden hulvattomimmista illoista ystävieni kanssa miettimättä sen enempää mitä olemme juuri puhuneet Javierin kanssa. Koska en edes tiedä. Onko asia jotenkin kesken? Miettiikö hän pystyykö luopumaan vapaasta seksistä? Vai odottaa minun ymmärtävän häntä? Sitä en aio tehdä. Vaikka Javier osoittaisi nyt erilaista sitoumusta minuun. Niin voisinko ikinä luottaa  häneen? Heti vatsanpohjastani ottaa kuin olisin vuoristoradassa, kun herään vapaaseen torstaihini muistaen keskustelumme. Minun tekisi mieli sanoa Javierille heti, että mitä ikinä nyt käsittelemmekään, niin se on tehtävä heti! En voi työskennellä valtavasti päästäkseni hänestä yli, ja sitten hän vain avaa kaiken. Ja kaikki päätökseni ja itsevarmuuteni itsenäistä tulevaisuutta kohtaan rapistuvat. Kaikki vaiva mitä olen nähnyt tilanteesta etenemiseksi tuntuu kadonneen kokonaan. Ricky tahtoisi nähdä. Mikään ei taas tunnu miltään.

Closure! For a moment.

Heräsin keskiviikkoon sekavien unien jälkeen. Olen nähnyt eläväisiä unia Javierista yhä uudelleen, vaikka olen herännyt kesken kaiken ja jatkanut unia uudelleen. Unissa olen ollut jonkun hänen entisen tyttöystävänsä kanssa, joka ei vastaa todellisuutta (koska tiedän miltä hänen entinen tyttöystävänsä on näyttänyt), vaan on juuri sellainen simpsakka brunette, mikä itse en ole. Ja siinä olemme katsoneet heidän vanhoja valokuviaan, joissa he ovat olleet yhdessä juhlimassa Javierin kanssa, ja nukahtaneet yhdessä sohvalle. Jotenkin unessani se kaikki on tuntunut kauhean vieraalta ja inhottavalta. En tiedä miksi. Enkä muista muiden häneen liittyvien unien yksityiskohtia. Herään aamulla keskiviikkoon ja näen että yksi kaveriporukkamme kiva miespuolinen jäsen Ile (kas näin annetaan nimiä henkilöille, jotka saavat palstatilaa) on kysynyt yön aikana, että milloin minulla on vapaata seuraavan kerran tehdä jotain kivaa. Hän on juuri yksi niistä henkilöistä, jonka olen pinnallisesti tuntenut jo pitkään osana suurempaa porukkaa. Mutta vasta viime aikoina olemme keskustelleet enemmän syvemmistä asioista. Kai jossain kohdassa huomasimme, että meillä on aika paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Ja jotenkin olen kokenut oloni hyväksi hänen kanssaan. Kuten lähes kaikkien porukkamme jäsenten kanssa. Mutta vasta nyt kun olen oikeasti päättänyt avata silmäni ja siirtyä eteenpäin, niin olen edes kyennyt miettimään, että hänhän on kivaa seuraa. Aika monikin on! Voisimmekohan tutustua vielä paremmin? Mitä muuta yhteistä meillä voisi olla? Keitä muita olen ympärilläni sivuuttanut? Ja miksi Ile kysyy minulta vapaa-ajastani, kun yleensä vain törmäämme isommalla porukalla. Mutta annan kaikelle mahdollisuuden. Menen virran mukana ja hyppään vastaantulevien lauttojen kyytiin, ja sitten tarvittaessa taas virtaan nenästä kiinni pitäen. Ikinä ei tiedä milloin tulee se hetki, kun tajuan, että olen onnellinen juuri tässä seurassa. Yön aikana kotiin on tullut jopa vähän viileä, joten olen nukkunut peiton alla. Ja kissa on kääriytynyt tuttuun tapaansa rintani päälle suurin piirtein naamaani vasten. Olo on kauhean nihkeä ja noustessani sängystä mietin näkemiäni unia! Minulle on ennenkin käynyt niin. Että jokin uni saa minulle aikaan oikeita vahvoja tunteita hereillä ollessa. Outoa. Mutta selittelen siinä itselleni, että kaikki on hyvin. Ei tunnu pahalta. Mutta jotenkin erilaiselta. Heti kun pääsen töihin vaihdan muutamia lauseita parin kaverin kanssa suunnitellessamme rantapäiviä ja muuta kivaa. Olen onnekas. Minulla ei ole mitään hätää. 

Mutta näin se vain käy. Minulla on heti vahva kirkas ajatus siitä mitä minun pitää tehdä toimistolle saapuessani. Minua ei ahdista. Se ei sanele tätä nyt. Vaan minä. Ja laadin viestin Javierille. Kyllä. Edellinen keskustelumme sisälsi kinastelua siitä, kuinka Javier on puolustellut sitä kuinka ei ole kyennyt pitämään minuun yhteyttä haluamallani tavalla. Ja kuinka hän on siitä stressaantunut. Viesteissä hän on puhunut, kuinka lomalla ei vain pysty viestittelemään. Mutta että täällä Suomessa tilanne on ihan eri. Hänellä on ollut huono omatunto. Ja hän ei siedä sitä. Se aiheuttaa hänelle liikaa paineita, joihin hän ei ole valmis. Ja minä olen pitänyt häntä itsekkäänä ja kylmänä ihmisenä, jolla ei ole mitään käsitystä siitä miten normaaleissa ihmissuhteissa toimitaan. Viimeisimpänä olemme sopineet, että palataan asiaan vähän myöhemmin. Ja nyt kaksitoista päivää myöhemmin minä palaan asiaan. Saan muuttaa mieltäni. Koska minua ei ahdista. Laadin viestin, jossa selitän, etten halua lopettaa juttuamme typeriin kinasteluihin. Vaan kiitän vielä kauniista yhteisistä hetkistä. Ja sanon, että ymmärrän kyllä, miten eri tavalla olemme nähneet asiat. Toivotan hänelle hyvää kesää. Se tuntuu niin oikealta ja tasapainoiselta. Siltä, että olen valmis siirtymään eteenpäin, enkä tahdo, että mikään jää hiertämään välejämme. Haluan puhdistaa ilmaa. Ja hetkeä myöhemmin Javier vastaa todeten, että puhun viisaita sanoja. Hän lähettää minulle pusuhymiön ja sanoo palaavansa tähän asiaan, kun ei ole niin kiireinen töissä. Puhumme nauraen kuumasta säästä, ja olen iloinen, että voin antaa itsestäni tyytyväisen kuvan hänelle. En halua että hän kuvittelee minun riutuvan tämän asian kanssa loputtomiin. Vaikka niinkin olen tehnyt ja ehkä tulen tekemäänkin. Tällä kertaa taputtelen itseäni päälaelle siitä, että tein tämän. Tämä oli juuri sellainen kirkas hetki, johon ei sisälly mitään epävarmuutta tai mietinnäntarvetta. Ja se toimi. Minulla on kepeämpi olo. Iloiset hymynaamat on paljon parempi lopetus, kuin epämääräinen kinastelu, johon luvataan palata, muttei silti koskaan palata. Ja ehkä vielä jatkamme tätä keskustelua hyvässä hengessä. Ehkä emme. Mutta koen toimineeni aikuismaisesti ja oikein.

Olen jutellut myös Rickyn kanssa. Hän tahtoisi tavata tänään ja alustavasti olen sanonut sen sopivan. Mutta olen myös kertonut Ilelle olevani tänään tai viimeistään huomenna vapaalla. Ja viikonloppuna takuulla vietetään taas isommalla porukalla aikaa. Koska vaiheilen kaiken kanssa niin paljon, niin uskon, että Rickyn tapaaminen selventää tunteitani ja ajatuksiani. Aiemminkin olen mennyt tapaamaan häntä ja saanut heti fiiliksen siitä, että haluanko jatkaa iltaa hänen kanssaan vai en. Helpotan oloani miettimällä, että kyse on vain kaverusten kohtaamisesta. Se ei velvoita minua mihinkään. Ja halutessani voin lähteä jatkamaan iltaa muiden luokse. Tai kotiin. Tai minne vain. Olen vapaa. Ja aion nauttia siitä ottamatta stressiä nyt mistään. En aio hypätä mihinkään suhdeyrityksiin jos se ei tunnu minusta täysin oikealta. Mutta voin tunnustella ympäristöäni. Ja itseäni. Yrittää olla rehellinen itselleni ja tehdä oikeita ratkaisuja sen perusteella mitä olen viime aikoina pohtinut. Ei treffeillä käyminen velvoita minua mihinkään. Saan tutustua ihmisiin ilman, että se tarkoittaisi sen kummemmin mitään. Ehkä olen suhtautunut liian vakavasti sellaiseen. Koska olen kai ollut vähän Kaikki tai ei mitään -tyyppi. Koitan ottaa rennommin. Suurimpana kamppailuna mielessäni on se uskomattoman sielunkumppanin odottelu vs. hyvä tyyppi, joka voi tarjota onnellisuutta. En tiedä mikä on oikein. Ja pelkään, että olemalla liian jyrkkä rajoituksissani saatan menettää jotain hyvää. Niinkin voi käydä. Että yhtäkkiä huomaan olevani yksin ja katuvani tekemiäni päätöksiä ihmisten suhteen. Siispä avarretaan toimintatapoja eikä heti tyrmätä mielessä ihmisiä ensivaikutelmien perusteella. Päivä kerrallaan. Tasapainoa tavoitellen. Ja itsenäisesti hakematta mitään. Vain avartamalla näkökykyä. Iltapäivällä sovimme tapaavamme Rickyn kanssa. Sanon jo valmiiksi etten ole varma voinko jäädä koko illaksi. Koska minua alkaa lievästi ahdistaa iltapäivän edetessä. Joo. Se tunne vain tulee rintaan. Uskon, että se johtuu siitä, että olemme jutelleet Javierin kanssa niin normaalisti. Vaihdelleet vitsejä ihan kuin kaikki olisi ennallaan. Ja tavallaan kaikki onkin ennallaan. Mutta joku tukahdutettu tunne nousi esiin. Sellainen, joka nyt odottaa, että no sopikaa nyt se seuraava tapaaminen, kun kerran juttelette. Mutta annan sen olla ja mennä. Tiedän, ettei se ole oikea tunne. Ja ikävöinti on sallittua. Saan tuntea haikeutta ihmistä kohtaan joka on herättänyt minussa vahvoja tunteita, vaikken haluaisikaan häntä elämääni. Ja tiedän, että hän on kokenut vahvoja tunteita minua kohtaan. Olen ihan varma, että jos olisin antanut hänen tehdä kaikki aloitteet, niin olisimme tavanneet ja lähentyneet. Kenties yrittäneet. Mutta lopputulos olisi silti varmasti sama, ellei Javier olisi perustavanlaatuisesti muuttunut. Koska minä en aio muuttua perustavanlaatuisesti siinä, mitä suhteelta haluan. Luopuminen sattuu. Torjutuksi tuleminen sattuu. Ja sitten turrutetaan tuska tarvittaessa.

Onnellinen parisuhde

Se, että uskaltautuu haaveilemaan onnellisuudesta jonkun kanssa on tosi vaikeaa. Koska pelottaa, ettei se ole realistista. Ympärillä on aivan liikaa pariskuntia, joita katson tuntien pelkoa ja sääliä, koska heidän kommunikaatiosta ja suhtautumisesta toisiinsa paistaa läpi liian usein epätyytyväisyys. Melkein pelkään, että vahingossa ajaudun itse samaan tilanteeseen voimatta tehdä asialle mitään. Liian usein joku kokee puolisonsa rasitteeksi. Huokailee silmiään pyörittäen, kun kumppani soittaa. Kun tällaista käytöstä näkee joka paikassa alkaa miettiä, että ehkä se on tavanomaista. Ehkä suhteet vain menevät sellaisiksi alkuhuuman jälkeen. Niinhän niin moni itselleen noissa tilanteissa selittää. Ja usein se on totta. Se on ihan tavanomaista. Mutta ei oman ainutlaatuisen parisuhteen pidä olla tavanomaista! Omassa tärkeimmässä ihmissuhteessa onnellisen kiintymyksen kuuluu olla normi. Eikä arjen ärsyttävyys. Toisesta ei oikein tykätä, mutta ei haluta päästää irti. Koska pelottaa, että toinen tulee onnelliseksi ja itse ei. Arvelluttaa, että ehkei mitään sen parempaa kuulukaan olla. Ja menee vain ojasta allikkoon. Entisessä pitkässä parisuhteessani olisi voinut käydä ihan toisin, jos en olisi potenut ahdistusta. Jos olisin osannut heittäytyä vastaanottamaan onnellisuutta. Mutta todennäköisesti emme olisi olleet niin sopivia toisillemme siltikään. En tiedä. Kai myös kasvoimme kliseisesti erillemme keskittyen elämissämme ihan eri asioihin. Minä koin jossain vaiheessa typerää ylemmyyttä, mikä ei auttanut tilannetta ollenkaan. Kiinnitin tuolloin - ja näköjään edelleenkin - huomion asioihin, joilla ei kai lopulta ole merkitystä. Minun kumppanini kuitenkin arvosti ja rakasti minua tosi korkealle. Aina juhlissa hän kuiskasi minulle, että olen kaikista kaunein, vaikken olisi ollut. Hän näki paljon vaivaa yllättääkseen minut iloisesti ja toteuttaen vaivihkaa halujani, joita hän oli laittanut salaa merkille aiemmin. Vaikka minä en osannut käyttäytyä riittävän usein rakastavasti, niin hän osasi tosi pitkään. Ihan liian pitkään. En oikein osannut arvostaa häntä. Olimme kai liian nuoria silloin joskus. En tiennyt mistään mitään. Enkä tuntenut itseäni ollenkaan. Jälkikäteen ajateltuna emme jakaneet kovinkaan paljon yhteistä ajatusmaailmaa tai kiinnostuksen kohteita. Joten ero on ollut varmasti ihan oikea ratkaisu joka tapauksessa. Mutta se suhde olisi voinut olla onnellinen jos olisin kyennyt samaan kuin hän. 

Se, että hoen haluavani juuri itseni kaltaisen ihmisen, on ehkä kapeakatseisuutta. Oikeasti haluan uskoa, että rakkauden ja onnellisuuden voi tavoittaa, vaikkei jakaisikaan ihan kaikkia ajatuksia yhdenmukaisesti. Riittää, että ne tietyt isot asiat osuu yksiin, ja että kummallakin on yhtä aikaa kyky vastaanottaa ja antaa onnellisuutta. Että toinen on toiselle se tärkein. Se joka saa ilmeen kirkastumaan vain saapumalla paikalle. Muistan sen ilmeen. Kun toinen on onnellinen vain siitä, että olen siinä. Ja minä tunsin samoin, mutten pystynyt sitä samalla tavoin näyttämään. Olen ehkä liikaa juurtunut eroni jälkeen ajattelemaan, että nyt kriteerilistani tulevaa kumppania kohtaan on tosi korkeatasoinen, enkä suostu tinkimään siitä. Mutta sittemminhän olen myöntänyt, että se kemia on ainoa mikä lopulta merkitsee. Kun ihastuu toisen sisimpään niin mikään käytännön asia ei tunnu esteeltä. Löysin sattumalta keskustelupalstalta tämän miehen kirjoittaman lainauksen, josta poimin aiheeseen liittyvät kappaleet alle. Se sai minut suorastaan herkistymään. Ja koen, että se, että satuin törmäämään tähän tekstiin juuri, kun olen miettinyt näitä asioita vahvistaa luottamusta siihen, että se on mahdollista. Olla tiimi jonkun kanssa. Jakaa asiat. Olla turvassa. Suoriutua yhdessä niistä huonoista päivistä ja tylsistä hetkistä ilman, että tarvitsee pelätä, että toinen katoaa. Saa ilmaista pahaa mieltä ja ikävää ja tyhmiä kysymyksiä ilman, että toinen ärsyyntyy. Ja se voi tapahtua milloin vain, ja se voi olla kuka vain. On ehkä väärin minulta esimerkiksi torpata Ricky ennakkoluulojen vuoksi. Siksi, ettei hänellä ole niin hienoa ammattia kuin olisin halunnut. Ei ehkä varaa matkustella heti joka paikkaan minne minä haluan. Hän ei osaa käyttää hashtageja oikein ja laittelee hölmöjä selfieitä someen. Ja mitä ystäväni ja perheeni ajattelisivat, kun hän on silmiinpistävästi syntyisin muualta kuin täältä. Mitä pinnallisuuksia!! Hän muistuttaa entistä kumppaniani avoimuudellaan ja kiltteydellään. Mutta minun on käytävä läpi tosi tarkkaan, että pystynkö olla välittämättä muiden mielipiteistä ja siitä ettei hän (tai kuka tahansa vastaava) ehkä ymmärrä minua täysin. Mutta haluaisi ymmärtää. Ja on valmis kuuntelemaan vaikkei ymmärtäisi. Emme ehkä jaa kokonaan yhteistä omaa maailmaa ja lillu kuplassa, johon kukaan muu ei voi tulla. Mutta että tajuaisin miten onnekas voin olla, jos joku pitää minua maailman tärkeimpänä ja ihanimpana, vaikka olen kaikkea muuta. Empimättä rutistaisi minut kainaloon, vaikkei ihan ymmärtäisi että miksi sitä tarvitsen. Katoisi minua kauhean näköisenä jos haluan pillittää, eikä välitä, että muutunko possunpunaiseksi. Ei hauku minua mahdollisista epävarmuuksistani, vaan tukee. Muistaakseni yhden kerran Javier on sanonut minut mahtavaksi, koska olin taas jättänyt hänen asuntonsa siistiksi lähtiessäni häntä myöhemmin töihin. Ricky on ottanut minut luokseen joka kerta, vaikka olen vain ollut niin väsynyt, että olen nukahtanut saman tien. Hän on hiljaa halannut minua nukuessani, vaikkei häntä ole väsyttänyt yhtään. Ricky hyväksyisi kaikki kroppani epäkohdat ja olisi ylpeä saadessaan olla kanssani. Eikä ehkä miettisi, että löytäisikö jotain parempaa kuten Javier. Ja minä. Mutta olisinko minä ylpeä hänestä? Ilman selkeitä materialistisia ja pinnallisia avuja, joista voisin muille kertoa. Minun pitäisi vain sanoa, että hän tekee minut onnelliseksi. Jos tekisi. Mutta pystyisinkö siihen? En yhtään tiedä. Ikään kuin minussa ei olisi huonoja puolia ja virheitä. Jotenkin unohdan senkin aina. En tiedä miksi kuvittelen aina voivani vaatia sitä parasta ja tismalleen sitä mitä haluan. En minä voi odottaa täydellistä ihmistä elämääni, koska en ole sellainen itsekään. Minulla on kova painolasti mukanani. Koko oma prosessini päästä tasapainoiseksi hyväksi ihmiseksi on kesken, ja se saattaa olla kesken pitkään. Ehkä aina. Minulla on selluliittia ja raskausarpia. Pienet tissit ja kaikkitietäväinen luonne. Mitä huonoja puolia minä hyväksyisin toiselta? Sellaisia, jotka eivät näy ulos päin? Minä halusin hyväksyä Javierin hankalan luonteen. Ja Ronin epähygienian ja ahdistuksen. Jotenkin ajatus yksityiskohtien sivuuttamisesta houkuttelee, koska se tekisi kaikesta niin paljon helpompaa. Tekisi mieli nähdä näitä minusta aidosti pitäviä ihmisiä ja oikeasti olla täysin avoin kaikelle. Katsoa miltä tuntuu. Mutta mitä jos silti vain jäisi miettimään, että entä jos se täydellinen sielunkumppani onkin jossain. Sielunkumppanuus on uskomaton ja tajunnanräjäyttävä asia. Mutta onnellinen ja rakastava parisuhde tuntuu olevan harvinaisuus, jota ei voi väheksyä yhtään. Vaikkei olisikaan samasta puusta veistetty. Tätä täytyy miettiä. Meinaan jo kysyä Rickyltä, että no tavataanko huomenna. Jotta tietäisin miltä minusta tuntuu olla hänen lähellään. Antaisi mahdollisuuden tutustua häneen oikeasti. Enhän minä tiedä hänen sielunmaailmastaan lopulta kovinkaan paljoa. Tiedän vain että hän hyväksyisi minut kokonaan ja ajattelee samoin niistä isoista asioista, jotka ovat dealbreakereita jonkun toisen kanssa. Alla oleva kaunis lainaus miehen kuvailusta suhteestaan vaimoaan kohtaan on loistava. Eikä siinä mainita samankaltaisuudesta mitään.

"Tunnen vaimoani kohtaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen tuntenut. Odotan töissä hetkeä, jolloin pääsen koskettamaan häntä. Saatan käydä kesken päivän FB:ssä vain katsomassa hänen kuviaan. Mietin usein, miten voisin jollain pienellä eleellä ilahduttaa häntä, mieluimmin niin, ettei hän huomaisi minun tehneen sitä, vaan että hän voisi tuntea iloa ilman vastavuorovaikutuksen painetta. Olin hakemassa häntä kuntosalilta ja odotellessani autossa, huomasin, että minua jännitti. WTF? 

Mietin eilen töissä, että täytyypä muistaa mainita illalla vaimolleni, kuinka hyvän uuden koneen saimme työpaikalle. Hän on siis täysin eri alalla, eikä ymmärrä minun alastani mitään. En oikein usko, että hän on siitä edes kovin kiinnostunut. Haluan vain jakaa kaiken hänen kanssaan. Luovuin ajatuksesta ja kirjoitin hänelle tekstiviestin, jossa luki: "Rakastan sinua." 

En pelkää hänen kanssaan mitään. Minusta tuntuu, että pystyn elämään täysillä, kun hän on vierelläni. En ole uskaltanut tuntea sitä kaikkea, mitä sisälläni on. Hänen kanssaan tunnen olevani emotionaalisesti turvassa. Siis tuntuu, ettei minun tarvitse jäädä jonkun pelottavan tunteen kanssa yksin, vaan hän on minun kanssani jakamassa kantovastuuta. Hän tekee minusta vahvemman ihmisen. 

Olen onnellinen mies. Enemmän onnellinen kuin koskaan ennen. Enemmän Mies kuin koskaan ennen.
Tämän tunteen toivoisin joskus jokaiselle, edes hetkeksi."

Tasapainottelua

Maanantaina en muista ollenkaan että on maanantai. Onko se hyvä asia? Uskon, että on. Aku lähettää illalla viestiä, että tule säkin ulos! Ja joudun hetken aikaa miettiä, että mikä päivä oikein on meneillään. Mutta lomalaiset eivät välitä viikonpäivistä! Tuntuupa kivalta, että olemme taas Akun kanssa voineet olla samoissa illanvietoissa ilman mitään ongelmia. Kaverina hän, kuten Jukkakin, on mahtava tyyppi. Eikä kenelläkään ole varaa menettää yhtään ystävää. Mutta en lähde ulos vaan vietän koti-iltaa, kun olen töiden jälkeen olen laittanut taas pyörimään sekä pesukoneen että astianpesukoneen. Pyyhkinyt kaikki tasot jotka pölyttyvät uskomattoman nopeasti. Ja imuroinut lattiat, joille kertyy kissankarvoja. Ihan hyvä maanantai. En tarvitse ylimääräistä lääkettä iltapäivällä ja päivä sujuu ihan kivasti. Ossilla on vapaapäivä ja hän haluaa jutella. Juttelemme puhelimessa varmaan yhteensä pari tuntia koko illan aikana. Parissa eri osassa, koska Ossin täytyy vastata kun tyttöystävä soittaa. Se on oikein. Kun kumppanilla on asiaa, niin se menee kaverin edelle. Javierilla olisi opittavaa tästä! Puhumme Ossin kanssa hänen suhteestaan. Siitä miten hän nyt panostaa siihen kaikkensa. Puhumme usein samoista asioista, koska kun Ossi on vähän hiprakassa, niin hänellä pyörii mielessä usein nämä samat teemat. Eikä minua haittaa ollenkaan. Saan itsekin purkaa omia juttujani hänelle. Kertoa Javierista ja siitä miten hän lemppasi minut viestillä. Herkistymme molemmat kyyneliin, kun puhumme siitä miltä ahdistus ja masennus tuntuu. Minä tiedän ahdistuksesta ja Ossi tietää masennuksesta. Kraateri värähtää kun se kuulee nimensä. Puolihuumorilla mietimme ihmisen pyhää kolminaisuutta, joista jokainen saa vain kaksi. Kauneus, älykkyys, mielenterveys. Saat lähtökohtaisesti vain kaksi. Nauramme epävireisesti sille, että ei ole helppoa olla kaunis ja älykäs. Ja pohdimme sitä, että onkohan mahdollista näiden prosessien kautta päästä mieleltään terveeksi. Ja onnelliseksi. Uskon, että on. Puhumme sinkkuudesta ja Ossi tokaisee moneen kertaa, että mikäs hätä sulla on, senkun otat kenet vaan! Ja joudun tavuttamaan Ossille, ettei se mene niin. Nyt kun luovun Javierista, niin minun on oltava kärsivällinen ja odotettava jotain paljon parempaa. Sitä sielunkumppania. Ihmistä joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi hänen seurassaan omana itsenäni. Jos olen kokenut sen kerran, niin miksen voisi kokea uudelleen. Aina kun ajattelen tätä lausetta pieni epätoivo välähtää mieleeni. En tiedä uskonko sen olevan mahdollista itsekään.

Toisaalta se tuntuu kauhean helpolta ja yksinkertaiselta. Minun ei tarvitse jossitella tai puntaroida ollenkaan, jos vain pystyisin pitämään kirkkaana mielessäni sen, että ainoa mikä minulle kelpaa on minua täysin ymmärtävä vastapari. Se joka haluaa jutella kanssani vaikka joka päivä, siksi koska se tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että voisi nauraa ja hullutella jonkun kanssa täysin vapautuneesti tuntuu haikean kaukaiselta. Analysoida laulunsanoja, kirjoittaa runoja ja ottaa yhteisiä hölmöjä kuvia. Puhua jonkun kanssa tuntikausia kaikesta absurdista ja aidosta. Tuntea, miten kaikki on hyvin vain koska toinen on siinä. Se kokonaisuus. Käpertyä illalla saman peiton alle ihan kiinni ja haaveilla ääneen jostain niin kauan kunnes jompi kumpi nukahtaa ensin. Mutta se on tapahtunut. Ei ihan täydellisesti. Ei lähellekään. Mutta ne hyvät osat, joita sain kokea, ovat koskettaneet sieluani niin syvästi, että toivon unohtavani koko kokemuksen, jos en voi saada sitä enää uudelleen. Ja ehkä voin unohtaakin. Ehkä olen unohtanutkin. Olenhan ollut valmis tapailemaan Javieria, joka ei surffaile samoilla aaltopituuksilla kanssani, kuin hetkittäin (kirpaisee silti). Olen ajoittain jossitellut, että pitäisikö vain antautua vastaanottamaan rakkautta yksinkertaisesti joltain, joka sitä vilpittömästi tarjoaa. Eikä aina vain odotella jotain parempaa. Odotella jotain suurta tunnemyrskyä ja yhteyttä, mitä ei ehkä koskaan tule. Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, jotka olisivat valmiita tutustumaan minuun paremmin. Jotkut ovat olleet vain ohikulkijoita, mutta jotkut ovat ystäviäni. Joiden kanssa olemme jutelleet vaikka mistä, ja joista pidän suuresti. Olemme viettäneet tuntikausia yhdessä joka viikko. Mutta joita en ole hetkeäkään ajatellut muussa mielessä kuin kavereina. Miksi? En ehkä ole ollut valmis. Minähän odotin Javieria taas kuukausitolkulla. Ehkä en näe metsää puilta. Mutta sitten taas palaan siihen ajatukseen, ettei minun tarvitse kuin olla ja odottaa, että se hetki tulee eteen kun, tajuan, että se on tässä. Huoh. Puhuessamme pitkään Ossin kanssa kerroin hänellekin, että tavallaan koen ansainneeni kaikki nämä takaiskut ja sydänsurut. Olen itse aiheuttanut niitä aikaisemmin muille ja ollut inhottava. Mutta jos tällainen karmanlaki olisi olemassa, niin pitääkö minun kärsiä se tismalleen sama määrä tuskaa, mitä olen aiheuttanut muille? Saanko mitään anteeksi siitä, että ahdistus on pakottanut minut toimimaan tyhmästi ja että olen itse kitunut siinä sivussa myös? Vai pitääkö minun vain oppia joku opetus, kuten elokuvissa. Ja sitten siinä ahaa-elämyksen hetkellä simsalabim! Taivas valkenee ja eteeni laskeutuu palkkioksi...jotain. Mutta sitähän juuri teen. Yritän oppia. Ja se opetus on olla yksin. Vaikka toivoisin ettei se olisi.

Olen voinut viime päivinä aika hyvin. Olen päässyt nopeammin ja tehokkaammin parempaan tasapainoon, kuin aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Keskimäärin olen päässyt eroon pahimmista ahdistuksen hetkistä vähemmällä vaivalla. Olen siitä valtavan kiitollinen. Mutta voimani ovatkin ihan loppu. En edes pystyisi varmaan käsittelemään sitä totaalisen paskaa oloa enempää. On tiistai ja olo on suhteellisen okei, mutta vilkuilen taas vähän väliä Javieria somessa. En tiedä miksi. Mietin, että jutteleeko hän jollekin koko ajan. Mietin onko hän kärsinyt yhtään tilanteestamme. En tiedä miksi. Ehkä siksi koska on tiistai. Tiistait on usein ollut vähän alavireisempiä kuin maanantait. Ajatus siitä, että saan vilkuilut ja ajatukset loppumaan vaikkapa sinisellä pikkupillerillä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jopa vähän huijaamiselta. Mutta ajatukset alkavat taas mennä siihen suuntaan, että miksen vain kysyisi, että miten hän voi! Olemmehan aikuisia ja voimme pitää normaalisti yhteyttä. Mitä jos hän ikävöi minua ja toivoo että sanoisin jotain! Ehkä hän ei uskalla sanoa mitään, koska purin viimeksi hänelle suorat ajatukseni siitä kuinka kylmä hän on mielestäni ollut. Hänhän on se traumojen uhri, jota minun pitäisi ymmärtää. Turpa kiinni, tyhmä minä! Olemme jutelleet viimeksi yksitoista päivää sitten. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Ja tavallaan vain hetki. Yksitoista päivää. Alunperin ajattelin, että viikon kuluttua tästä hetkestä voisin jo paremmin. Ja toivon, että voinkin. Selitän itselleni, että hän on se, joka ei halunnut minua. Siksi koska painostin ja ahdistin häntä kysymällä kuulumisia. Se ei ole minun vikani. Pitämällä mykkäkoulua ja esittämällä vaikeammin tavoiteltavaa olisin vain pitkittänyt välttämätöntä lopputulemaa. Ei muuta. Muistutan itseäni siitä, että en ikinä halua olla ihmisen kanssa, joka katoaa minulta aina kun emme ole fyysisesti samassa paikassa. En ikinä. Se raastaisi sydäntäni joka kerta. Minun pitäisi muuttaa itseäni toisenlaiseksi etten vain suututtaisi häntä. Ei se voi olla oikein. Eikä minulla ole mitään syytä olla ystävällinen ja ottaa yhteyttä. Vaikka se ehkä tekisinkin oman oloni paremmaksi, kuten normaali yhteydenpito on aina tehnyt. Mutta en tee sitä. Joka kerta kun olen hillinnyt itseni, olen kiitellyt itseäni siitä jälkikäteen. Joten en tee sitä. Piilotan Javierin taas näkymästä somessani.

Olemme puhuneet Rickyn kanssa siitä, että menisimme yhdessä ulos. Ihan vain hengailemaan. Mutta tietysti hän odottaisi siltä jotain muuta. Ja minä odottaisin saavani jotain mikä tekisi mieleni paremmaksi. Välillä aina koen, että se olisi oikein. Hän on aina ollut siellä minua varten kaikissa tilanteissa. Hän halaisi minun paskaa puoltanikin jos vain antaisin. Ja mitä väärää on tavata ystävää. Mutta sitten taas ajattelen, että mitä järkeä tuhlata aikaa siihen, jos hän vain taas ehtii innostua. Ja siitä ei kuitenkaan tule mitään. Enkö ennemmin viettäisi aikaa muiden ystävieni kanssa ja pitäisi siten näkökenttäni avarampana. Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta minua vähän harmitti viimeksi, kun en onnistunut tapaamaan Karria enkä Rickyä. Saanhan käyttää vapaa-aikani miten tahdon. Pidän Karrista. Mutta meillä on joitain perustavanlaatuisia elämänkatsomuksellisia eroavaisuuksia, jotka koen jopa esteeksi syvemmälle suhteelle. Olisi typerää mennä jotenkin kiintymään häneen, ja sitten todeta ettei siitä voi tulla mitään, koska ajattelemme niin erilailla isoista tärkeistä asioista. Ei niitä asioita aina muista ajatella kun pyörii deittielämässä. Mutta lopulta, ne voivat olla tosi merkityksellisiä. Ne voivat johtaa perustavanlaatuisiin ristiriitoihin, enkä itse välttämättä pääsisi niistä yli. Ystävätasolla minun puolestani jokainen voi ajatella mitä tahtoo. En jaksa edes jauhaa mistään vakavista teemoista vapaa-ajallani. Mutta voisiko sellainen ihminen, joka uskoo ainoastaan materialismiin, olla minua täydentävä puoliskoni? Sellainen, joka ajattelee, että ihminen on vain sähköimpulsseja aivoissa ja sammuu lopullisesti sitten, kun sydän lakkaa teknisesti lyömästä. Ettei millään ole mitään suurempia merkityksiä. Ei kohtaloa. Ei ihmeitä. Ei sieluja. En usko! Tuollainen ajattelutapa on niin päinvastainen sille mitä itse koen, että pidän liki mahdottomana jakaa ajatusmaailmaa ja elämää sellaisen ihmisen kanssa. Näin erilaiset elämänkatsomukset voivat helposti johtaa siihen, että toinen vähättelee toista. Pilkka ja epäkunnioitus on yleistä, kun vankat ateistit saattavat pitää muita helppouskoisina hölmöinä. Se tilanne vain tuntuu mahdottomalta. Huomaan, että alan tiputella potentiaalisia ihmisiä pois ympäriltäni. Sinä et ole sielunkumppanini, etkä sinä. Etkä sinä. Jos ollessani tasapainoinen ja tyytyväinen terve minä uskon, että voin vielä kohdata kaltaiseni. Niin ei minun kannata epävarmuuden ja läheisyydenkaipuun keskellä luopua siitä ajatuksesta. Ei minun kannata tuhlata kenenkään toisen aikaa, jos jo etukäteen tiedän, etten tulisi olemaan tyytyväinen. Olisi valtavan typerää antaa itseni taas ihastua johonkuhun, kuten Javieriin, ja käydä läpi tätä luopumisen tuskaa aina uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi tehdä se nyt kerralla kunnolla. Luopua kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät ole minua varten. Ja odottaa. Olla kärsivällinen ja cool.

Arki 2 after wknd

Olen ollut kolme päivää siellä täällä viettämässä aktiivista viikonloppua ystävien seurassa. Ja tuntuu kuin olisin vaeltanut maailmaa ainakin viikon! Mutta eikö se ole hyvä. Etenkin kun on ollut hauskaa. Yhden kerran kesken illanvieton minuun iski ahdistus, joka yleensä käskee lähtemään äkkiä yksin kotiin! Minkä olenkin tehnyt muutaman kerran. Mutta nyt olen oppinut, että jos lähden ahdistuksen pakottamana kotiin, niin ei se siellä helpota. Sitten vain olen kotona ahdistuneena. Siis jos en ota jotain helpottavaa lääkettä, joita en halua ottaa kuin vain ihan oikeassa hädässä. Siispä tällä kertaa puran ahdistusta mainitsemalla siitä parille ystävälle, joiden kanssa kuljemme kuumilla öisillä kesäkaduilla testaillen eri terasseja ja tavaten eri ystäviä. Mutta en ota mitään lääkettä. Enkä aio luovuttaa ja lähteä kotiin. Ja pari tuntia myöhemmin ahdistuskohtaus katoaa. Juuri näin. En anna sille, enää valtaa vaikuttaa tekemisiini liikaa. Sen kohtaaminen tuntuu helpommalta, kun en enää koe, että se tulee minusta. Enää en syytä siitä minua tai sitä mitä minulle on tapahtunut tai mitä en ole saanut. Vaan näen sen ulkopuolisena vastustajana, jonka kiusauksia minun on vastustettava antamatta sille valtaa tai huomiota. Ja se tekee tästä minulle niin paljon helpomaa. Olen aina pitänyt itsekuriani ja sietokykyäni tosi hyvänä silloin kun tarkoituksena on voittaa joku tai osoittaa jotain jollekin. Ja juuri niin suhtaudun nyt ahdistukseen. Vastustaja joka on voitettava. Haluan näyttää kaikille, että pystyn toimimaan itsenäisesti, enkä ota henkilökohtaisesti jonkun typerän ahdistuksen kuiskailuita siitä, mitä minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Aivan kuten en ole pisaraakaan kiinnostunut siitä jos joku ei pidä minusta ja yrittää osoittaa sen ylimielisyydellä tai alentavuudella. En ikinä provosoidu sellaisesta. Päinvastoin. Se saa oloni paremmaksi, kun pystyn pelkällä olemassaolollani saamaan jonkun kokemaan itsessään sellaista epävarmuutta, että mieltäni yritetään tehottomasti pahoittaa (ei millään pahalla, mut...). Tällaista tulee yleensä sellaisilta naisilta, joiden poikaystävät ovat kavereitani. Ja nämä naisetkin voisivat olla jos tajuaisivat etten ole uhka heidän parisuhteelleen, vaikka tulisinkin toimeen heidän kumppaniensa kanssa. Sekä sellaisilta miehiltä, joilla on vahva ylemmyyskompleksi, jota en voi olla vähän tökkimättä verbaalisesti. Ne ovat usein niitä miehiä, jotka omasta mielestään olisivat olleet suuria taiteilijoita tai menestyneitä jollain saralla, mutta lojuvat nyt siellä syrjäytyneinä ja toimettomina syyttäen muita tai jotain tapahtumaa siitä, ettei elämästä oikein tullutkaan mitään. Mutta silti kokevat aina olevansa itseään huonommassa seurassa. Ehkä minäkin vähän olen sellainen. Paitsi etten ole syrjäytynyt enkä toimeton. Ainakaan vielä.

Edellisenä torstaina olen tavannut Ninon juuri suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. On kuuma ja saan täysin oikeutetusti pukeutua ylisöpöön crop-malliseen paitaan, koska viimeinkin painoni sallii sen. Ehdin kerätä kiloja takaisin kyllä taas syksyä kohden. Nyt nautin tästä vielä kun voin! Olen odottanut Ninon tapaamista innokkaasti, koska hän ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin hyvä minua kohtaan. Olemme aivan erilaisia ihmisiä, mutta silti tulemme loistavasti toimeen. Hän on jalat maassa tai maan sisässä varmasti polviaan myöten. Hän on sellainen mies, joka lähettää peukkuemojin vastaukseksi mihin vain. Hän on kaikin tavoin aktiivinen ja terveellisesti elävä mies, joka tykkää hoitaa puutarhaa ja korjata naapurinkin polkupyörän. Hänen huumorintajunsa on vähän kuivaa, mutta silti hän ymmärtää minun täysin ylisarkastisia juttujani sujuvasti. Nino on järkevä mutta toiminnallinen, ja lähtisi varmasti spontaanisti kanssani vaikka minimatkalle tietäen kohteesta kaiken tarvittavan etukäteen. Ja todennäköisesti tarjoutuisi kustantamaan vähintään lennot, koska onhan se nyt helpompi hoitaa varaukset yhdellä kertaa. Halaamme heti kun pääsen hänen luokseen. Nino heti sanoo, että onpa kiva nähdä. Ja niin on. Hän esittelee uusia hankintojaan, joita arvostelen vitsikkäästi ja Nino on ylpeä. Sitten istumme alas ja Nino tekee meille juuri opettelemansa drinkit, jotka ovat täydelliset. Rupattelemme niitä näitä vaivattomasti, kuten yleensäkin. Nino sanoo, että on kivaa, kun on seuraa, jonka kanssa on niin helppo olla. Ja se on totta. Uskon, että olen ihminen, jonka kanssa on helppo olla. Kaveri. Mutta tällä kertaa haluan myös jotain muuta. Tiedämme molemmat, että olemme ystäviä, joten jotenkin koko juttu on aika vaivatonta. Olen sanonut moneen kertaan, etten ole ollenkaan kiinnostunut seksistä ilman tunteita tai mahdollisuutta siitä, että tästä voisi tulla jotain. Ja se on totta. Meillä on Ninon kanssa lämpimiä tunteita toisiamme kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan romanssiin suuntaavia. Meillä on vähän historiaa. Hän on tuttu ja turvallinen. Joten kuka muu olisi parempi henkilö saamaan minut askeen kauemmaksi Javierista. Kyse on psykologisesta helpotuksesta. Jos minä olen jonkun toisen kanssa, niin minua ei niin paljon enää satuta ajatus siitä, että Javier on jonkun toisen kanssa. Vaikken olekaan ajatellut häntä kauheasti. Niin silti tietoisesti haluan tehdä tämän. Pääosin juuri siitä syystä, että tiedän sen edistävän merkittävästi etääntymistä Javierista. Enkä usko sen haittaavan Ninoa laisinkaan.  

Huomaan, ettei Nino ole automaattisesti ajatellut tapaamisemme johtavan mihinkään muuhun kuin hauskaan ystävien väliseen kohtaamiseen. Mutta kun loikoilen sohvalla rennosti höpötellen, niin hänkin rentoutuu ja ottaa jalat syliini. Sanon hymyillen ja silmiin katsoen, että haluan viettää kivan hetken hyvässä seurassa, ihan vain siksi koska voidaan. Ja Nino on täysillä mukana. Kuin luvan saaneena hän sanoo, että on ihan liian kuuma pitää päällä näitä vaatteita, ja sitten ne heitetään pois. Hymyilemme ja katsomme toisiamme silmiin. Se on hauskaa. Ja kaikki menee juuri niin kuin olin ajatellutkin. Sen parinkymmenen minuutin aikana kumpikin on tyytyväinen ja hiestä ihan märkä. Hyppäämme yhdessä suihkuun, jonka seinät ovat peiliä ja vitsailen kuinka voisin jäädä sinne ihailemaan meitä koko loppupäiväksi. Nino on niin käytännönläheinen, että hän heti huomauttaa peilien menevän nopeasti huuruun. Sitten pukeudun ja laittaudun, koska kaverit odottelevat jo toisaalla ja Ninolla on töitä. Höpötämme iloisina siihen saakka kunnes olen valmis, ja Nino saattaa minut ovelle antaen tiukan halauksen ja pienen suukon. Ja oloni on hyvä. Minusta tuntuu etten ole tehnyt mitään väärää ja olemme Ninon kanssa tilanteesta täysin samalla aaltopituudella. Harmittelen sitä, etten ole hänestä enempää viehättynyt romanttisessa mielessä. Koska hän on aivan mainio ihminen. Siitä on hyvä jatkaa ystävien luokse pitämään hauskaa koko viikonlopuksi nauttien auringosta ja puistojuhlista. Jonain iltana viestittelemme Rickyn kanssa ja melkein jo harkitsen hänen luokseen menemistä. Mutta sitten meillä on liian hauskaa kavereiden kanssa, eivätkä juhlat ikinä lopu, joten en ehdi. Toisena iltana viestittelemme Karrin kanssa, ja melkein jo suostun siihen, että hän noutaa minut taksilla kyytiin luokseen. Mutta meillä on kavereiden kanssa liian hauskaa, joten en ehdi. Ja sitten sunnuntaina herään yksin kotoa pirteänä ja melko hyväntuulisena. Tapaan perhettä ja juttelen Rickyn kanssa pitkään puhelimessa. Sovimme, että teemme jotain ehkä seuraavalla viikolla yhdessä. Se lämmittää mieltäni. Aina jos on joku, joka oikeasti välittää, niin on helpompi olla. Helpompi selvitä yksinäisistä päivistä, jos on jotain mitä odottaa. Ja miksen nyt hyödyntäisi myös Rickyn ystävyyttä. Ja katsoisi mitä tapahtuu. Hetki kerrallaan. Olen laittanut tinderinkin päälle jossain vaiheessa. Mutta en vain ole jaksanut keskittyä siihen ollenkaan. Heti kun viikonloppu on ohi niin suljen sen taas. Viikonloppuna kotiin kulkiessani menin Javierin kotitalon ohitse. Pieni sellainen haikea värähdys. Mutta aika pieni. Muistan kuinka pitkään minua kirpaisi katsoa sitä bussia, joka vie Ronin luokse. Se kirpaisi pitkään. Uskon, että pian minua ei kirpaise mikään. Vastailen jotain tyypille, joka tahtoi tutustua minuun viikonloppuna. Halusi vaihtaa somekaveruudet. Ja selitti vielä pariin otteeseen, että hän on oikeasti luotettava ja hyvä tyyppi. Voisiko hän tulla luokseni yöksi. Entä minä hänen luokseen. Nauraen sanoin, että somekaveruus on enintä mitä nyt on tarjolla ja lähdin yksin kotiin. En tarvitse yöseuraa. Ja se tuntuu hyvältä. Olen herännyt maanantaihin vailla ahdistusta. Ehkä selvitään arki numero kakkosesta melko kunnialla.

Kun silmäni mä auki saan

En voi olla varma johtuuko se siitä, että tänään on jotain kivaa tekemistä tiedossa vai koinko vaan jo tämän takaiskun aallonpohjan, mutta yhtäkkiä keskiviikkoiltana mieleni kirkastuu. Oloni on ollut pehmoinen ja kiva loppuillan aikana ottamani ylimääräisen lääkkeen johdosta. Mutta juuri kun olen laittanut läppärin kaapin päälle paikalleen ja menen pesemään hampaita. Niin tuntuu kuin harmaat pilvet kaikkoaisivat päältäni. Olosta tulee yhtäkkiä energinen ja selkeä. Ja se mielenkirkkaus tuntuu tosi merkittävältä, kun on pitkään tuntunut siltä, ettei pysty keskittymään omiin ajatuksiinsa. Saati hallitsemaan niitä. Olo on ollut pitkään ainakin jonkin verran ahdistuksen sumentama. Ja ne ylimääräiset lääkkeetkin saattavat tehdä olosta mukavan, mutta se tuntuu vähän siltä kuin katsoisi maailmaa turvallisesti likaisten silmälasien läpi. Yhtäkkiä minua ei väsytä yhtään. Näen pölyä tasojen päällä, joten pyyhin pesukoneen päällisen ja lavuaarin. Ja sitten vähän tiskipöytää. Pakkaan valmiiksi seuraavan päivän tavarat ja asetan vaatteet valmiiksi esille. Oloni on innokas. Touhuan siinä kotona omia kivoja asioitani ja viimein tunnen ainakin jonkinlaista tyytyväisyyttä. Vaikkei minua väsytä niin avaan ison parisänkyni päiväpeitteen sen toiselle puolelle jossa ei nuku kukaan. Siihen kasaan myös torkkuviltin ja ne pari koristetyynyä, jotka joskus valitsin tarkkaan sopiviksi asuntoni väreihin. Hyväntuulisena hyppään omalle puoliskolleni ja laitan puhelimestani The Affairin jakson pyörimään viereiselle tyynylle asetettuna, jotta voin ottaa hyvän uniasennon ja nukahtaa katsoen mykkänä pyörivää ohjelmaa. Se on ehkä sellainen turvajuttu. Ettei ole niin yksin. Ettei tarvitse ajatella mitään. Mutta mielessäni pyörii vain innostus siitä, että pitkästä aikaa minulla on jotain erilaista tekemistä seuraavana päivänä. Viikonloppu on edessä. Ja elämä. Suljen HBO:n ja laitan puhelimen viereisen tyynyn päälle, ja halaan kainalossani kolmatta unityynyäni niinkuin aina. Jännittää vähän, että saanko unta, kun olo on ollut niin pirteä. Lähetän mielessäni iltarukouksen, jossa toivon, että saan herätä tässä samassa olossa. Ja sitten nukahdan ihan huomaamatta. Yöllä herään yhden kerran ja nousen istumaan sängylläni. Näen selvästi kun joku mies nukkuu nojatuolissani. Hän on joku turvallinen tuttu, eikä minua pelota yhtään. Mutta minua hävettää, että miten olen voinut antaa hänen mennä nukkumaan nojatuoliin! Kun sängyssäkin olisi ollut tilaa. Alan siirrellä tyynyjä vieressäni ja menee hetki, kun huomaan ettei asunnossani olekaan ketään. Olen todella onnekas, että minun valveuneni, tai mitä ovatkaan, eivät ole pelottavia. Vaikka joskus olen vähän säikähtänyt.

Olen aamulla ihan unenpöpperössä, kun herätyskello soi. Olen pitkästä aikaa nukkunut siihen asti, että se ehtii soida. Laitan torkun päälle, eikä mieleeni tulvahda mitään. En tajua sitä ensin, mutta kun torkutus soi ja saa minut havahtumaan uuteen aamuun, niin huomaan etten ajattele mitään. Tai ehkä sitä, että onko ulkona pilvistä, kun luonnonvalo ei näytä niin kirkkaalta. Hymyilyttää. Hyppään ylös sängystä ja vaikka tuntuu aika hyvältä, niin käyn läpi pienet fraasit siitä miten hyvä päivä tänään on. Miten kiitollinen olenkaan taas kaikesta (olen, olen, pliis anna lisää hyvää!). Ja mietin tarkoituksella pikkuhetken Javieria, eikä se saa kraateria huutamaan. Hymyilen jännittyneenä, kun laittaudun energisesti töihin. Jopa ihoni näyttää peilistä paremmalta. Tiedän aivan hyvin, että ahdistus varmasti vielä tulee. Ja ehkä pahastikin. Mutta juuri nyt kun olen miettinyt miten oleellisia aamut ovat, niin saan vahvistuksen siitä, että olen oikeilla jäljillä. Sitä pidemmällä parantumisessani olen, mitä parempia aamut ovat. Mitä pidempään kraateri on hiljaa, sitä vahvemmin hyvä minä saa valtaa. Ja sairas saa toipua taustalla rauhassa. Tottua hiljaiseen asemaansa. Sieluni silmin näen sen nukkumassa vähän rauhatonta unta likainen tukka nutturalla näppyjä naamassa likaisessa pyjamassa. Muistan, että joskus aiemminkin ahdistus on alkanut ilmoitella itsestään vasta iltapäivällä. Mutta nyt otan vastaan jokaisen hyvän hetken kuin armonlahjan. Pahimmilla ahdistuksen hetkillä olen tuntenut oloni niin vieraaksi ja toivottomaksi, etten tunnista itseäni. Noina hetkinä tulevaisuus on tuntunut epätoivoiselta. Ja sitä tunnetta on vaikea sietää edes pieniä hetkiä. Minusta tuntuu kuin olisin taistellut tämän asian kanssa vaikka kuinka kauan! Vaikka todellisuudessa pahinta aikaa ei ole kulunut kokonaisuudessaan kuin pari viikkoa. Ja olen niin tyytyväinen, etten ole näyttänyt vaikeuksiani ulospäin. Siis Javierille tai muulle niin sanotusti ulkopuoliselle. Tuntuu hassulta, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, miten vaikeaa minulla on ollut. Ei se hänen vikansa ole. Eikä hän siihen suoraan liity, vaikka ehkä onkin toiminut triggerinä. Olen tavallaan tyytyväinen, että hän saattaa ajatella minun voineen oikein hyvin. Javier tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta ja vieraalta. Enkä halua miettiä häntä sen enempää. 

En tiedä miksi nyt tuntuu vähän paremmalta (hyvältä!). Mutta näillä ekoilla kirkkailla hyvillä hetkillä tuntuu, kuin kävelisi nuoralla. Tasapainoilen nuoralla, mutta tiedän, että jalkaan on sidottu turvaköysi. Sitä pitkin vain on niin vaikea kavuta takaisin, etten halua pudota. Haluan nauttia näkymistä, mutta vähän pelottaa. Niinkuin siellä 150 metrin korkeudessa, josta olen hypännyt köyden varassa. Kun katsoo alas, niin tuntuu ihan täysin mahdottomalta, että sinne pystyisi itse hypätä. Kun se kori nousee hitaasti yhä korkeammalle ja maa jää alas yhä pienemmäksi, niin tekee mieli peruuttaa koko juttu. Olen ihan varma etten pysty siihen. Se tunne on mielettömän voimakas. Mutta koska Oikea minä on kärsivällinen ja erityisesti Cool. Niin olen epäröimättä hymyillen kaatunut ensimmäisestä kehotuksesta kohti jotain, mikä tuntuu varmalta kuolemalta. Koko keho ja aivot huutaa, ettei näin voi tehdä. Mutta silti sen tekee. Koska vaikka tuntuu mahdottomalta, niin tietää, ettei siihen kuole. Se on vähän sama, kuin nämä kokemani typerät epätoivon hetket, joiden aikana ei muista miltä tuntuu kun Terve Minä on vapaa, eikä sullottu ahtaaseen kidutuslaatikkoon. Tuntuu mahdottomalta, että tulisi parempi hetki. Mutta silti tietää, että sen on pakko tulla. Koitan suhtautua tähän tilaan hillitysti. Varoivaisesti ettei se lipsahda pois sisimmästäni vahingossa. Pliis pysyttele siinä. Annetaan kraaterin vain tuntua vaimeana siinä, ei herätetä sitä. Hiivitään hiljaa tässä tyytyväisyydessä. Hymyilen ja juttelen töissä. Olen kuin eri ihminen. Koska ehkä olen eri ihminen. Sairaan ja tyhmän puoleni on pysyttävä muutenkin taka-alalla, koska edessä on aktiivisia vapaapäiviä, jolloin tapaan ystäviäni, jotka terve minä tuntee paremmin. Jos olen saanut muistutuksen siitä, mitä on kuristava ja kaiken pilaava ahdistus. Niin nyt olen myös saanut pienen muistutuksen siitä, miltä tuntuu olla siitä vapaa. Suunta on tätä kohti. On pakko olla. Arki nro 2 alkaa ensi viikolla ja se sitten kertoo realistisemmin, että missä mennään. Hyvällä tavalla jännittää, että mitä teemme Ninon kanssa tapaamisellamme. On pakko myöntää, että mielessäni on pyörinyt se tosiasia, että hän on paitsi täydellinen herrasmies ja hyvä ystävä, niin myös erityisen hyvä ja huomioonottava rakastaja.

Kaksoset

Tuntuu kamalalta kun oma mieli menee hetkessä ihan eri suuntiin. Minusta lähes tuntuu, kuin minulla olisi kaksi persoonaa, jotka reagoivat ympäristöön ja ärsykkeisiin eri tavalla. Toinen on itsevarma ja haluaa olla itsenäinen ja vapaa niistä tarpeista, joita toinen niin kauheasti kaipaa. Se terve pääsi aiemmin hetkeksi valtaan ja kaikki tuntui kivalta. Se ei kiirehtinyt minnekään, vaan osasi nauttia rauhassa normaalista elämästä. Silloin jotain tapahtui, jotta heikko ja sairas persoona sai väistyä. Se puoli johon ahdistus on päässyt takertumaan. Se sisar, joka kuuntelee niitä ahdistuksen ehdotuksia ja haluaa toteuttaa ne.  Mutta hetken se oli siellä pienenä taustalla niinkuin kuuluukin. Reagoimassa välillä vähän, mutta kuuntelemassa järkevää ja arkena hymyilevää kivaa persoonaa. Sitä kaunista puolta, joka ei edes kuule koko ahdistusta, koska mikään niin typerä asia ei voi siihen vaikuttaa. Se ei tunne mitään selkäkipua, eikä tarvitse lääkäriä mihinkään juuri nyt. Kaikkien sisällä on erilaisia puolia, ja uskon, että toisilla ne ovat enemmän konfliktissa kuin toisilla. Enkä nyt tarkoita kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai rajatilapersoonaa lääketieteellisestä näkökulmasta. Vaan niitä normaalin rajamailla olevia piileviä puolia, joihin yleinen ahdistus saattaa takertua. Niitä jotka hyökkäävät esiin kun jotain yllättävää tapahtuu. Ottaa vallan niin, että se ahdistuksesta vapaa puoli jää vangiksi jonnekin piiloon. Siltä minusta joskus tuntuu. Koska olen niin erilainen. Kaikki muuttuu. Ilmeeni. Puheliaisuuteni. Se mitä ajattelen. Se mitä haluan. Miten voin toisena hetkenä itkeä ja tarvita jotain niin paljon, että sisimpään sattuu. Ja sitten kun keinotekoisesti se heikko typerys on tainnutettu, niin jäkevä puoli vapautuu eikä tarvitse mitään. Se on ihan tyytyväinen eikä kiirehdi mihinkään. Se odottaa innokkaasti tapaamista Ninon kanssa, eikä halua ajatella mitään tai ketään muuta. Koska se osaa elää hetkessä. Se tietää, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Se oikea minä menee kylään perheen luokse ja syö kääretorttua. Sanoo suoraan, että pian kaikki on paremmin. Kun inhottava sairas ja ruma puoli haluaisi riutua ja itkeä. Hyvä minä katsoo tyytyväinen ilme kasvoillaan Frendien ensimmäistä kautta ihan vain siksi, koska se on niin hyväntuulinen sarja. Lankapuhelimet, taustanaurut ja ysärivaatteet hymyilyttävät. Hyvä minä ei jaksa edes katsoa somea tai miettiä yhtään ketään. Kun heikko puoli vilkuilisi facebookia vähän väliä odottaen jotain mitä ahdistus vaatii. Mutta nyt katsotaan Netflixiä. Ja syödään vähän suklaata. Typerä puoli ehdottaa, että otetaan lasi viiniä. Mutta minä sanon, ettei tänään tarvitse. Ehkä huomenna! Silitän kipeää minua ja neuvon sitä lepäämään.

Rakastan hyvää minää, koska se on juuri se johon ihmiset tykästyvät. Se on se joka tietää tismalleen mitä se tekee. Heikko ja epävarma minä ajoi Javierin pois. Se on epätoivoisen luotaantyöntävä. Vain jotkut harvat haluavat ottaa sen puolen tiukkaan halaukseen niin kauan, että oikea minä hyppää mukaan. Harmi vain, että nämä kaksi puolta ovat kuin siamilaiset kaksoset. Ja aina on se riski olemassa, että jos toisen kaksosen koittaa tukahduttaa tai leikata irti, niin toinenkin voi olla vaarassa. Ja sitä paitsi, molempia varmasti tarvitaan. Keskiviikkoiltana huomaan tämän eron itsessäni taas niin selkeästi, että se on lähes pelottavaa. Sormea napsauttamalla sairas minäni nukahtaa ja oikea minä tulee iloisena ohjaksiin. Enkä yhtään voi enää muistaa tai ymmärtää, että mitä äsken oikein murehdin. Katson peiliin, kun olen itkenyt taas ilman mitään syytä, enkä melkein tunnista itseäni. Mutta sitten Oikea minä menee suihkuun ja ajelee sääret ihan vain varmuuden vuoksi. Laittaa iholle hyvää kosteusvoidetta ja hiuksiin valmiiksi hoitavaa öljyä ja muotovaahtoa. Jotta seuraavana päivänä olisi helpompi lähteä nopeammin viettämään kivaa iltaa. Huono asia on se, että saan oikean puoleni esiin vain kun olen sellaisessa seurassa, jossa tyhmä puoli ei kehtaa näyttää naamansa, tai vain kun käytän siihen jotain apuvälineitä, joilla sairas puoli huijataan kääntämään päätään. Siis tällä hetkellä. Mutta pian paikat taas vaihtuvat. Pitkästä aikaa ahdistus on tullut kimppuuni kohtauksenomaisesti täysin ilman ennakkovaroitusta iltapäivällä töissä. Mutta taas toivottomasta tilasta on päästy tyytyväisyyteen. Ja oikea minä aikoo mennä tyytyväisenä nukkumaan ja toivoo, että herää kauniiseen aamuun ilman, että ahdistus vyöryy kraaterista hyvän puoleni kimppuun. Juuri nyt illalla ennen nukkumaanmenoa en huolehdi Javierista. Kaipaan vapautta. Sitä, että koko maailma on avoinna ja voin mennä kylään kenelle haluan ja tehdä mitä haluan. Odotan innolla niitä rauhallisia iltoja, kun menen lenkille ja haluan kokata jotain herkkua uunissa. Kaipaan sitä, että haluan lueskella kirjaa rauhassa. Että innostun juonesta enkä malta lopettaa kesken. Tai tehdä jotain kivaa perheen kanssa oikeasti siihen keskittyen, kuten aikaisemmin. Ja vähän teinkin! Söin kääretorttua ja pidin siitä. Ja vihdoin sain Oikean minäni perheeni luokse, jota sairas puoleni on niin paljon kaivannut katsomaan surkeuttaan. Minun on saatava vallattua tällä persoonalla itseni. Mutta miten se onnistuu ilman näitä lääkkeitä. En voi muuta kuin odottaa sitä aamua, kun herään ilman ahdistusta. Se on merkki siitä, että oikea minä saa pian paikkansa takaisin. Koska iltaa vasten en ota mitään lääkettä, mikä edesauttaisi hyvää minää. Vaan sen täytyy toimia itse. Onnea matkaan.

Laidasta laitaan sekunnissa

Yritän hyväksyä tämän hetkisen tilani keksimällä sille tarkoituksia. Miksi sain olla vähän aikaa ahdistuksesta vapaa? Ja miksi joudun nyt taistella sen kanssa taas. Minun on pakko olla oppinut jotain tärkeää. Jos nyt ajatellaan tarinamaista opetusta, niin selvästikin minun pitää olla yksin. Tulin tyytyväiseksi, kun irrottauduin kokonaan Jukasta ja olin pitkään ihan vain itsekseni kiinnostumatta vakavasti kenestäkään. Kaipaamatta erityisesti ketään. Koin kirjoituksenikin tylsiksi, kun olin niin tyytyväinen tavalliseen elämään, enkä hakenut mistään draamaa, tai joutunut purkamaan ahdistusta ulos itsestäni keksimällä kaikenlaisia valituksia. Muistan kuinka olen istunut kokouksessa töissä tuntien itseni lottovoittajaksi. Koska tunsin onnellisuutta. Ilman ketään tai mitään. Heti kun ajauduin tapailemaan Javieria ja annoin itseni ihastua taas häneen, kaikki meni pieleen. En tiedä huomasinko ahdistusta edes heti. Se verhoutuu niin hyvin sydänsuruksi etenkin minun kohdallani. Se on piilossa vartalon sisällä, eikä sitä heti erota muista ruumiinvaivoista. Koska miten ihmeessä jokin abstrakti asia voi aiheuttaa fyysistä kipua? Toukokuun alkupuolella olen ensimmäisiä kertoja maininnut epävarmat olotilat liittyen Javieriin. Ja siitä alamäki on alkanut kohti tosi ahdistunutta tilaa. Eli tätä on karkeasti ottaen kestänyt nyt reilut pari kuukautta. Mutta erityisen vahvana se yhdistyi siihen ajankohtaan, kun aloitin kipulääkityksen, jonka sivuoireena koin tosi vahvaa ahdistuneisuutta. Ja selittämätöntä itkuisuutta tavallista enemmän. Uskon kaikkien pikkutekijöiden yhdessä vaikuttaneen siihen, että olen juuri nyt kokenut olotilani kriisiytyneeksi. Olen kuitenkin tajunnut aika nopeasti mistä on kyse. Olen yrittänyt tarkkailla mikä on minua ja mikä on ahdistusta. Vaikka annoinkin sen taas vaikuttaa tekemisiini Javierin kanssa. Olen hakenut apua lääkäriltä. Ja nyt tässä pisteessä keskiössä on itse ahdistus ja sen lopullinen kutistaminen sellaisenaan. Ei Javier. Ei tinder. Ei sielunkumppani. Vaan kraateri, joka ei kuulu minuun. Nyt näen sen selkeästi minusta irrallisena ja ulkopuolisena asiana, josta on päästävä eroon. Ja ilomielin päästän irti Javierista, jotta saisin onnellisuudentunnon takaisin. Mene vain. Tehdään vaihtokaupat. En ole edes kauheasti miettinyt häntä. Ainakin tavallista vähemmän. En tuijottele häntä somessa. Ainakaan niin paljon kuin voisi kuvitella. Emme ole keskustelleet lähes viikkoon. Ja se on ehkä parempi niin. En suostu antamaan ahdistukselle enää kenenkään nimeä, koska sillä ei pitäisi olla sellaista valtaa ulottua minun asioihini. 

Minun on pakko muistaa, että ilman ahdistusta en tarvitse ketään. Se on se oleellisin ja vaikein juttu. Ahdistus tekee olosta yksinäisen ja epätoivoisen. Vaikkei minulla ole mitään syytä tuntea oloani sellaiseksi. Minun täytyy liittää tämä fakta kirjalliseen tsemppimantraani, jota voin lukea vaikealla hetkellä, kun omat ajatukset ei toimi. Se, mikä minua jonkin verran huolettaa, on se, ettei lääkärin minulle määräämä ahdistuslääke tunnu kauheasti toimivan. Siis se tarvittaessa otettava. Se ei poista tuntienkaan jälkeen keskiviikkona rintakehässä ja vatsassa tuntuvaa ahdistusta. Mutta ehkä tasoittaa ajatuksia jonkin verran. Ja lisää ruokahalua. Oikeastaan en edes tiedä mikä kipu tai tunto kuuluu ahdistukseen ja mikä ei. Mutta sen kyllä huomaa kun kraateri hiljenee. Ehkä kokeilen sen poistamista taas illemmalla paremmilla avuilla. Jotain kehitystä on kuitenkin kaiken kaikkiaan tapahtunut. Olen joskus ollut tilassa, jossa olen pitänyt täysin mahdottomana ajatuksena yksin olemista. Olen järjen tasolla tiennyt, että se olisi oikein. Mutta tunnetasolla en ole pystynyt siihen. En ole halunnut. En ole halunnut haluta. Mutta nyt en koe pakonomaiseksi sitä, että minulla olisi joku. Minullahan on vaikka ketä! Mutta minulla ei ole mikään kiire saada suhdetta vain suhteen vuoksi. Nyt Javier-kortti on katsottu läpi, eikä se ollut tähtiin kirjoitettu. Joten nostetaan samalla vaatimustasoa, ainakin siksi aikaa, kunnes ahdistus on taltutettu. Minä haluan sen ihmeen. Vuosisadan rakkaustarinan. Miksei. Vaikka siitä välähdyksen ehdinkin kokea. Ehkäpä sitten taas jossain vaiheessa yllätyn ja löydänkin jotain muuta. Siihen saakka koitan pitää tilanteen jollain tavalla hallinnassa kunnes kraateri on poissa. Ja pitää itseni keskittyneenä hyviin asioihin. Ehkä laitan tinderin päälle joku päivä jos siltä tuntuu. Ehkä kaipaan uutta juttuseuraa. Mutten ahdistuksen pakottamana. Ehkä lääke on tehonnut jonkin verran sittenkin, kun suhtautumiseni tilanteeseen on näinkin toiveikas.

Iltapäivä etenee keskiviikkona ja ihan yhtäkkiä taas kraateri havahtuu hereille. Sormea napsauttamalla. Siinä samalla kun työkaveri selittää jotain tärkeää asiaa, johon olen keskittynyt suhteellisen onnistuneena. Naps vain. Sen kuristusote nousee ylös kurkkuani pitkin. Ja se polttelee keuhkoja. Mitään ei ole tapahtunut. Ehkä aiemmin ottamani lääkkeen lieväkin vaikutus on lakannut. Nyt minulla on mahdollisuus koittaa keskittyä kohtelemaan ahdistusta sinä mikä se on. Enkä anna sen ulottua minun henkilökohtaisiin asioihini. Se väläyttelee mustasukkaisia ajatuksia mieleeni, jotka saavat aikaan viiltohaavoja sydämeeni. Uskomatonta miten nopeasti se saa kaiken muuttumaan. Teen hengitysharjoituksia, joihin suhtaudun tahtomattani vähän skeptisesti. Hengitä ulos tuplasti niin kauan kuin sisään. Keskity vain hengittämiseen ja laskemiseen. Viisi sisään. Kymmenen ulos. Googletan äkkiä neuvoja ahdistuksen poistamiseksi, mutten löydä mitään uutta. Ohjeissa neuvotaan kirjoittamaan ahdistuksesta ja rajaamaan huolien käsittelyä tiettyihin hetkiin. Juu, sitä tässä juuri tehdään. Yllättäen iskenyt ahdistuskohtaus tuntuu tosi pahalta. Ja tosi fyysiseltä. Olo muuttuu hetkessä toivottomaksi. Pystyn olla ajattelematta Javieria. Ja ymmärrän ettei tälle tunteelle ole mitään syytä. Mutta se ei poista pahaa oloa. Päätän, että odotan siihen saakka, kunnes lähden kotiin. Ja jos olo ei ole parantunut, niin otan uuden lääkkeen. Hengittelen hitaasti ja selaan taas lääkärin vapaita aikoja. Niitä ei juuri nyt ole. Ei se mitään, koska selviän omalla apteekillani kyllä. Mutta jos en pian saa keskimääräistä oloani tasaannutettua, niin minun on pakko saada parempaa apua lääkäriltä. Inhottaa miten vaikea on saada reseptejä. Mutta jos tilanne ei kohene, niin sitten on pakko yrittää. Mutta ei vielä. Annan itselleni pari viikkoa aikaa. 

Heti kotiinpäästyäni otan lääkkeen ahdistukseen. Olo on tuskaisen ahdistunut ja lasken taas kellosta alanko tuntea lääkkeen tehon. Olen palauttanut somessa Javierin näkyville, koska hyvällä hetkellä ajattelin, ettei sillä ole merkitystä. Mutta nyt huomaan välillä vilkuilevani sitä ja toivovani että hän sanoisi jotain. Mutta ei hän sano. Enkä minä. Saan päähäni ajatuksia siitä, kuinka ihan hyvin voisin kysyä kuulumisia. Mutta miksi tekisin niin? Miksi kysyisin mitään ihmiseltä, joka ei halunnut minua. Joka on kohdellut minua niin kylmästi heti sen jälkeen, kun hänen käytöksensä on lupaillut muuta. Minun on vaikea hyväksyä tappiota tässä asiassa. Minun on välillä vaikea hillitä ikävää. Ja se inhottaa minua, kun tiedän, ettei hän pysty samalla tavoin ikävöimään minua. Joskus on ikävöinyt. Ehkä tulee ikävöimään. Muttei ikinä oikealla hetkellä. Melkein jo lähetän hänelle viestin, kun hairahdun ajattelemaan, että ehkä hän odottaakin että aloitan keskustelun. Mutta todennäköisesti hän on baariassa ystäviensä kanssa. Itkettää taas tämä tilanne. Erilaiset huonot fiilikset nousevat pintaan vuorotellen. Minut on hylätty taas! En kelvannut taaskaan. Taas minulle tuli tämä olo. Vaikka oikeasti ajattelen, että tämä on Javierin moka ja menetys. Järjellä näen hänen ongelmansa estäneen suhteen ja tiedän että ihan pian en enää tunne häntä kohtaan näin. Järkevänä hetkenä tiedän, että paha mieli olisi jatkunut aina, vaikka olisimme jatkaneet juttua. Mutta nyt minun tekee pelkästään mieli pyytää häntä äkkiä tapaamaan, koska pakahdun ikävään. Koska on vain niin paha oo. Mutten ota yhteyttä. Koska yritän luottaa siihen, että kohta minusta tuntuu erilaiselta. Yritän muistaa sen, että tämä tunne ei ole oikea. Sukulainen tulee kylään ja minä parun kuin lapsi valittaen kaikesta. Olo ei ole parantunut. Sen lisäksi alaselkääni on yhtäkkiä alkanut särkeä niin ettei mikään asento poista sellaista tunnetta, kuin selän sisällä olisi pikkuiset levottomat jalat, jotka tanssivat siellä. Jomottava tasainen ärsytys keskellä alaselkää. Tietysti ahdistuksen mielestä minulla on jokin vakava sairaus. Jokin sisäelin on takuulla prakaamassa. Kun särkylääkekään ei auta. Päätän taas, että huomenna soitan eri lääkärille. Nyt kun paniikkiahdistus on päällä niin kaikki tuntuu täysin toivottomalta. Tunnen oloni hulluksi kun itken vain ilman mitään sen kummempaa syytä. Onkohan selässäni joku kasvain, joka on levinnyt aivoihini ja siksi olen tällainen. Toivottavasti ei, koska minun piti vielä saada elää normaalina.

Kun mieli hylkii todellisuutta

Tiistai-iltana perhettä tulee kylään. Laittelen tyytyväisen oloisena pyykkejä kuivumaan ja minusta tuntuu siltä, ettei minun tarvitse teeskennellä. Ei tarvitse esittää, että jaksaisin ripustaa pyykit ja miettiä mitä laitettaisiin munakkaan sekaan. Vaan se tuntuu hetken vaivattomalta. Olen autuaassa turrutuksessa. En onnellinen, mutta nykyhetken hyväksyvä. Ja se on hyvä tunne. Tarvittaessa otettava lääke toimi taas, vaikka ensin ajattelin, ettei se enää tehoa. Hetken jo pelkäsin, että joudun arvioida hätävarastoni kestävyyden uudelleen ja miettiä mikä auttaisi seuraavaksi. Siihen jää koukkuun. Siihen, että tuntuu normaalilta. Ja pelottaa jos se tulee yhä hankalammaksi. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, että jossain vaiheessa enää mikään ei poistaisikaan ahdistusta enkä paranisi. Jos niillä, jotka ovat päättäneet lähteä täältä oman käden kautta, on ollut sellainen tilanne, niin en ihmettele loppuratkaisua juurikaan. Kuten olen aiemminkin sanonut. Ahdistus ei välttämättä näy ollenkaan ulospäin. Ja sitten se kaunis ja rikas ja kuuluisa päättääkin päivänsä. Ahdistus ei vie kaikilta toimintakykyä. Ja sen takia jotkut ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää mitä tarkoittaa kun kärsii tästä tilasta. Sitä on niin vaikea selittää. Koska kaikillahan on huonoja hetkiä. Ihmiset käyttäytyvät eri tavoilla samoissa tilanteissa. Siinä missä toinen lamaantuu ja jää aloilleen, voi toinen mennä töihin seuraavana päivänä läheisen kuolemasta. Kuten minä olen tehnyt. Katsomme illalla Westworldia, jonka jaksossa ihmisen mieli on siirretty ihmisen näköiseen robottiin, jotta se voisi jatkaa elämää alkuperäisen ruumiin kuoleman jälkeen. Mutta mieli ei toimi enää normaalisti. Vaan se särkyy joka kerta ennemmin tai myöhemmin, kun sitä yritetään laittaa uuteen koneruumiseen oikeaan todellisuuteen. Mies, joka yritti epätoivoisesti pitää isäänsä hengissä tällä tavoin, toteaa, että mieli hylkii todellisuutta. Kuin elin, joka hylkii ihmistä elinsiirrossa. Miksi joillain ihmisillä oikeissa ihmisruumiissa mieli hylkii todellisuutta? Onko se ollut jo valmiiksi rikki, vai miksi näin käy. Ja miksi sitä on niin vaikea korjata. Onko minun ruumiiseeni laitettu väärä sielu.

Kommentoin vaivatta sarjaa ja olen oikeasti iloinen vieraistani. Seuraava ohjelma alkaa ja yhtäkkiä kesken jakson tunnen aivan selkeästi, kun suupieleni alkavat valahtaa alaspäin. Yhtäkkiä en pystykään keskittymään Twin Peaksin uuden kauden jaksoon. Huomaan kokoajan tuijottavani tyhjyyteen ja ajattelevani jotain ihan muuta. Sanon, etten tykkää tästä jaksosta koska siinä on niin paljon väkivaltaa. Vaikken oikeasti hätkähdä sellaisesta. Sanon, että minua alkoi yhtäkkiä väsyttää. Katson kelloa ja on juuri kulunut se aika, minkä lääkkeen pitäisikin vaikuttaa. Nytkö se jätti minut oman onneni varaan. Ihan tuosta noin vain. Yhtä yllättäen kun se tehosikin. En voi tehdä muuta kuin odottaa, vaikken meinaa pysyä aloillani. Ihan kuin minulla olisi keskittymishäiriö, kun vilkuilen hermostuneena kelloa. Sitten saatan muut ovelle ja kiitän vierailusta. Väännän naamani hymyyn, mutta tunnen kuinka silmäni katsovat tyhjyyteen. Heti kun vedän ulko-oven kiinni alan itkeä ilman mitään syytä. Ihan vähän vain. Ei olo nyt yhtäkkiä niin kamala ole. Ahdistus vain tuli taas tuntuvammin takaisin. Nukkumaanmenoaikaan on niin lyhyt aika, että kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä, enkä aio ottaa mitään lääkettä, jottei arvokkaat pillerit tuhlaudu turhaan nukkumiseen. Jos vielä kärsisin uniongelmista tämän lisäksi, niin tilanteeni olisi huomattavasti vakavampi. Selaan hetken uutisotsikoita, joista en ole ollenkaan kiinnostunut. Koska on pakko kuluttaa jotenkin vielä tunti. Ja huomaan, että joku on hukkunut uimarannalla ja siitä on noussut kohu. Puhutaan ettei lapsen äiti osannut uida. Ja heti mietin, että kuka aikuinen ei osaa uida. Mutta mikä minä olen ketään tuomitsemaan. Enhän minäkään osaa edes elää. Mieleeni muistuu taas se hetki, kun meinasin itse hukkua lapsena. Olin tosi pieni. Sellaisessa pikkulasten pienessä altaassa. En muista paljoakaan lapsuudestani, mutta tuon muistan täysin kirkkaasti mielessäni. Muistan kuinka olen avannut silmäni kloorivedessa ja katsonut uima-altaan turkoosia pohjaa. Enkä ole pystynyt nostamaan itseäni ylös vedestä. Makaan siinä istuma-asennossa selkä ylöspäin, enkä voi tehdä mitään. En saa nostettua päätäni ylös vedestä. Minulla taisi olla jopa kellukkeet käsivarsissani. Ehdin pelätä hetken ja ehkä räpiköidä. Kunnes perheenjäseneni tulee nostamaan minut kainaloista ylös. En halua kuolla tai ole itsetuhoinen, kuten olen kertonut. Mutta väkisinkin mieleeni tulee vahva ajatus siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi jos olisin vain hukkunut sinne. Kukaan ei pakottavasti tarvitse minua täällä. Aina minä olen se joka tarvitsee ja haluaa muilta jotain. Joskus minusta tuntuu että näen perhettänikin siksi, että he kokevat sen velvollisuudeksi, koska varmaan aavistavat miltä minusta tuntuu. Minä olen se hankala ja epätyytyväinen perheenjäsen. Ja jos ottaisin lääkkeen, joka veisi ahdistuksen pois, niin häpeäisin näin naurettavaa tunnetta, enkä ikinä myöntäisi sitä omakseni. Sairasta. Sairaan ahdistavaa. En ota toista lasillista viiniä, vaan kokeilen mennä suoraan sänkyyn saamaan unta pitkästä aikaa. En voi totuttautua nukkumaan sohvalle metelöivän television eteen vain siksi, etten halua nukkua yksin. En suostu siihen, että ahdistus ajaa minut pois omasta ihanasta sängystäni. En enää ikinä halua, että ahdistuksesta tulee normi, kun sain kerran jo kokeilla miltä tuntuu olla normaali.

Yllätyn itsekin miten helposti minua alkaa unettaa heti kun menen sänkyyn. Nukahdan nopeasti, mutta herään keskellä yötä pahaan painajaiseen. Taas joku jahtaa ja pitää piiloutua. Yritän suojella heikompia perheenjäseniä ja keksiä hyviä piilopaikkoja. On hämärää ja sijainti on ihan uusi. Unessa oli vielä jotain yksityiskohtia, joita en muista. Tällä kertaa se ei ole jännittävä seikkailu-uni, vaan pelottava oikeasti. Kun herään painajaisesta itkien luulen olevani jonkun kanssa hotellissa, ja kestää hetken tajuta, että olen yksin kotona. Ihme kyllä nukun ihan hyvin aamuun asti. Luoja suokoon, että saan säilyttää nämä unenlahjat. Aamulla alan heräillä taas itsekseni ja olen jo varma, että herätyskello on jättänyt soimatta. Mutta vielä on tunti aikaa. Menee ehkä ihan pieni hetki, että ahdistus valuu mieleeni. Sen oikein tuntee, kun se havahtuu hereille ja sisältäpäin ensin täyttää kraaterin ja sitten leviää sitä kautta joka paikkaan. Kun tunnen sen alkavan levitä, koitan mielessäni äkkiä keksiä hyviä ajatuksia, mutten ikinä ehdi ennen kuin se on jo vallannut ajatukseni. Silloin minun pitää hetken ajan kohdata ne pahimmat ajatukset ja epäonnistumisen tunteet. Sydämeen heti sattuu kun muistan ettei minulla ole Javieria. Ajatus yksinäisyydestä. Ne vain kertaheitolla tulevat ahdistustulvan mukana, enkä voi sille mitään. Sitten kun se pahin rysäys on tullut ja tuttu ahdistus on taas siellä missä se on lähes aina asunut, niin voin alkaa selitellä itselleni, että asiat on ihan hyvin. Käyn pakonomaisesti mielessäni läpi asioita, jotka ovat hyvin. Makoilen siinä vielä sängyssä ja näytän varmaan niin levolliselta. Mutta mielessäni hoen kiitosta kivasta kodista ja hyvästä tulevaisuudesta. Ajattelen heti sitä sielunkumppania, joka varmaan odottaa jossain. Koitan mielessäni laittaa Javierin hänelle kuuluvalle paikalle, eli kauas taka-alalle. Sinne missä ovat ne miehet, jotka eivät ole minulle oikeita monesta hyvästä syystä. Nousen ylös ja petaan sänkyä. Kuljen hammasharja suussa ympäri asuntoa ja puen päälleni. Ja samalla puhun ääneen niitä samoja asioita, kuin aina. Käyn läpi niitä syitä miksei Javier ole oikea minulle. Ja miten hyvä minun on olla yksin. Ikään kuin suorittaen jotain rituaalia ja uhrilahjaa, jotta ansaitsisin tänään vähän paremman päivän. Rukoilen, että pääsisin eroon tällaisista aamuista. Nyt kun tajuan, ettei tämä ole normaalia, niin en enää siedä tätä. Ja ajatus siitä, etten enää pääsisi siihen tilaan, jossa olin vielä jokin aika sitten on täysin mahdoton. En haluaisi aloittaa aamua ottamalla mitään ylimääräistä ahdistuslääkettä. Enkä yleensä ole ottanutkaan. Mutta sitten toisaalta mietin, että miksen. Jos purkin kyljessä lukee, että tarvittaessa pari kertaa päivässä. Mutta entä jos sitten en pystykään olla enää ollenkaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä ja altistan itseni pahempaan jamaan?

Jos oikein kunnolla keskityn ajatusharjoituksiin ja hengittelyyn niin saan ahdistuksen lieventymään pieneksi hetkeksi. Siksi hetkeksi kun keskityn tippa linssissä väkisin mantroihini. Ja heti kun lopetan niin ahdistus vyöryy takaisin. Kahvitauolla en jaksa osallistua keskusteluun ja ahdistus tuntuu taas vartalossa siten, että tiedän etten pysty syödä lounasta. Siispä otan yhden minulle määrätyn miedon ahdistuslääkkeen aamupäivällä. Tarkkailen kelloa, että milloin oloni muuttuu. Pelottaa ettei se auta. Ihan koko ajan olen itkuherkkä ja joudun tsempata töissä. Muistan tämän saman olon jo kaukaa menneiltä vuosilta, jolloin en ole kai tajunnut että kärsin ahdistuksesta. Tai en ole tajunnut ettei se ehkä ole osa minua. Kuten olen aiemmin maininnut, niin tuo kraateri on ollut kiinni minussa niin kauan kuin muistan. En ole ikinä saanut sitä vaimenemaan kuin hetkittäin. Ja vasta nyt kolmekymppisenä olen tajunnut, ettei minun ole pakko kantaa sitä koko ajan mukanani. Vasta nyt, kun sain noin puoli vuotta elää ilman tätä ahdistusta tajuan miten erilaista elämäni voi olla ilman sitä. Ja tavallaan tämä kontrasti vain lisää ahdistusta. Koska pelottaa, ettei se enää lopukaan. Vituttaa, että se on menneisyydessä vaikuttanut kaikkiin tekoihini ja päätöksiini. Olen käytännössä tuhlannut vähintään viisitoista vuotta elämästäni antamalla ahdistuksen määrätä tekemisiäni. Olen roikkunut väärissä ihmisissä ja toiminut usein väärällä tavalla. Itkettää nuoren itseni puolesta. Se, että olen nyt tarkkaillut itseäni ja ajatuksiani ja tunteitani on osoittanut, että olen aivan eri ihminen silloin kun minulla ei ole ahdistusta. Ajattelen asioista aivan toisin. Haluan eri asioita. Olen tyytyväinen enkä tarvitse jatkuvasti jotain. Olen normaali ja tyytyväinen! En tajua miksi näin piti tapahtua. Että se tuli takaisin. Ehkä siksi, että oikeasti ymmärrän mistä on kyse. Minun on pakko ajatella, että tällä on joku tarkoitus. Ja että se on vain väliaikaista. Pian taas pääsen kraaterista eroon. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Minulla saattaisi olla vielä runsaasti aikaa jäljellä elää parempaa elämää. Elää minun oikealle minälleni tarkoitettua elämää. Nyt tiedostan jatkuvasti ahdistuksen. Koko ajan tunnustelen sitä kuin vierasesinettä, jonka olen vahingossa nielaissut. Se tukkii hengitysteitä ja täyttää vatsalaukun. En voi elää enää näin, kun näin mitä on aidan toisella puolella. Olen jättänyt saamani kipulääkityksen kokonaan pois, koska havaitsin selkeän yhteyden ahdistuksen räjähtämiselle ja tuolle lääkitykselle. Sen lisäksi tilanne Javierin kanssa sai minut jo aiemmin stressaantumaan. En tiedä mikä muu on laukaissut taas kraaterin. En voi varmuudella tietää miksi pääsin aiemmin ahdistuksesta eroon. Luulin aidosti parantuneeni. Varovaisesti iloitsin ja tunsin onnellisuutta. On kulunut pian tunti eikä ahdistus ole vielä vaimentunut. Koitan hengittää syvään ja rauhallisesti, ja keuhkot painuvat uloshengittäessä kasaan kraaterin painosta.