Whopp whoop

Vaikka oloni on ollut ihan terve, niin ilmeisesti jotain on vielä latautumassa, koska torstaiaamuna olo on pitkään todella sekava noin kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Olen todella yllättynyt että olen malttanut viettää koko arkiviikon kotona ottaen täysin iisisti ja liikoja stressaamatta. Mutta siinä ovat ilmeisesti edesauttaneet nämä fyysiset heikkoudet. Olen nähnyt koko yön unta Jukasta ja Ninosta ja Ronista ja Rickystä. On hauskaa nähdä todella todentuntuista unta, joka tuntuu kestävän koko yön. Olemme taas seikkailleet jännittävässä maailmassa, joka on tällä kertaa moderni. Rickyn näin vain ohimennen kun hän oli piknikillä lastensa kanssa minun kotikulmillani. Muutoin olin Jukan kanssa, jnoka kanssa lähetimme Ninolle viestin suhteestamme ja minulle tuli huono omatunto. Loppuyön sitten seikkailinkin hyvässä hengessä Ronin kanssa. Aamulla torkutin kelloa monta kertaa luullen sen olevan rikki, koska minusta tuntui, että se soi välittömästi uudelleen kun olin sen sammuttanut. Jostain syystä päätän ottaa tuplalääkityksen. Ehkä ihan vain pitääkseni varmasti yllä tätä semihuoletonta flowta josta olen saanut nauttia. Edelleen pelottaa että horjahdan liian yllättäen tältä autuaan välinpitämättömyyden nuoralta alas. Työmatkalla haen kaupasta mukaani salaattibuffetannoksen. Samalla viestin Jukalle tsempit työpäivään, kuten hän tekee yleensä minulle. Emme viestineet tuttuja sydämellisiä hyvänyönviestejä edellisyönä. Se ehkä vähän harmittaa minua, mutta tuskin sitä kannattaa liikaa miettiä. Enkä mietikään. Heti aamusta saan hauskoja videopätkiä Manuelilta joka kysyy, että joko olen saanut juhlimisesta tarpeekseni ja olen valmis tulemaan viettämään iltaa hänen luokseen. Ei, ei vielä. Myös Ricky ehdottaa, että voisin auttaa häntä sisustamaan uutta asuntoa. Hän muuttaa uuteen suureen asuntoon aivan keskustaan. Hah, no miksei. Tykkäilen yöunen hyvitykseksi Ninon uudesta kuvasta somessa. Hän on taas koko viikonlopun työmatkalla. On harmaata. On sateista. On aika kotoisaa. Yhtäkkiä kesken aamupäivää humpsahdan siihen tuttuun sekavaan pilveen, jota koin aloittaessani tätä lääkitystä alkuvuonna. Jännä reaktio. Se vie pois ruokahalun ja ympäristö tuntuu keinuvan aiheuttamatta pahaa oloa. No mikäs tässä. En valita. Ihme kyllä kuulostan melko järkevältä pakollisessa työpuhelussa, vaikka koko todellisuus lainehtii ympärilläni. On vaikeampi kirjoittaa. Jännä reatkio pitkästä aikaa. BLING. Jukka lähettää kuulumisia töistä. Hyvä. 

Lounasaikaan minulla on edelleen ihana ruokahaluttomuus. Miksi juuri tänään kävin hakemassa salaatin, joka on pakko syödä melko pian. Yritän närppiä sitä, jottei se menisi hukkaan. Voinhan katsoa säilyykö se syömäkelpoisena kotiin asti, vaikkei se ole viileässä. Syöminen tekee olosta lievästi kuvottavan. Sekavuustilakaan ei helpota. Olo on pysähtynyt. Päätän, että huomenna en ota tupla-annostusta, koska vaikka tämä yliturtunut olo sopii arkipäiviin, niin viikonlopun haluan aloittaa fressinä ja hyvinvoivana. Aloitan huvikseni Javierin kanssa lyhyen keskustelun jostain työasiasta, koska viimeksi hän vaikutti etäiseltä varmaan sen takia etten ole mennyt hänen luokseen. Muistan nyt, että hän oli myös sinä yönä kysellyt olinpaikkaani, kun olin ollut Ninolla. Hyvä pitää välit hyvinä kaikesta huolimatta. Myös Jukka muistaa minua kivalla viestillä iltapäivällä. Olin alunperin suunnitellut meneväni tänään ostamaan haluamani huultenrajauskynän ja ehkä jotain muutakin töiden jälkeen, mutta nyt en tiedä enää pystynkö siihen, koska olo on hyvän turtuneisuuden lisäksi vetämätön. Kädet tuntuvat raskailta. Olen ehkä vielä vähän jälkikipeä. Huomiseen mennessä sen on loputtava. Mutta murehdin turhaan, sillä olo normalisoituu juuri sopivasti siihen hetkeen, kun lähden töistä. Käväisen kaupassa ja jopa ruokahalu palaa. Oikein hyvä. Keskustelemme ystävän kanssa viikonlopusta ja sovimme järjestävämme taas vähäsen matkalippuja varalle. Onnistui se edellisviikonloppunakin hyvin vaivatta. Kotiinpäästyäni olo muuttuu lähes liian normaaliksi. Ahdistuskin alkaa pitkästä aikaa väreillä rinnassa. Onneksi huomenna on perjantai. Roni tulee mieleeni ja huomaan suunnittelevani mielessä lapsellisen katkeraa viestiä, jonka hänelle laittaisin jos hän ottaisi minuun yhteyttä. Mutta se ei haittaisi vaikka jotain typerää hänelle sanoisinkin, koska hän on itse niin lapsellinen. Huomaan taas ajatuksen siitä, että hän on jonkun toisen kanssa vihlaisevan, vaikka kukaan ei ole viimeiseen vuoteen tullut väliimme joten miksi tulisi nyt. Tuo oli se vanha mantrani jostain parin viikon takaa, kun pyrin olemaan kärsivällinen ja cool Ronin suhteen. Nyt ajattelen enemmänkin niin, että minun on päästävä siirtymään eteenpäin, koska looppi hänen kanssaan vaikuttaa tällä hetkellä päättymättömältä hirttosilmukalta. Myös ajatukseni muita kohtaan ovat tasoittuneet. En enää niin paljon intoile Jukasta, koska emme ole lyöneet lukkoon mitään tapaamista. Olen pessimistinen ja varaudun siihen, ettemme edes ehdi tavata kunnolla viikonlopun aikana. Sitä varten on matkaliput ilomaahan. Ja varahenkilöt. Selviän kyllä. Voin laittaa huomenna uutta huultenrajauskynää ja tuntea oloni erityisen nätiksi. Ja sitten turruttaa itseni millä tahansa keinolla. Kaadan itselleni lasillisen viiniä ja syön eilisen kanaruoan jämät. 

Relax reality

Keskiviikkona iltapäivää kohden vti-oireet laimenevat ja fiilis pysyy kohtalaisen tasaisena. Jukka vielä lähettää jonkun kivan viestin siitä, kuinka kiva olisi viettää ensiviikolla yhdessä vapaapäiviä. Eli ehkäpä hän on saanut varmistettua, että asunto on tyhjänä viimeistään ensiviikolla. Kai se riittää. Miksi innostun näin tunteellisesti yhtäkkiä tästä henkilöstä, enkä voinut tehdä sitä Harrin kanssa? En ymmärrä ollenkaan, että mistä on kyse. Voiko olla mahdollista, että tässä on kyse fysiologisesta kemiasta. Ajatus intiimiydestä Harrin kanssa aiheuttaa edelleen puistatusta. En missään vaiheessa juurikaan nauttinut esimerkiksi suutelemisesta hänen kanssaan. Tai muustakaan läheisyydestä. Yritin kyllä, eikä hänessä ollut mitään vikaa. Mutta nyt kun koen tätä innostusta ja kihelmöintiä, niin näen miten latteaa kaikki olikaan Harrin kanssa. Ei kipinää. Tunnen selvää fyysiistä vetovoimaa Jukkaa kohtaan. Suutelu hänen kanssaan tuntuu ja maistuu ihanalta. Haluan hipelöidä häntä. En malta odottaa, että pääsisimme pidemmälle. Ovatko meidän feromonit ja muut kemiat vaan toisilleen sopivat? Kun Harrin kanssa ne eivät olleet, ainakaan minun puoleltani. Koska ainakaan kyse ei voi olla mistään ulkoisesta asiasta. Jukka ei ole mitenkään paremman näköinen kuin Harri. Aika eri tyylinen ja itsevarmempi kyllä ehkä olemukseltaan? Harrilla on tuhat kertaa hienompi ura ja asumispuitteet ja harrastukset. Jukka asuu vaatimattomasti. Joten kyse ei voi olla mistään tällaisestakaan asiasta. Harrin voisin esitellä suvulleni milloin vain ylpeänä. Jukan kohdalla ehkä harkitsisin tarkemmin. Jukka on imagoltaan sellainen renttu. Jep. Vähän niinkuin Ronikin tavallaan (mutta Ronilla sentään on mieletön ura ja ammatillinen karisma). Onko se vain universaali tosiasia, että tällaiset itsevarmat ja huolettomat miehet vetoavat naisiin aivan eri tasolla kuin kiltit miehet. Tai ainakin tyhmiin naisiin? Minunkaltaisiin? Harmi. Mutten voi itselleni mitään. En voi sille mitään. Jos voisin niin vaihtaisin tunteeni toisin. Olen vain innoissani taas kerran siitä, että elämä osoitti sen, että nämä tunteet ovat mahdollisia uuden ihmisen kanssa, vaikka joku olisi särkenyt sydämesi, ja tuntuisi siltä ettei enää ikinä voi tuntea mitään ketään kohtaan. Miksi aina unohdan tämän faktan ja märehdin suruissani, vaikka oikeasti pitäisi vain olla cool ja kärsivällinen ja tietää, että milloin vain voi eteen tulla sellainen ihminen, joka sytyttää kipinät käyntiin. Edes hetkeksi.

Olen aina pyrkinyt monin erilaisin toiminnallisin tai kognitiivisin keinoin selviytymään erilaisista vaikeuksista, ja opettamaan itseäni etenemään ahdingosta. Siis esimerkiksi niillä self help -kirjoilla, luennoilla, testeillä ja unelmakartoilla. Ja puhumalla ääneen itselleni. Käyttämällä mantroja. Mielestäni niistä voi oikeastikin olla hyötyä. Nyt jostain bongasin jutun, jossa kehotettiin käymään vaikeita asioita läpi eri kielellä. Sanomaan ääneen sellaisia lauseita, joiden toteutumista pitää tunnetasolla mahdottomana, mutta muulla kuin tunnekielellä. Harmi etten enää onnistu löytämään juttua tästä aiheesta, mutta sen jälkeen olen välillä puhunut itselleni englanniksi, jonka ei pitäisi olla minulle tunnekieli. Vaikka ehkä se osittain on, koska käytän sitä niin paljon. Mutta miksen voisi vielä englanniksikin puhua itsekseni. En kai siitä enää voi hullumman näköiseksi tulla. Lisäksi uskon kuvien voimaan. Sitä mitä subliminaalisesti näkee ja kuulee voi vaikuttaa suuresti omaan hyvinvointiin. Vähän niinkuin ne pienet kirkasvalolamput jotka voi tunkea korviinsa. Siispä olen asettanut ihanan äklön taustakuvan puhelimeeni, joka toteaa, että rakkaus on tulossa! Nyt vain pitäisi siis oppia odottamaan. Hah. Ennen töistä lähtemistä olo tuntuu jo täysin terveeltä. En edes ehtinyt tehdä muuta kuin juoda vettä pari litraa. Hienoa! Myös fiilis on suhteellisen tasainen siitä huolimatta, että edessä on taas yksi ilta kotona, huono sää ja epävarma tulevaisuus. Se aamuinen ystäväni Pahaenteisyys on nyt laimentunut. Ehkäpä kaikki sujuu ihan hyvin. Haen kaupasta ohikulkiessani jotain pientä iltapalaa ja kivennäisvettä, jotta voin ottaa pari lasillista viiniä pitkästä aikaa. Tai voinhan tietenkin ottaa viiniä ilman mitään lantrauksia, mutta se tuntuu sopivan arkeen paremmin niin. Voisin jopa olla niin ahkera, että kävisin suihkussa ja pesisin hiukset, jotka olen pessyt viimeksi shampoolla ehkä viime perjantaina tai torstaina. Eivätkä ne näytä ollenkaan likaisilta. Mitä useammin hiukset pesee sitä nopeammin ne likaantuvat, ainakin minulla. Ja ehkä osittain tästä syystä minulla on vieläkin Lush-liikkeestä joulukuussa ostettu noin viisitoista euroa maksanut palashampoo käytössä. Tässä jos missä on loistava säästökohde kenelle tahansa. Suosittelen.

Viikonloppua varten - mitä ikinä silloin tapahtuukaan - ajattelin ostaa uuden huultenrajauskynän, koska en löydä omaani mistään. Nyt syksyä kohti tekee mieli meikata ehkä vähän lämpimämmin ja ehkä jopa vahvemminkin? Kevyen kesämeikin aika on ohi. Viileät ilmat saavat heti nenäni punottamaan, joten haluan käyttää jotain riittävän peittävää meikkivoidetta. Mikä ei kuitenkaan auta jos nenää joutuu pyyhkimään tai niistämään. Oi ihania pinnallisuusongelmia! Suunnitelmieni mukaan käväisen kaupassa ja lähes heti suuntaan saunaan, jossa nautin yhden rentouttavan oluen. En ole tällä hetkellä ihan tyytyväinen itseeni, koska olen syönyt ajoittain tosi typerästi. Mutta ei voi nyt mitään. Saunan jälkeen vaihdamme jo luontaiseksi muodostuneet kuulumiset Jukan kanssa. Ulkona alkaa kirkastua iltaa kohden. Pitäiskö mennä lenkille? Vai kaataa lasillinen viiniä? Tai molemmat. Mutta eihän saunan jälkeen voi mennä lenkille. Taidan ottaa ihan rennosti kärsien tästä selkäkivusta, joka on ollut läsnä jo monta viikkoa. Se varmaan johtuu uudenlaisesta tanssirutiinistani. Pitäisi venytelläkin enemmän, mutta mikäs kiire tässä on. Leppoisaa. 

Takaisin arkeen

Okei, nyt ensimmäistä kertaa moneen päivään tuntuu siltä, että pystyy taas keskittymään "normaaliin rutiiniin" jotenkin, ja esimerkiksi kirjoittamaan. Olen varmaan ollut jo tuttuun tapaan siinä pehmeässä loivariflowssa ekstaattisen viikonlopun jälkeen. Ja lisäksi olen ilmeisesti ollut puolikuntoinen. Tiistaina iltapäivän kokouksessa ensimmäistä kertaa ikinä en melkein kyennyt pitämään silmiäni auki. Aivan kauhea tunne, kun paikalla on useita tärkeitä henkilöitä ja minun pitäisi näyttää skarpilta, niin en kykene tarkentamaan katsettani ja tunnen kuinka luomet lupsuvat väkisin vaikka yritän nipistellä käsivarttani kokouspöydän alla. Melkein absurdia! Heti kotiinpäästyäni vaihdan kotiverkat päälle ja kömmin peiton alle nukahtaen tyynyn kuolaavaan sikiuneen puoleksitoista tunniksi. Sen jälkeen olo on lämpöinen loppuiltaan asti, jolloin olo paranee. Tämän lisäksi minulla on ollut viikonlopun jälkeen lieviä virtsatieinfektio-oireita, jotka nyt keskiviikkoaamuna ovat vahvistuneet. Olen varmaan joskus maininnut, mutta se on todella yleinen vaiva, ollut aina lapsuudesta asti. Ja se tuntuu olevan myös sukuriesamme. En tiedä miksi, mutta sen sijaan jotkut muut taudit eivät tunnu koskaan ottavan minusta kasvualustaa. En ole koskaan sairastanut esimerkiksi korvatulehdusta tai angiinaa, kun tuntuu, että toisilla ne ovat jatkuvana riesana. En tiedä onko tämä sitten parempi? Pahimmillaan tämä infektio on hyvinkin tuskainen, mutta onneksi oikealla hoidolla lyhytkestoinen. Välttelen turhia antibioottikuureja viimeiseen asti, joten nytkin yritän ensin itsehoitaa tulehdusta runsaalla juomisella, karpalomehulla ja c-vitamiinikuurilla, jonka viimeisimpänä vippaskonstina olen ehtinyt googlettaa. Mutta ei tällä nyt ole niin suurta merkiystä, koska minulla ei ole mitään sovittuja menoja minnekään nyt arki-iltoina. Voisi olla, mutta ei ole. Koska odotan ilmeisesti mitä tapahtuu minulle ja Jukalle. Olemme vaihtaneet joka päivä väliaikakuulumiset, eikä mikään viittaa siihen, ettemmekö yli-innokkaiden suunnitelmien mukaisesti ainakin jotenkin tapaisi viimeistään viikonloppuna. Mutta silti onnistuin eilisiltana, pienen lämpöilyn saattelemana, saamaan välähdyksen pahaenteisyydestä. Rivien välistä olin lukevinani, ettei vielä viikonloppunakaan hänen entinen naisensa olisi päässyt etenemään hänen asunnostaan minnekään. Olenko idiootti taas kerran kun sinisilmäisesti odotan? Mutta ainakin hän kertoi tästä tilanteesta heti alkuun rehellisesti. Sain pahaenteisyysvärähdyksen, kun Jukka itse rivien välistä otti viikonlopun esille ja ehdotti, että voisimme mennä vaikkapa käväisemään yhtenä päivänä Ossilla tai toisella ystävällä. Miksi hän tällaista ehdottaisi, kun olimme intoilleet viettävämme koko viikonlopun hänen luonaan. No, ehkä ylireagoin ja ylianalysoin. Se pitäisi lopettaa. Pitää opetella vain olemaan ilman odotuksia. 

Minusta tuntuu, että olen koko yön nähnyt unia Ronista. Olemme seikkailleet taas pitkin poikin koko yön ja viestitelleet toisillemme salaviestejä sosiaalisessa mediassa. Hah. Unessakin meillä on taianomainen yhteys ja aivan oma maailma. Hän on mielessäni. Ja toki häntä jollain tavalla ikävöin. Mutten niin tuntuvasti. Siellähän se meidän oma maailma kai on, mutta ehkei minun ole nyt tarkoitus olla siellä. Juuri tällä hetkellä ainakaan. Hyvä, että olen pystynyt edes hetkeksi irtaantumaan hänen ajattelustaan. En ole kuullut hänestä yhtään mitään. En tiedä onko hän enää maassa vai ei. En ole edes yrittänyt ottaa selville, koska olen onneksi pystynyt keskittymään johonkin ihan muuhun. Ainakin hetkeksi. Tällä hetkellä odotan enemmän innoissani Jukan tapaamista, kuin Ronin kuulumisia. Ihana tunne. En tiedä onko tällaista ollut pitkään aikaan? En ole enää kyennyt innostumaan Javierista tai Ninosta tai muusta jo tutusta henkilöstä. Perhosia ei ole ollut. Mutta nyt niitä on. Herätessä roniunesta en siis ole kaihoisan ahdistunut hänen puutteestaan vaan pystyn täysillä keskittymään manaamaan tätä tulehdusta ja odottamaan, että Jukka laittaisi tuttuun tapaan aamutervehdyksen. Ja niinhän hän taas ennen minua ehtii tehdä. Miksiköhän nautin näin paljon siitä, että hän on avoimesti ylistänyt minua ja myöntänyt moneen kertaan tuijottelevansa kuviani sosiaalisesta mediasta. Viestimme ovat (etenkin päihtyneinä) olleet aikamoisen lennokkaita ja ylilyöviä, mutta pidän siitä. Hiveleekö se itsetuntoani? Koenko, että jos hän on kerran noin ihastunut minuun, niin ehkä hän ei sitten jätä minua niin helposti? Ehkä. Tämän muistuttaa edellisen pitkän suhteeni alkua, kun toinen oli päätä pahkaa rakastunut eikä peitellyt sitä lainkaan. Viestitteli usein ja halusi tavata heti kun mahdollista. Niinhän sen kai kuuluu mennä? Tai no ei kuulu, mutta se on paljon hauskempaa kuin esimerkiksi harrimainen jäykistely ja  pidättyväisyys (en ole kuullut hänestä enää mitään). Tai vaikean leikkiminen. Haluan, että hän saa järjestettyä eksänsä pois kuvioista, jotta voimme katsoa mitä tapahtuu. Pahaenteisyys sanoo, ettei hän ikinä tee sitä. Se sanoo, että se, joka intoutuu näin nopeasti ylistyksiin, myös yhtä salamannopeasti voi ne kadottaa. Pahaenteisyys sanoo, ettemme onnistu tapaamaan perjantaina, kuten olemme huppelissa sopineet. En voi kuin olla ja katsoa mitä tapahtuu. Oikeastaan hyvä, etten ole täysin terve, joten ehkä pystyn paremmin pysymään kotona. Odottamaan viikonloppua maltillisesti. Ja samalla laatimaan varasuunnitelmia siltä varalta, ettei Jukka olekaan maisemissa. Pahaenteisyys on astunut kuvioihin. Vai terve järki?

Viikonlopun aikana myös jostain syystä olen vaihtanut numeroita parin eri tyypin kanssa, jotka ovat olleet minuun yhteydessä. Kun Jukka ei lähtenyt klubille kanssani tanssimaan, niin törmäsin yhteen noista kivoista uusista tuttavuuksista, kuten aikaisemmin olen maininnut. Itse olen suhtautunut väleihimme kaverillisesti, mutta nyt alkuviikosta hän on ehdottanut treffeille lähtemistä. Sanoin suoraan, että ollaan vaan bilekavereita. Nyt koen tyytyväisyyttä, että jos jäänkin tyhjän päälle, niin voin varmaan taas ehdottaa yhdessä juhlimista tuolle (varmaan minua paljonkni nuoremmalle) miehelle. Myös Ricky muistaa joka päivä kysyä kuulumisia tai kertoa tunteistaan. Varatyypit varalla. Auttamassa tarvittaessa. Kysyn Javierin vointia, ja hän vastaa yhdellä sanalla. Hän on siis loukkaantunut siitä, etten mennyt hänen luokseen sunnuntaina, kun olin Jukan kanssa. Minä olin itse lauantaina kysynyt mitä hän aikoo viikonloppuna tehdä ja silloin hän sivuutti kysymykseni kokonaan. Joten turha nyt olla loukkaantunut. Jotenkin olo on nyt keskiviikkona sitä realistisempi (tai minulle ominaisempi), mitä pidemmälle päivä etenee. Viikonloppu on jo haihtunut verestä ja pienet ahdistusvärähdykset löytävät taas tutun paikkansa. Ärsyttää, että vaikka nyt tällainen yllättävä ihastus onnistui syttymään, niin tilanne on mitä hankalin ja turhauttavin. Mikään ei ole varmaa, eikä helppoa. Nyt tietenkään en aio jättäytyä liian pitkään epävarmuuksien varaan, vaan tietenkin kysyn suoraan lähempänä viikonloppua, että mikä tilanne on. Onneksi sentään siihen pystyn nykyään. Enkä jää vain pyörimään epämääräisesti ja odottelemaan, että saan sen mitä haluan. hah, tai no, juuri sitähän minä teen. Päivän edetessä myös Ronin kuva välkkyy mielessäni. Hän tuntuu jotenkin niin kaukaiselta. Kuin vain viimeöiseltä unelta. Haikeaa. BLING. Jukka lähettää jonkun turhan päivänkuulumisen. Hyvä. Se on aina hyvä. Myös vuoden takainen tapaamaton tinderi kysyy kuulumisia. Hah, juuri näin! Olemme viimeksi keskustelleet vuosi sitten ja on ihan okei jatkaa keskustelua nyt jos siltä tuntuu. Joskus jossain keskustelussa moni oli sitä mieltä, että jos keskustelu hyytyy, ei kannata koskaan antaa toiselle uutta tilaisuutta myöhemmin, koska silloin on vain varavaihtoehto. Ei pidä paikkaansa. Keskustelut voivat jäätyä miljoonasta syystä. Ei ole mitään laitonta siinä jos toiselle (tai itselle) tulee jotain muuttujia, joiden vuoksi yhteyttä ei hetkeen pidetä. Keskustelu on keskustelua. Se ei ole lupauksia mistään yksinoikeudesta mihinkään. On ainoastaan hauskaa, että keskusteluja voidaan jatkaa milloin vain. Voimme taas vaikka vuoden päästä vaihtaa kuulumiset jos olemme molemmat yhä tinderissä kirjoilla. Mitään uusia tapaamisia en nyt aio järjestellä kuitenkaan. 

 

Pienen hetken iloinen

On maanantai. Olen nukkunut pari tuntia puhumattakaan viikonlopun vähäunisuudesta. En edes tiedä miten oikein olen päässyt töihin, sillä viiniä taisi tulla juotua pitkälle yöhön. Koko aamun vatsa on ollut sekaisin ja olen todella joutunut keskittymään, etten näytä aivan ilmiselvästi päihtyneeltä tai muuten vain järkyttävältä. Mutta silti. Fiilis on hyvä. Ei juurikaan ahdista. Ensimmäisiä kertoja aidosti pitkään aikaan olen saanut kokea sitä fiilistä, että elämä jatkuu enkä ole kaivannut Ronia. Siis ainakaan noina pieninä hetkinä. Minulla on vähän perhosia vatsassa! Ne ovatkin vielä siellä herätettävissä kohmeesta, jes. Olen tosi yllättynyt, koska ne on aikaansaanut musta hevonen Jukka, jonka kanssa olemme istuneet tuntikausia juttelemassa ja pussailemassa pubin nurkassa sunnuntai-iltana. Tulemme vaivattomasti juttuun. Olemme hyvää kaverimateriaalia toisillemme. Emme ole hypänneet sänkyyn. Tämä on kaikki kovin kummallista, koska Jukka ei vastaa teoriassa sitä mitä miehestä etsin. Oikeastaan lähes kaikki hänessä on juuri vastakohtaista kaikille alkuperäisille odotuksilleni kumppanistani. Mutta mitä siitä? Olenhan jo todennut ettei millään muulla ole merkitystä kuin sillä kemialla ja kipinällä. Sillä, että kumpikin on innoissaan toisesta. Olemme jo tainneet puhua siitä, kuinka lähdemme matkalle. Millaista ruokaa tykätään laittaa. Miten olisi paras viettää vapaailtoja. Sellaista hauskaa suunnittelua, muttei samallailla kuin Ronin kanssa. Vaan vähän realistisemmin. En todellakaan voi kuvitella vielä, että tästä tulisi jotain. Olen pettynyt miljardi kertaa. Ja aina kun uskallan innostua, niin kaikki menee pieleen. Siispä nautin nyt tästä kivasta tunteesta, mutta yritän pitää odotukset matalalla. Olemme sopineet, että heti kun tulee tilaisuus, niin vietämme yhdessä elokuvaillan ja katsomme miten asiat etenee. Mutta miksemme sitten tehneet sitä jo eilen? Koska hän majoittaa tällä hetkellä luonaan eksäänsä. Jep, todella hienoa. Nyt siis jäitä hattuun ja katsotaan kuinka tosissaan hän oli sanoessaan, että hoitaa asuntonsa tyhjäksi tuota pikaa. En malta odottaa. Oikeasti kivaa olla jostain muusta oikeasti innoissaan kuin Ronista. Ihastumisen tunne. Ei sitä, että menen vain jonkun kaverin luokse ja toivon kuluttavani vähän aikaa ja saavani läheisyyttä. Vaan perhosia! Jes. Jo pelkästään tämä tunne luo minulle ihanaa toivoa. Pääsen yli ja voin ihastua uudelleen, vaikka tämä tilanne ei jatkuisikaan (pieni pessimismi on pidettävä suojana). 

Javier toivoi tapaamistani ja on pettynyt, etten ehtinyt mennä hänen luokseen. Ei voi mitään. Ihastumispotentiaali menee muun edelle. Myös Ricky on kaivannut minua aktiivisesti. Perjantaina ystävätär vetäytyi yhteisistä juhlasuunnitelmista viime hetkellä, joten päätin lähteä yksin suuntaamaan kohti tanssilattiaa. Toivoin taas, että Jukka olisi ilmaantunut luokseni, kuten päivällä vihjaili, mutta myöhemmin kertoi juhlineensa kotonaan ja nukahtaneensa sinne. Nythän tiedän, että hänellä oli siellä naisseuraa. Mutta ihan sama.  Yöni oli siis täyttä tanssia pilkkuun saakka. Tutustuin kivaan mieheen, joka vietti kanssani samoissa meiningeissä aikaa todella ystävällisesti. Jatkoimme aamujuhliin missä tanssi jatkui aamuseitsemään asti. Muutama kutsu jatkoille sinne tänne ja uusia tuttavuuksia, muttei mitään sen kummempaa. Hauska kiva ilta! Yö! Ja aamu! Sitten kotiin nukkumaan pariksi tunniksi. Aamulla saan viestin Jukalta, että tänään hän voisi tulla moikkaamaan minua jonnekin, vaikkei voikaan olla missään myöhään seuraavan päivän menojen vuoksi. Vaikken ole erityisen innostunut siitä, etten taaskaan saa klubiseuraa yöksi, niin tartun tilaisuuteen istahtaa edes hetkeksi jonkun tutun kanssa. Tapaamme kivassa pubissa. Seurueeseen liittyy jotain Jukan puolituttuja. Meillä on hauskaa. Pidän hänestä. Harmittelemme, ettei hän voi jäädä viettämään iltaa minun seuraani seuraavan aamun vuoksi. Ajattelen, että tämä on kaikki kaverillista. Minulla on mukanani vähän hyvää poltettavaa ja kysyn haluaako hän jakaa jointin. No joo miksei! Menemme pihalle ja poltamme savukkeen. Se on loistavaa. Palaamme baariin aikaisempaa iloisempina. Meillä on samanlainen huumorintaju ja hihitämme yhdessä. Jukka hehkuttaa kuinka kaikki on pyöreää ja pehmeää. Juuri samoin, kuin minäkin aina tunnen! Jotenkin huomaamatta pidämme yhtäkkiä toisiamme käsistä kiinni ja nauramme jollekin typerälle jutulle. Kaikki on niin kivaa. Koska itse aion jatkaa iltaa tanssien otan puolikkaan annoksen ekstaasia, joka hetkeä myöhemmin humahtaa aivan mahtavalla tavalla muuttaen kaiken ihanaksi. Jukka tahtoo pitää minulle seuraa mahdollisimman myöhään ja saattaa minut klubille. Olemme kiinni toisissamme kikattaen jollekin. Yhtäkkiä pussailemme klubijonossa. Joudumme hyvästelemään, mutta jo pian saan Jukalta viestin siitä miten innoissaan hän on tilanteestamme. Hän on tosissaan kiinnostunut. Olen jo ehtinyt lähes kokonaan unohtaa, että Jukasta huolimatta päädyin yökylään Ninon luokse. Joka on aina niin hellä ja huomioiva ja kiva. Tulemme yhä paremmin ja yhä rennommin toimeen toistemme kanssa kaveritasolla. Mutta hän myös silittelee ja huomioi minut täydellisesti yhdessäollessamme. Vietimme mukavan aamupäivän yhdessä, ennen kuin lähdin odottelemaan Jukan tapaamista. Oikeastaan Nino on niin kiva, ettää minulla on lähes huono omatunto siitä, että olen ihastunut johonkin toiseen. Mutta ehkä hänkin on. Vasta sunnuntai-ilta vahvisti tunteeni ja välimme niin, että minusta tuntuu, että jos tämä etenee niin en halua enää tavata muita.

Siispä olemme viestitelleet sydämien siivittämiä viestejä. Intoilleet siitä milloin pääsemme kunnolla tapaamaan seuraavan kerran. Olen ollut niin tyytyväinen ja väsynyt koko maanantain, etten ole saanut aikaiseksi koota edes näitä asioita kirjallisesti yhteen. Kirjoittamisen tarve heikkenee silloin kun ei kauheasti ahdista. Roni on jäänyt taka-alalle. Ja kaikki muut. Putoan toki taas korkealta, mikäli Jukka kertoo, ettei eksä olekaan lähdössä minnekään. Hän vaikuttaa hyvin spontaanilta persoonalta. Mistä voin tietää ihastuuko hän salaman tapaan useinkin ja sitten hyppää seuraavaan. Mutta nyt nautin tästä. Istun lounaalla (on jo tiistai) ja laitan hänelle viestin, jossa toivon, että voisimme pian katsoa yhdessä leffaa. Jännittää. Perhosia. Olen innoissani. Ihanaa vaihtelua taas vaihteeksi. En jaksa nyt keskittyä oikein mihinkään, kun vain malttamattomana odotan (/pelkään), että miten tämä tilanne kehittyy. Ossi viestii ja intoilee jo viikonlopusta. Joo niin minäkin! En ole edes nyt pariin päivään ottanut tuplalääkitystä, kun olo on ollut niin hyvä. Miten näin käykään silloin kun vähiten odottaa? Toivottavasti Roni ei hyppää pilaamaan nyt tätä, ellen ehdi tehdä sitä ensin itse. Tai ihan vain elämä. Tai kuka tietää ehkemme pidäkään toisistamme sitten kun pääsemme viettämään enemmän aikaa yhdessä. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehkä tämä hyvä fiilis ei edes johdu Jukasta, vaan olen vain päässyt hyvään flowhun ja hän sattui sopivaan aikaan paikalle hyödyntämään iloisuuteni? En tiedä, ihan sama.

Sosiaalinen väliaika

Herään perjantaihin omasta sängystäni puhelimen piippailuun. Ainiin, normaalit ihmiset ovat jo töissä, mutta minulla on vapaapäivä. Olen aikaisemmin yöllä herännyt paniikissa siihen, että minun pitää lähteä jonnekin ulos ja olen koonnut sekalaisia vaatteita pyykkitelineeltä kasaksi sänkyyn, mutta ilmeisesti sitten tajunnut, että kaikki on ihan okei. No siis olosuhteisiin nähden. Olo on aivan sekava, mutta vastaan Jukalle tsemppiviestin työpäivään. En pysty nyt ollenkaan ajattelemaan sitä, että tapaammeko tänään vai emmekö. Muita viestejä en nyt jaksa katsoa. Nukahdan uudelleen ja herään iltapäivällä parempivointisena. En ole pitkään aikaan nukkunut vapaapäivänä näin myöhään, mutta toisaalta, nyt emme käyttäneetkään mitään piristäviä ominaisuuksia omaavia viihdykkeitä. Ihan ekana, kun kunnolla havahdun hereille iskee minuun sellainen keskivahvuinen ahdistus. Roni. Mistä hän herää? Mitä hän on tehnyt. Onko hän jo kaukana nauttimassa elämästä? Miksi minä olen täällä? Miksemme ole yhdessä? Miksi kaikki on näin vaikeaa? Miksen pääse hänestä eroon vieläkään? Rauhoitu, rauhoitu. Mutten voi sille mitään, että se eroahdistuksen tuska riipaisee lävitseni. Ehkä nyt näin vahvasti siksi, koska ensimmäistä kertaa oikeasti tiedän ja olen saanut konkreettisesti nähdä, että hänellä on ollut tässä joku toinen. Joku ihan oikea ihminen. Ei erityisen kaunis, mutta varmasti kiva. Ehkä fiksukin. Miksi he viihtyvät niin hyvin yhdessä? Olen tosi lapsellinen alentuessani miettimään näin typeriä asioita, mutta ne ovat vain sellaisia aivojen läpi vilistäviä ajatuksia, joille en voi mitään. Näinhän myös viestin, jossa Roni kirjoitti naiselle, ettei halua enää ollal tekemisissä, mutta niinhän hän on tehnyt minullekin lukuisia kertoja. Ahdistaa. Henkeä ahdistaa. Minun on pakko ryhdistäytyä. Nousen sängystä ja sanon itselleni, että tänään on perjantai. Edessä on viikonloppu ja mitä tahansa kivaa voi tapahtua. Pääsen yli Ronista. En tarvitse Ronia. Minua varten on joku joka voi tehdä minut onnelliseksi ja joka antaa minun tehdä itselleen samoin. Eikä se ehkä ole Roni. Myönnän, että vähäsen itken tätä kirjoittaessani, koska en ole ihan varma voinko uskoa itseäni. No, koita piristää oloani kirjoittamalla jotain pientä Jukalle ja vastaamalla kivalle Karrille. Javierin kanssa meillä jäi Jackin voinnista keskustelu eilen kesken, joten aloitan hänenkin kanssaan jutustelun. Pidä itsesi aktiivisena! Sitten ihan vahingossa käyn vilkaisemassa Ronin ja sen naisen sosiaalisia medioita. Ei mitään uutta. Haluan tietää ovatko he lähdössä matkalle yhdessä. Jos näin on, niin silloin suostun uskomaan, ettei meillä ollutkaan mitään niin erityistä Ronin kanssa kuin olin kuvitellut. Otan taas yksineljäsosan ahdistuslääkettä normaalin tuplalääkityksen lisäksi. En halua tuntea tätä ahdistusta. En halua olla epätoivoinen ja miettiä tekosyitä yhteydenotolle Ronin suuntaan. En juuri tänään. Napsautan teeveden kiehumaan ja laitan teemukiin kolme makeutusainetablettia. Eiväthän ne lihota? Ja sitten valitsen raparperi-metsämansikka -aromisen muumiteen aamujuomakseni. Laitan äkkiä television päälle ka siellä pyörii joku mustavalkoinen vanha elokuva, jota säestää reipastahtinen torvimusiikki. Hyi, äkkiä jotain muuta. En tiedä miksi, mutten juuri nyt kestä tuollaisia ohjelmia. Ne saavat minulle kuvottavan olon aivan kuten vauvantarvikekirppurit ja eurokaupat. En tiedä miksi. Tarkistan onko Elina hengissä, koska hän on minulle hyvin merkityksellinen tukipilari tämän kaiken keskellä. Siivoan jopa tyhjät purkit ja muut roskat kaapin päältä, jotten pysähdy. Tee mitä tahansa jottei tarvitse miettiä Ronia! Pikkuhiljaa olo tasoittuu vähän. Kaadan itselleni lautasellisen bulgarialaista jogurttia, jonka sekaan laitan vähän jotain jääkaappiin ilmestynyttä banaanirahkaa. Leikitään normaalia nyt. Fake it till you make it. Haluan olla normaali.

Torstai-iltana lähdemme siis ystävättären kanssa Taiteiden yö -verukkeella keskustaan. Matkassamme on muutama siideri ja poltettavaa, muttei muuta. Oloni on jo ennen lähtöä vähän tympeä. EI melkein tekisi mieli mennä, koska tiedän jo ennakkoon, että tuskin mitään ihmeellistä tulee tapahtumaan. Olisin melkein ennemmin toivonut, että olisinkin päätynyt Javierille, joka ei kuitenkaan tehnyt suoraa ehdostusta. Ja Elina näytti tarvitsevan seuraa, joten silloin on mentävä. Kuljemme keskustassa ja katselemme siellä olevia Ei-Niin-Ihmeellisiä taitellisuuksia. Käärin ensimmäistä kertaa yli viiteentoistoista vuoteen sätkän, eikä se ole ihan katastrofi. Käymme parissa ravintolassa ja syömässäkin. Päädymme Vestan keikalle, mikä piristää mieltäni hieman. Tanssimme ja ilta on kaikkinensa keskinkertainen. Juttelen välillä Rickyn kanssa. Ossin. Javierin. Karrin. Ronista ei kuulu mitään. Minun pitäisi unohtaa se kokonaan. Ja tiedän mikä siihe auttaisi. Törmäsimme muutamaan tuttavaan, jotka vakuuttivat, että tänänä on mahdollista kohentaa ilomaailmalippujen varastoa, ja saatan olla kiinnostunut. Haluan paeta. Haluan paeta kunnes, joku  saa minut  tuntemaan oloni hyväksi ja oikeaksi. Tämä nyt on taas tällainen melankolinen notkahdus. Koska onhan minusta tuntunut aina välillä paremmalta ja toiveikkaalta? Ja voi tuntua taas. Ainiin! Myös Harri kyseli kuulumisiani eilisiltana ollessamme Elinan kanssa liikenteessä. Ehkäpä hänen taktiikkansa on antaa minulle tilaa ja katsoa voiko enää myöhemmin mitään välillämme tapahtua. Ehkä se on ihan hyvä. Enhän minä voi tietää miltä minusta taas myöhemmin tuntuu, vaikken nyt anna hänen ymmärtää minun suhteeni enää mitään ylimääräistä. Mieltäni kohtentaa vaihdella vähän viestejä joidenkin tuntemattomien tindereiden tai muiden sosiaalisten medioiden käytäjien kanssa. Saan kutsun sohvasurffailemaan eurooppaan. Miksei? Jos olisin mieleltäni normaali niin olisin jo varaamaassa lippua. Ricky vakuuttaa rakkauttaan. Siis ihanaa. Haluan olla kiitollinen. Haluaisin. Ehkä joskus.

Nyt on viikonloppu vasta edessä. Olen kiinnostunut Karrista. Jostain syystä hän on nyt havahduttanut mielenkiintoni. Mutta toisaalta olemme sanattomasti sopineet, että tapaamme Jukan kanssa. Se voisi onnistua hyvin tänään. Nino odottaa tapaamistani lauantaille. Ja Ricky toki kokoajan. Myös Javierilla olisi kiva ehtiä käydä. Siis miten hitossa minä voin tuntea oloni yksinäiseksi ja hylätyksi ja epähalutuksi!? Nämä arvokkaat ihmiset antaisivat minulle aikaansa ja minä vain itken ja valitan. Ja olen törkeä ja valikoin viimetipassa aina sellaista tekemistä joka palvelee minun itsekkäitä impulssejani parhaiten. Keitän toisen mukillisen teetä ja päätän olla vähän parempi ihminen. Terve, tasapainoinen ja parempi. Aina hetkeksi saan sellaisen energiapiikin aikaan, että nyt! Nyt keskityn vain itseni kehittämiseen enkä ole enää muista riippuvainen. Ja sitten se sekunti onkin ohi. Se hetki liipuu ja unohdan olla hyvä, vaan sen sijaan lämmitän itselleni eiliseltä yöltä jääneet pizzanjämät. Pian on aika valmistautua uuteen iltaan. Uuteen viikonloppuun. Ensimmäiseen viikonloppuun, kun on ehkä pukeuduttava vuorilliseen takkiin. Enää ei riitä ohut pitkähihainen. Toisaalta kotoisaa ja sellaista uutuudentuntua luovaa. Mutta toisaalta surullista. Uusi vuodenaika! Uusi aika! Joskus ennenmuinoin oli tapana aina hankkia uusi syksytakki tai talvitakki tai kesäasu. Nykyään en ymmärrä kausishoppailun päälle ollenkaan. Hankintoja pitäisi tehdä tarpeesta tai satunnaisesta aidosta innostuksesta. Ei siksi että uusi mallisto on saapunut markettiin. Iltapäivä etenee. Sovimme Elinan kanssa, että palaamme asiaan, kunhan olemme valmistautuneet uuteen iltaan. Katsotaan sitten mitä tapahtuu. Karri viestii kivoja juttuja, ja kun yritän vitsikkäästi selitellä hänelle jotain tulevaisuudentoideitani niin pillahdan ihan pieneen itkuun, kun ajattelen miten paljon sellaista kaipaankaan. 

Fuck anxiety

Ei se tietenkään voi yllättää, että ahdistus ei katoakaan kokonaan tuosta noin vain edes kokonaiseksi päiväksi. Mutta ärsyttää, että se tulee pilaamaan muuten aika hyvin sujuneen illan. Ihan tuosta noin vain ilman mitään näkyvää triggeriä. Ei se pilaa iltaani tai unia. Se on jo tuttu riippakivi. Joskus aikanaan olin varmasti jo tottunutkin siihen krooniseen ja suhteellisen lievään ahdistukseen vuosikausien ajan, joka oireili vakavammin vain kun jotain tapahtui. Nyt tämä ahdistus iskee miten sattuu. Se syöttää ajatuksia ja kuvia päähäni pyytämättä. Minun ei edes tarvitse kieriskellä itsesäälissä ja katsella kenenkään kuvia tai muistella sydän vereslihalla ihania lemmenhetkiä, kun Darkness My Old Friend syöttää niitä minulle kuin kurvipalloja yleisöön väliajalla. No sama se. Keskiviikkoiltana siis juon pikakelauksella loput vajaasta viinipullosta, jonka en ole kokenut enää aikoihin vaikuttavan minuun juuri mitenkään. Mutta kyllä se kai vähän turruttaa. Laitan saman jakson parisuhderealitystä pyörimään uudelleen, koska en ole tietenkään keskittynyt siihen lainkaan. Mutta en keskity nytkään. Riittää, että ne amerikkalaisittain ihanasti editoidut keskustelut ovat siellä taustalla. Sen sijaan täytän aktiivisen aivokapasiteettini keskittymällä sosiaalisten medioiden syövereihin ja keskustelemaan Javierin ja Manun kanssa. Kello lähenee pikkuhiljaa puoltayötä ja BLING. Nino on taas valmiina varaamaan minun aikaani viikonlopulta ajoissa. Arvostan häntä ja hänen sinnikkyyttään. Minä en ole ollut juurikaan aloitteellinen muutoin, kuin laittanut jonkun hauskan kuvan ehkä kerran tässä viimekuukausien aikana. Nino haluaisi varata minut lauantaiksi. Tee varaus hauskanpitotakuulla! Ei jälkimarkkinointia! Seuraava kerta puoleen hintaan. Mutta, koska Nino on myös ystäväni ja olen ollut häntä kohtaan aika avoin ("siis haha, kun olen näin hankala enkä osaa oikein tehdä suunnitelmia, hihi") niin voin suoraan sanoa, että en voi lyödä mitään lukkoon lauantaille. Tässähän on monen monta päivää välissä! Vihjaan, että jotain juhlahumua voisi olla ilmassa. Olen kauhea ihminen ja pidän kaikki mahdollisuudet auki. Taas kerran. Myöskään siinä ei olisi mitään ongelmaa, että Nino tulisi juhlimaan seurueeseen, jossa satun olemaan, jos ei siellä ole mitään romanttisia viboja kenenkään muun kanssa. Mutta, mikäli haluammekin ystäväni kanssa juhlia omien apuvälineidemme kanssa ja raottaa ovea ilomaailmaan, niin se ei välttämättä toimi täysin osuvasti jos joku on porukassa perinteisen alkoholin turvin. Olemme tätä jo päässeet menneinä viikonloppuina havainnoimaan. Ensinnäkin ekstaasissa tahtoo olla vain siinä omassa ihanassa hyvinvoinnissa. Ei tee mieli örveltää tai jankuttaa mitään mistään. Voidaan halata ja todeta miten kivaa on. Mutta se riittää. Ollaan vain hiljaa ja hymyillään ja tanssitaan. Ei mennä kiertelemään baaria, eikä jaksa juoruilla mitään kenestäkään. Ei, ei kiitos, ei oteta shotteja. Tanssitaan vain juuri tässä pilkkuun asti. Ja silloin kun viralliset juhlat loppuu me ollaan ihan pirteitä ja voitaisiin vaikka tanssia vielä aamujuhlissa, mutta useimmiten se nestemäisellä kuurilla menevä kaveri haluaa äkkiä pizzalle ja taksiin. Se on myös hauskaa aina välillä. Olen sitä tehnyt miljardi kertaa. Mutta nyt haluan olla hetken onnellinen, kun siihen olen väylän löytänyt. Tosin tuleva viikonloppu on vielä epävarma näidenkin asioiden suhteen. 

Ennen nukkumaanmenoa otan toisen puolikkaan unilääkkeestä siksi, koska pelkään, että yhtäkkiä herännyt ahdistus estää minua nukkumasta. Minulla on erittäin harvoin univaikeuksia, enkä halua niitä ollenkaan. Kulautan lääkkeen alas viimeisellä viinihuikalla. BLING. Kiva Jukka toivottaa minulle hyviä unia. Sydämen kera. Sen punaisen sydämen, jonka joskus ajattelin tarkoittavan jotain merkityksellistä. Mutta jonka merkityksen Roni on tuhonnut. Mutta silti, se Jukan avoimuus ja aktiivisuus lämmittää mieltäni. Joku tykkää minusta. Edes joku. Vahingossa valvon lähes yhteen, vaikka huomaan unilääkkeen tekevän oloni tokkuraiseksi. Äkkiä valot pois ja uniasentoon. Juuri ennenkuin herään aamulla näen ihan pienen univälähdyksen, jossa Roni lähettää minulle pienen videotervehdysen, jossa hän hymyilee ja näyttää tosi iloiselta siellä ulkomailla. Huoh. Se voi oikeastikin tapahtua. Olemme aine lähetelleet tosi ahkerasti videoita ja kuvia toisillemme. Noustessa sängystä ahdistus on heti vaanimassa kun lasken paljaat varpaat viileälle parketille. Hän näytti unessa niin onnelliselta ilman minua. Mutta onhan hän näyttänyt monesti oikeastikin, eikä se ole ollut kuin pinnallista hymyä, jonka minäkin osaan tehdä. En ajattele nyt häntä. Otan tuplalääkityksen ja toivon sen turruttava minut äkkiä sumuunsa. Toimistolle päästyäni Javier tahtoo taas jatkaa keskustelua säästä. Ja Manu ehtii jo lähettää ensimmäisen hauskan kissavideon. Selviän kyllä. Aamukahvitauolla osallistun vähän työtovereiden keskusteluun jostain eläkeasioista ja harmaa sää ulkona saa minut tuntemaan kotoisaa tyytyväisyyttä, että olen siellä sisällä lämpimän kahvimukin kanssa. Ainakin hetkeksi. Yritän sen jälkeen hetken opetella, että miten iigeeseen oikein saa optimoitua screen shot -kuvat, mutta en löydä vielä ratkaisua. Ärsyttävää. Selailen uusien random-ig-ystävieni elämänsisältöä, joita nyt seuraan. Tykkäilen kuvista ja kommentoin. Tämähän on hauska tapa verkostoitua joka paikkaan. Hah. Olemme feikkiseuraajia, mutta silti ihan oikeita. Ossi lähettää minulle musiikkia, ja aamupäivä kuluu aika kivuttomasti. Pitkä puhelu ihanan työtoverin kanssa lepyttää mieltäni. Alan puntaroida tulevaa iltaa. Ehdottaisinko koti-iltaa television ääressä Javierille? Hän tuskin tahtoo lähteä minnekään, sillä huomenna on arkipäivä. Menisinkö Rickyllä joka vilpittömästi kaipaa minua aina vaan. Lähtisinkö yksin liikenteeseen odottaen mitä kohtalo tarjoaa? Vai odottaisinko tekemättä mitään huomiseen! Hah. Tuskin. 

Tuplalääkitys kai tekee tehtävänsä tälläkin kertaa, koska loppupäivän olo on mukavan pehmoinen. Ei mitenkään hyvä, mutta ei tuskastuttavakaan. Huomaan, että olen tehnyt aivan typeriä kirjoitusvirheitä julkisissa kommenteissani ja minua hävettää. Ei voi mitään. Iltapäivällä saan hymiöviestin Jukalta, johon reagoin samoin. Olen aika varma, että tulemme tapaamaan tänä viikonloppuna ja siinä saattaa selvitä se onko välillämme muuta kuin kaveruutta. Odotan innolla! Käyn tauolla kahvilassa jossa sattuu olemaan jokin nuorille suunnattu seksivalistuspäivä. Siellä tarjoillaan ehkäisyvälineitä ja ensimmäistä kertaa törmään naisten kondomiin. Siis ei sellaiseen suuseksiin tarkoitettuun, vaan ihan samanlaiseen kuin miestenkin malli, mutta vain helpommin asetettava. Joudun jonkin aikaa miettimään, että miksi ihmeessä kukaan käyttäisi sellaista tavallisen kondomin sijaan, enkä oikeastaan keksi mitään selitystä. Nappaan valistavan valokuvan, mutta jätän välineet niitä enemmän tarvitseville. Kotiinlähtiessäni sovin tapaavani ystävättären ainakin yksillä. Ihan vain taiteen vuoksi. 

Hengitä, hengitä

On jo puolitoista tuntia yli sen hetken kun on täysin luvallista ilman omantunnon tuskia ottaa lasillinen viiniä. Enkä ole vielä edes täyttänyt lasiani (tosin nyt juuri sen teen). Eikä ahdistus ole tuntuvaa. Se ei syki! Melkein hengitystä pidättäen olen odottanut sitä hetkeä kun joudun luovuttamaan ja ottamaan taas yhden - ehkä vähän suuremman - palasen ihanaa ahdistuksen turruttavaa extralääkettä. Mutta ei. Ei ainakaan vielä. Enkä edes koputa puuta. Sehän on ihan typerä tapa muutenkin. Työpäivän jälkeen en käynyt alkossa noutamassa uutta viinipulloa siksi, että olisin potenut ahdistusta, vaan ihan vain varmuuden vuoksi varalle, koska edellisestä pullosta on vain puolet jäljellä. Ja kuten olen maininnut, aitokorkilliset pullot eivät kuulu arki-iltoihini. Saavun kotiin eikä minulla ole mitään, mitä pitäisi tehdä. Mitään mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. Pari vuotta sitten olisin ollut tuntuvasti ärsyyntynyt, jopa vihainen, siitä, että pyykkitelineellä lojuu sekaisin puhtaita ja puolipitoisia vaatteita. Hermoni eivät olisi kestäneet lainkaan kaapin päälle kertyneitä irtosiidereitä, joita aina löydän laukustani viikonlopun jäljiltä raahautuessani kotiin. Lisäksi kaapin päälle on kertynyt .kuitteja ja johtoja ja monen monta pokkaria, joita olen aina ostellut mukaani silloin kun olen unohtanut kirjan kotiin ja suunnittelen meneväni puistoon lukemaan kirjaa. Mutta sitten olenkin vain juonut siideriä. Sänky on petaamatta ja päiväpeitto on mytyssä lattialla. Olkoot, sehän kuvastaa koko tämänhetkistä elämään. Sotkuinen kasa maantasalla, pohjalla. No, ehkä ilmassa on pientä dramaattista liioittelua. Istun nojatuoliini ja jään tutkimaan sosiaalisen median apuvälineiden hetkellistä hauskuutta samalla kun sivukorvalla kuuntelen valitseeko pariskunta tällä kertaa realityssä muuton vai remontin. Jotenkin varmaan täysin vahingossa (noh) onnistuin asentamaan itselleni applikaation, joka lupaa parilla napautuksella itselleen joko seuraajia tai tykkäyksiä iigeen tilille. Olenhan ollut aivan vallattomalla tuulella, joten ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni maksan noin euron siitä, että saan jotain typeriä virtuaalikolikoita, joilla voin joko suoraan ostaa seuraajia tai pyöräyttää onnenpyörää ja voittaa lisää kolikoita! Tämä toimii, koska rakastan uhkapelejä. Pyöräytän pyörää sekavan värikkäässä ja vilkkuvassa sovelluksessa, ja kas! Tietysti voitan heti viisikymmentä tykkäystä. Saan valita mihin kuvaan ne haluan ja sitten taianomaisesti joko oikeat ihmiset, tai botit tykkäävät kuvastani. Heikko puoli tässä mahdollisuudessa on se, että tykkäyksiä ei voi jakaa tasan kaikille kuville. Ei ole tietenkään lainkaan kummastuttavaa, että yhdessä kuvassa on sataviisikymmentä tykkäystä ja muissa ei lainkaan. Siispä päätän, että tykkäyksien ostelu, tai edes voittaminen, ei ole lainkaan hauskaa. Pyöräytän uudelleen, ja tällä kertaa voitan seuraajia! Applikaatio kertoo minulle, että jos annan luvan, niin minulle tuntemattomat instagramin käyttäjät, jotka käyttävät myös tätä sovellusta, alkavat seuraamaan minua, mikäli vastapalvelukseksi annan sovelluksen automaattisesti asettaa minut seuraamaan tuntemattomia ihmisiä. No tottakai! Eihän tässä ole tähänkään mennessä kainostelu. Ja simsalabim! Huivipäiset isislesket ja julkisuutta hamuavat videoilla bodaavat teinipojat seuraavat minua. Siinä samassa minä seurailen ties ketä ja ihan huomaamatta. Jätän tämän sovelluksen kokeilun tähän yhteen kertaan, mutta eihän se aivan mahdottoman typerä ole. Jokainen sovelluksen käyttäjä voi milloin tahansa lakata seuraamasta tuntemattomia ihmisiä, tai vetää automaattitykkäyksensä takaisin. Mutta minun mielestäni on ollut jopa viihdyttävää seurata jotain aivan uudenlaista feedeiä, kuin mitä henkilökohtaisella tililläni ilmenee. Mutta se siitä, lupaan etten enää yli-intoile lapsellisista sovelluksista. 

Siinä rauhallisesti aikaa kulutellessani jutustelen Javierin kanssa, joka ei enää ehdota tapaamista, mutta haluaa ilmeisesti puhua säästä. Lisäksi Ricky taas toivoo tapaamista. Ehkä huomenna, ehkä taiteidenyössä? En tiedä. Vaikka minua ei ahdista, enkä ole edes antanut moniakaan ajatuksia Ronille, niin oloni on tunkkainen ja ärsyttävä. Sellainen, kun mikään vaate ei tunnu olevan hyvin, ja jotain paikkaa kutittaa ja tarvitse huulirasvaa ja on jano. On pakko lähteä ulos. Voisin kaataa lasillisen viiniä ja maata tässä loppuillan, mutta päätän tällä kertaa noudattaa omia ohjeitani ja lähteä edes ihan pienelle lenkille. Siitä saan myös hyvän tilaisuuden viestiä jotain turhaa Jukalle, koska hän on niin kivasti ottanut yhteyttä koko viikon. Ulkona on aivan harmaata, muttei kovinkaan viileä. Teen keskimittaisen lenkin ja ärsyttävä olo katoaa samantien. Ennen kotiinpaluuta käyn lähikaupassa, jossa usein käyn rähjäisenä ja hikisenä, ja ostan pari marjapuuroa ja yhden mannapuuron helpoiksi eväiksi ja ruoka-annoksiksi. Olin taas onnistunut unohtamaan miten hyviä ja vähäkalorisia ne ovat! Siis minun proteiineista piittaamattoman ruokavalioni huomioonottaen. Nyt viini maistuu oikein hyvältä. Täytyy vähän venytellä kun selkää särkee.  Onpas sellainen normaali olo. Pelottavaa. Ihan melkein huomaamatta taas on edessä viikonloppu. Jo nyt siksi koska minun viikonloppuni alkaa jo huomenna. Jos kukaan (muu kuin Ricky) ei tee huomiselle ehdotuksia, niin varmaan huomenna kevyt ahdistuspaniikkin iskee pintaan. Yhtäkkiä muistan Harrin. Hän otti minuun oudon normaalisti yhteyttä todella inhottavan edellistapaamisemme jälkeen, mutta nyt hänestä ei ole kuulunut mitään. Ehkä hän vain halusi olla ystävällinen lopuksi, jottei kummalekaan jää mitään hampaankoloon? Kyllä se minulle sopii, vaikka olisin kyllä unohtanut hänet muutenkin tuota pikaa. Päätän katsoa nauhalla (tallentava digiboksi entisen elämän jäämistöstä) olevan jenkkien Ensitreffit alttarilla -jakson, ja samalla selailen iigeen kuvavirtaa ja huomaan vertailevani erisävyisiä burkhia, joita minulle nyt mainostetaan. Mukavaa. Johtuuko tämä tuplalääkityksestäni? Ihanaa. Huomio kuitenkin sille, että mieleni ei ole hyvä. Mutta se ei ole ahdistunut. Pahat ajatukset ja tuskanaiheuttajat ovat tässä kyllä, mutta ne eivät vain juuri nyt tehoa niin kovasti. Ja se on jo paljon se. 

BLING. Keskellä iltaa Javier tahtoo taas puhua säästä. Kumma kyllä se on usein puheenaiheemme ellemme väittele jostain. Hän väittää, että jos taivas on illalla punainen, niin seuraavana päivänä sataa. Olen eri mieltä, mutta täytyy katsoa miltä huomenna näyttää. Minusta tuntuu, että hän tahtoisi nähdä vielä tällä viikolla. Tosi usein kun kerron, että olen tehnyt jotain niin hän mukahuolettomasti toteaa, että miksen kutsunut häntä mukaan. Tai, että meidänkin pitäisi tehdä sitä ja mennä tuonne. Mutta ongelma on se, etten minäkään ole luonnostani kauhean aloitteellinen suorille ehdotuksille. Asiat varmaan etenee sellaisilla pariskunnilla, joista toinen on se innokas ja avoin tunteistaan ja haluistaan. Me olemme hieman pidättäytyviä kumpikin, joten puhumme säästä. No tottakai voimme ehdotella tapaamista huoolettomasti, mutta koska tunteet ovat laimenneet niin en jaksa nyt vaivautua. Ehkä sitten kun ei muuta tekemistä varmastikaan ole. BLING. Manuel kertoo kuinka on uupuneena rojahtanut sohvalle. Hänen kanssaan käymme hetken aikaa henkistä keskustelua siitä, kumpi on parempi: sohva vai nojatuoli. Itse olen nyt yksinollessani nojatuolin kannalla (se keinuu ja mukautuu!), mutta Manuel on kiihkeä sohvamies. Siellä hän makaa sohvalla, jonka olemme niin monesti sotkeneet. Singh tahtoo kertoa minulle intian ja kiinan välisistä jännitteistä. Hän saa kaiken kuulostamaan hyvin vakavalta, mutta en saa nyt itseäni kiinnostumaan riittävästi näiden lennokkaiden sää- ja sohvakeskusteluiden jälkeen politiikkaan. Sitten ihan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, mieleeni tulee kuva, jossa Roni on viettämässä ihanaa iltaa sen naisen kanssa. Kauhea tuskainen piikki lävistää minut kokonaan. Mistä hitosta tuo ajatus nyt tuli juuri kun uskalsin hetken hengähtää. Joudun sanomaan Singhille etten nyt pysty keskustelemaan. Otan ison kulauksen viiniä ja heti tarkistan Ronin someaktiivisuuden. En tiedä miksi, koska eihän se liity mitenkään siihen, missä hän on ja kenen kanssa, mutta kai se on joku rutiini, josta pitäisi päästä eroon. Vedän syvään henkeä. Sanon ääneen itselleni, että mikään ahdistus nyt ei muuta mitään tulevaisuudessa. Kaikki menee kyllä lopulta niinkuin pitääkin jos vain luotan tarkoituksenmukaisuuteen. Hengitä. Kaikki on hyvin. Laitan pausettamani jakson takaisin pyörimään ja koitan ajatella, että jos Roni ei kyennyt olemaan onnellinen kanssani muutamaa viikoa pidempään, niin tuskin hän tekee sitä nyt kenenkään muunkaan kanssa. On paljon todennäköisempää, että minulla on edellytykset tasapainoiseen elämään, kuin hänellä. Jos menetän hänet, niin se on silloin oikein. Kaadetaan varmuuden vuoksi kolmas lasillinen viiniä. 

Afraid of the Dark

Tiistai-iltana ehdin jo valittaa Jukalle sitä kuinka tylsä päivä minulla on ollut, mutta oikeastaan loppua kohden oloni paranee ja muuttuu ailahtelevasta taas mukavan pehmeäksi. Olen hyvässä kevyessä välinpitämättömässä sumussa. Jos vaan onnistuisin pysymään tässä riittävän pitkään, niin muut asiat hoituisivat alitajuisesti sillä aikaa. Toivon. Ja kuten mainitsin, niin sain eilen jostain idean avata uusi anonyymi instagramtili. Vaikka itse välitän hyvin vähän siitä mitä muut minusta ajattelevat, vai kuka minusta tykkää ja kuka ei, niin on pakko myöntää, että kyllähän sitä toivoo, että joku tykkää sun uudesta kuvasta. Aina tulee harkittua vähän tarkemmin että millaisen jutun julkaisee jos siinä näkyy oma naama. Olen tosi avoin ja sosiaalinen, mikä varmaan antaa läheisilleni ja tuttavuuksilleni sellaisen kuvan, että jaan todella paljon itsestäni muille, mutta eihän se pidä lainkaan paikkaansa (paitsi tietenkin muutaman läheisen kohdalla). Pystyn keskustelemaan ja höpöttelemään vaikka viikon ilman, että toinen tietää esimerkiksi mitään minun työstäni tai perheestäni tai ongelmistani. En valehtele, mutta osaan täysin luontaisesti pitää jutunaiheet kevyinä tai sivuuttaa toisen huomaamatta jonkun aiheen josta en halua puhua. Voin myös kuvailla jotain treffejäni humoristisesti, mutta silti loppujen lopuksi äärimmäisen pinnallisesti. Jos joku kysyy jotain suoraan, niin sitten joko kerron miten asia on, tai sanon etten tahdo puhua siitä. Ihan kuten Roninkin kanssa tutustuminen. Vietimme tuntikausia aikaa yhdessä jutellen vaikkemme tienneet toisistamme mitään pitkään aikaan. Olen siis tarkka siitä mitä jaan oikeasta itsestäni. Ne kuvat ja lauseet ovat harkittuja, eivätkä paljasta minusta oikeasti mitään, muuta kuin kyseenalaisen huumorintajuni. Siksi tänne kirjoittaminen aidoista tunteista ja kurjuuksista ja tapahtumien yksityiskohdista on ihanan vapauttavaa. Kukaan ei katso säälivästi tai tuomitsevasti tai vaadi selityksiä tyhmyyksilleni. Kuitenkin jälkikäteen kirjoittaessa väkisinkin jotkut yksityiskohdat ja tilanteiden hetket tulevat joskus sivuutetuiksi. Olisi myös kiva valikoida omia kuvia enemmän tekstin sekaan, mutta jälkikäteen sekin tuntuu raskaalta. Jos kuvat ovat puhelimessa on niiden siirtäminen tietokoneelle taas oma prosessinsa. Siispä tuo tilin avaaminen iigeeseen (sama nimi kuin blogissa, jos joku on aktiivinen instan käyttäjä ja tykkää kuvista) vapauttaa minut tallentamaan täysin vapaasti päivieni kulua ja fiiliksiäni kuvia lähes reaaliajassa ja taiteellisesti vapautuneesti. Jopa liioitellen ja täysin irrallisesti mistään muusta. Heh. Pidän siitä koska olen jollain tavalla luova eikä minun tarvitse laisinkaan miettiä mitään tuttujen tykkäyksiä, koska tili on tarkoitettu vain minulle ja satunnaisille kävijöille. Ja pelleilemiselleni. Ja feikkiseuraajille! Haha. Mutta tiedättehän miten plasebolla voi olla uskomaton vaikutus. Sillä on!

Sain siis oikeasti itseni upotettua leikkimään taas somella niin, että sisäinen oloni parantui. En ole kuullut mitään Ronista, mutta juuri nyt en ole pahoittanut siitä mieltäni. Oikeastaan olen todella tyytyväinen, että laitoin hänelle mukavan viestin, koska taas saan tuntea tehneeni tarvittavan ja tarjonneen hänelle tilaisuutta käyttäytyä normaalisti. Tiistai-iltana otan puolikkaan unilääkkeen, koska olo on jotenkin pirteä siitä ahdistuslääkkeen palasesta huolimatta, enkä halua pyöriä sängyssä valveilla liian pitkään. Nukun hyvin ja heti aamulla nappaan pari kuvaa iigeeseen. Ei pahaa ahdistusta fiilis on hyvä. Jatketaan silti tuplalääkityksellä. Työt sujuvat ihan mukavasti. Olen rento ja pystyn keskittymään hetkeen aina ajoittain. Pyydän ystävättären lounaalle kanssani, koska joku työjuttu viivästyi ja minulle avautui sopivasti aikaa. Jes, hänelle sopii. Tapaamme kivassa lounaspaikassa, jossa syön salaatin, joka näyttää paremmalta kuin maistuu. Napataan siitäkin kuva! Suunnittelemme viikonloppua ja molemmat meistä on samaa mieltä siitä, että taas voisi unohtaa todellisuuden ja lähteä ilomaahan tavalla tai toisella. Laitamme asiat etenemään joidenkin linkkien kautta. Hyvä. BLING. Ja mukava Jukka kertoo taas päivän kuulumisiaan. Vastaan iloisesti. Ja samalla kieltäydyn Manun ehdotuksesta tavata tänään hänen luonaan. Toki haluaisin, että voisimme katsoa yhdessä sarjaa ja jutella, mutta en nyt mitenkään päin saa itseäni motivoitua lähtemään ramppaamaan arki-iltana hänen luokseen. Ei ainakaan nyt. Myös Ricky ilostuttaa minua jutuillansa ja saan työpäivän kulumaan yllättävän kevyesti. Tyyntä myrskyn edellä? Oikeasti vähän pelottaa, että milloin se ahdistus taas tulee. Eilen se ihan selvästi väreili taas ennen kuin sain humautettua itseni tasaisemmaksi. Olen myös pohtinut sitä, että minähän olen tuntenut tätä ahdistusta jo kymmenen vuotta sitten. Sama ahdistus. Joten miksi se nyt johtuisi Ronista tai jostain muusta, kun ei se silloinkaan johtunut. Silloin myös siitä eroonpääseminen on jossain muualla. Oloni on iltapäivällä jotenkin hyperaktiivinen. Minun tekisi mieli tehdä jotain. Mennä jonnekin. Muttei Manulle. BLING. Jukka taas kertoo kivasti mitä hänelle kuuluu. Olisi kyllä varmaan hauskaa viettää joku ilta hänen kanssaan. Sellainen rento koti-ilta, ja sitten vaikka lähteä yhdessä juhlimaan. Hän on samalla linjalla juhlimistapojen suhteen, joten ainakaan sellaista ei tarvitse miettiä. Suostuisikohan Karri tapaamiseen jos tekisin ehdotuksen? Yritän vähän väliä hokea itselleni, että en tarvitse nyt aviomiestä. Minulla on näitä kivoja tuttavia. Eikö se riitä! Ole tyytyväinen! Monella on asiat paljon huonommin, etkö tajua.

Kyllä tuleva viikonloppu kai vähän jännittää, koska suunnitelmia ei ole. Elinalla on jotain pakollisia menoja, vaikka pyrimmekin törmäämään jossain välissä. Myös Ossi on poissa kuvioista. Vaikka minun itsenäiset iltanikin sujuvat aika hyvin, ja osaan mennä klubille ja nauttia olostani. Niin onhan se silti aivan eri asia viettää kivaa viikonloppua jonkun kanssa suunnitellen asioita yhdessä. Pelkään vähän jo etukäteen näitä tulevia iltoja kun minulla ei ole mitään lyötynä lukkoon. Pelkään yksinäisiä hetkiä, joita sittne yritän täyttää sosiaalisuudella ja somella. Mutta aina tyhjinä hetkinä kaikki kauheat ajatukset iskevät päälle. Pelkään niitä, kuin lapsena pimeää vaatekaappia juuri ennen nukkumaanmenoa. Juuri ennen kuin valot pitää sammutta. Haluaa olla urhea ja tietää että sen on tapahduttava, mutta vatsanpohjassa kouraisee. Tietää, että siitä selviää kyllä, mutta jossain on pieni epäilys siitä, että tuleeko sittenkin syödyksi tällä kertaa.

Minne olen matkalla

Tiistain edetessä oloni vähän tylsistyy. Minusta tuntuu kuin olisin kaiken ulkopuolella. Tai siltähän minusta tuntuu hyvin usein. Mutta välillä olen etäämmällä todellisuudesta kuin toisinaan. Istun kokouksessa enkä vaan kykene käsittämään miten näitä ihmisiä aidosti kiinnostaa nämä asiat. Minuakin kiinnosti joskus. Imin itseeni kaiken tiedon ja halusin oikeasti oppia ja olla aina perillä uusimmista asioista. Nyt minua herkistyttää kun mietin miten merkityksettömältä kaikki tuntuu. Miksen voi innostuneena käyttää tuntikausia aikaa tutkimalla jotain uutta juttua, jota voisi hyödyntää töissä. Onneksi olen vielä kepeän pehmeyden sisällä. Kuitenkin heti kun uppoudun vähän liian pitkäksi aikaan muistelemaan sitä ihanaa intiimiä rakastelua, johon ajauduimme viimeksi Ronin kanssa niin kraateri huudahtaa ja kaikuu. Miksi hän ei anna meidän olla maailman paras pari. Olisimme onnellisia. Tiedän, että hän on jo saapunut takaisin kotikulmilleen. Mutta en tiedä milloin hän lähtee taas kokonaan pois. Nyt uskon, että hän oikeasti lähtee. Uskon, että se tapahtuu pian. Nyt pystyn ajattelemaan yhä, että hänen lähtönsä olisi lopulta helpotus ja hyvä ratkaisu. Mutta toisaalta toivon, että hän vielä muuttaisi mieltänsä ja huomaisikin tarvitsevansa minua. Lisäksi olen kateellinen siitä että hän toteuttaa meidän yhteisen suunnitelman ja unelman ilman minua. Minulle tulee sellainen lapsellinen puuska, jossa tekisi mieli huutaa kyynelten läpi, että tämä on epäreilua! Kenelle voin kannella? Tietenkin voisin tehdä saman ja lähteä milloin tahansa. Mutta en halua. Halusin tehdä sen yhdessä. En yksin tai jonkun muun kanssa. Harmi ettei Roni ajattele samoin. Iltapäivällä alan hieman katua sitä, että torjuin Javierin vihjailut yhteisestä illasta. En jaksaisi olla yksin. En jaksaisi taas yrittää elää tunti tunnilta kohti päivän loppumista. Minusta on tullut ajoittain aika itsesäälinen. Saan itseni kyyneliin todella helposti heittäytymällä epätoivon tunteisiin, joita minulla (osin kateettomasti) on. Kävellessä kotiin pyyhin taas pienen kyyneleen pois silmäkulmasta ja laitan aurinkolasit päähän. Vaikka olisin turrutettu eikä sitä tietynlaista ahdistusta niin sattuvasti tunnu, niin silti toivottomuus aina välillä iskee aaltona päälleni. Mieleeni vain iskeytyy kirkas ajatus siitä, että olen menettänyt kaikki mahdollisuudet ja tulevaisuudella ei ole enää minulle tarjota vastaavaa. Ehkä vain voisin kuolla pois kohta. Pienen hetken se tuntuu lohdulliselta, mutta mitä sitten tapahtuisi sille tulevaisuudelle, jossa olen kuvitellut itseni onnelliseksi? Tuntuu kauhealta kävellä kotiin. Mutta sitten tietenkin ryhdistäydyn ja saan taas tsempattua itseni jonkinlaiseen edes keskinkertaiseen moodiin muistelemalla Ronin inhottavia hetkiä ja sitä, että kaikista tärkeintä olisi nyt päästä itsenäisesti tasapainoon, ja sitten aivan takuulla jotain hyvää tapahtuisi. 

Kotona olo aaltoilee. Välillä minusta tuntuu, että selviydyn jos vain menen suihkuun ja keskityn johonkin ohjelmaan. Eihän minun tarvitse kuin olla yksinäni, jos vain pystyisin siihen. Nauttisin elämästä juuri nyt. Sitten kurkkua alkaa taas kuristaa kun Ronin menetys käy taas todellisemmaksi. Se varmasti johtuu osittain siitä, että voin tahtomattanikin ylläpitää jotain toivoa, koska hän on vielä täällä. Oloni kohenee varmasti nopeammin sitten kun tiedän että hän on kaukana poissa tavoittamattomissa. Harkitsen että kokeilisin uutta saamaani ahdistuslääkettä. Sitten harkitsen, että viestisin jotain huoletonta Ronille. Sitten haen yksineljäsosan uutta lääkettä. Ja sitten lähetän Ronille mukavan pikkuviestin, joka liittyy matkailuun. Miksikäs ei. BLING. Jukka lähettää päivän kuulumisia. Tykkään siitä, että voi olla vaikka päivittäin tekemisissä jos huvittaa. Ihan vain kysymällä, että miten päivä meni. Meidän ei tarvitse ollenkaan stressata mistään viestintäpolitiikasta hänen kanssaan. Ei varmaan vaikka flirtti astuisi kuvioihin. Jos haluaa kertoa miten päivä sujui, niin sitten kertoo. Ja toinen vastaa kun ehtii. Miten olenkaan aivan liikaa stressannut joskus näitä asioita. Siis oikeasti? Vilkaisin joku kerta lähes vuoden takaisia juttujani ja olen siellä laskelmoinut, että milloin ja miten voisin ottaa Dimiin yhteyttä. Ja panikoinut kun hän ei heti vastaa. Olenko menettänyt toivon vakavasta suhteesta, joten en suhtaudukaan enää näihin juttuihin vakavasti? Ehkä jos olisin vastarakastunut ja uskoisin, että tässä on nyt se vuosisadan rakkaustarina niin saisin taas ihanan naivisti jännittää jotain kommunikaatiota. Tavallaan sääli. Lisäksi toki lääkitsen itseäni välinpitämättömmäksi ja huolettomammaksi. En tiedä mikä auttaa, se että kommunikoin normaalisti Ronille vai pieni annostus lääkettä, mutta yllättäen tullut ahdistus laimenee ja turtuu ainakin osittain. Minulla ei ole ruokahalua, ja söinhän ison salaatin taas lounaaksi, mutta minun alkaa yllättäen tehdä iltaruoaksi mieli minun ja Ronin lempiherkkua pakastealtaasta. Tämä on taas niitä hetkiä, kun vähän kirpaisee muistaa kuinka lämmitimme annokset vuorotellen mikrossa ja sitten kömmimme niiden kanssa sänkyyn erilaisten mausteiden kanssa katsomaan elokuvaa ja syömään. Se oli hyvä ilta. Yksi niistä tosi hyvistä, kun ajattelin, että tämä on taas iso askel suhteessamme. Mutten anna minkään muiston omia ruokia, niin etten voisi niistä nauttia ilman pistosta sydämessä. En suostu siihen, kuten en ole suostunut antamaan minkään biisin tai paikankaan jäädä menneisyyden kummituksiksi. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan ruoka-annoksen pieneksi muistutukseksi siitä, että elämä jatkuu. 

Kauppakäynti sujuu hyvin. Alan pikkuhiljaa tuntea kuinka näkökenttäni pehmenee. Voiko olla, että noin pieni määrä uutta lääkettä oikeasti vaikuttaa. Ihanaa. Tunnen oloni rennoksi ja puheeni hieman sössöttävämmäksi. En välitä siitä vaikka luonani on sukulainen. Haluan päivittää puhelimeni tietokoneen kanssa ja yhdistän puhelimen läppäriin johdolla. Sitten nousen hakemaan viiniä ja kompastu johtoon niin että lataus keskeytyy. Kiroilen noin kolmekymmentäsekuntia. Sitten pahoittelen ja sanon, että hermoni ovat vähän kireällä. Suku on suku. Perhe on perhe. Ei tarvitse teeskennellä mitään. Otan viinin ja kaadan lasillisen. Ah ihana viinin ja rauhoittavan lääkkeen yhteisvaikutus turruttaa kaikkea astetta pidemmälle. Saan päivityksen lautautumaan uudelleen ja siemailen sellaisessa melkein tyytyväisessä fiiliksessä valkoviiniä jonku tyhmä komedian pyöriessä taustalla televisiossa. Roni ei vastaa (ainakaan vielä), mutta enhän minä kysynytkään mitään. Tällaisilla viesteillä vain halluan osoittaa, että olen positiivisella mielellä ja suhtaudun häneen mukavasti siitä huolimatta että hän on oksettava ja lapsellinen kusipää. Jäseniäni kiehlmöi pehmeästi. Katsetta ei tee mieli tarkentaa mihinkään. Näin on hyvä. Pienen välähdyksen verran tulevaisuus ei näytäkään niin toivottomalta. Mutta vain pieni välähdys. Sitten ajattelen taas sitä miten olisimme voineet päästä yhdessä seikkailemaan maailmalle ja tehdä kaikki ne hullut jutut joista aina ollaan haaveiltu. Ja sitten palata takaisin ja alkaa tehdä järkeviä asioita yhdessä. Se olisi voinut tapahtua. Mutta en tiedä miksei se tapahdu. Nousen ylös laittamaan pakasteruokani mikroon ja huomaan kuinka tasapaino heittää ja kaikki on niin muakvan pehmeää ja rentoa. Jes. Pienikin annos toimii. Olen iloinen. Taas yksi testattu pakotie pois todellisuudesta. Lillun sellaisessa hyvässä välinpitämättömyydessä, vaikka samalla toki muistan kaiken kurjuuden ja masentavat ajatukset. Mutten vaan jaksa keskittyä niihin niin kovasti. Lillun hetkessä astetta enemmän. Olen juuri luonut blogiini liittyvän iigeetilin, sillä haluan erotella "tähän kuuluvat" kuvamuistot pois kaikista muista kuvista. Ja näin se käy kätevästi. Monet kuvat unohtuvat ja niiden mukana myös hetket. Haluan koota tekstieni lisäksi kuvia kronologisessa järjestyksessä ilman, että jälkikäteen on käytävä läpi tuhat kuvaa, joista sitten valikoida ne säästettävät. Olen havainnut instagramin olevan loistava kuvapankki, jossa ne pysyvät tallessa vaikka älyluuri unohtuisi varmuuskopioida. Tykkään. Haluan tallentaa hyviä ja tylsiä hetkiä, jotta sitten voi jälkikäteen entistä helpommin havainnoida mahdollista edistystä tilanteissa. Siispä nappaan kuvan iltapalastani. Muistuttakoot se joskus minua siitä, kuinka paljon apuvälineistä olen tarvinnut mieleisen iltapalan kokoamiseen. Ja sitä paitsi minulla on nyt anonyymi tili, jolla voin hullutella miten vain tahdon, seurata ketä huvittaa miettimättä, että ihmetteleekö nyt Roni tai joku juttujani. Kokeilin jopa sitä seuraajien ostoa hetken mielijohteesta yhdellä eurolla. Hah. Jotain pieniä iloja löytyy elämästä. BLING. Jukka toivottaa minulle hyvää yötä. Samoin joku se randomi kenet tapasin viikonloppuna ja näköjään vaihdoin numeroitakin. Ronilta ei mitään. Joskus nukkumaanmennessä havahdun siihen kun sydän hakkaa niin kovaa, että tuntuu kuin koko sänky tärisisi. Sydän voi kuolla stressiin. Katsotaan käykö minulle niin vielä joku päivä.

Calm and crazy

Maanantai kuluu aika mitäänsanomattomasti. Semitunnottomasti ja hieman tylsistyttävästi tekemättä juuri yhtään mitään. Ahdistus ei juurikaan pahene ainakaan pieniä välähdyksiä enempää. Näen vähän sukulaisia ja napostelen kaikenlaista turhaa kotona koko illan (tonnikalaa, bonapurkki, riisikakkuja...) niin että itseänikin oikein ällöttää. Juttelen Elinan kanssa, ja mietimme tulevaa viikonloppua. Tarjolla olisi taiteidenyö ja viikonlopulle kaikenlaista ulkotapahtumaa tai hernesaarenrannan lopettajaisjuhlaa. Katsotaan miltä näyttää sää ja fiilis silloin. Jukka laittaa jotain viestiä, johon reagoin iloisesti, mutta maltillisesti. Lisäksi illan aikana Ricky toteaa jotenkin aika sympaattisesti, että hän taitaa olla meistä kahdesta ainoa, joka harrastaa toisen ikävöintiä. No ehkä. En osaa sanoa. Ronista en kuule mitään, eikä minun tee mieli olla häneen missään yhteydessä nyt. Katson vahingossa Unelmien poikamies -ohjelman päätösjakson, jossa vaalea amerikkalainen Sean kosii nättiä brunettea. Nainen on kyynelissä ja kysyy selvästi pyörtymisen rajamailla, että onko tämä edes totta! Juuri tuo on sitä mistä olen puhunut. Kaikki on niin uskomatonta, ettei ole varma onko se edes totta. He istuvat yhdessä haastattelussa kyynelsilmin ylistäen toinen toistaan ja rakkauttaan. Menen heti googlettamaan, että ovatko he vielä yhdessä, koska kausi oli jo monta vuotta vanha. Ja kyllä he ovat. He ovat menneet naimisiin ja saaneet perheenlisäystä ja näyttävät viimeisimmissä kuvissa kadehdittavan onnellisilta. Hetken aikaa kaipaan juuri tuota. Niin perinteistä ja kunnollista rakkautta. Ei mitään jännittäviä seikkailuita vaan turvaa ja tasaisuutta. Mutta en ehkä pystyisi sellaista vastaanottamaan tai ansaitsemaan kuitenkaan. Menen sänkyyn ja pyörin aika pitkään rauhattomana ennenkuin nukahdan sekavaan uneen. Heräilen vähän väliä tuskanhikisenä ja näen eläviä unia siitä, kuinka juhlimme Karrin kanssa suurella klubilla. Aamulla nousen väsyneenä, mutta piristyn nopeasti aamupesun yhteydessä. Otan tuplalääkityksen ahdituslääkekuuriani. En tiedä miksi, mutta päätin niin nukkumaanmennessäni. Olen päättänyt että teen kaikkeni, että saan turrutettua kaiken mahdollisen ahdistuksen pois nyt taas tästä nivelkohdasta, kun ainakin jonkinlaiset muutokset ovat käsillä. En halua ajatella tai tuntea mitään, mikä liittyy Ronin maastalähtöön ja hänen muuhun sosiaaliseen elämäänsä. Haluan ohittaa sen ja siirtyä suoraan seuraavaan vaiheeseen, mikä ikinä se sitten onkaan. Haluan pikakelata nyt tämän vaiheen pois. Koska en voi taaksepäinkään mennä.

Lähden töihin ja hyppään bussiin. Istun tyhjälle paikalle ja huomaan vieressäni lattialla ison repun ilman omistajaa. En voi sille mitään, mutta mieleeni tulee heti, että sehän voi olla vaikka pommi! Hieman ehkä naurettavaa, mutta siirryn paikaltani ajoneuvon taakse jonkun viereen. Huomaan, että olen istunut nuoren ulkomaalaistaustaisen miehen viereen. Hän on varmaan kotoisin juuri sieltä, mistä nämä viimeisimmät terroriteot tehneet nuorukaiset ovat tulleet. Nuori mies vilkaisee minua ja nyökkään hänelle huomenta. En ole ihminen joka alkaa säikkyä tällaisten tapahtumien jälkeen normaalia arkea tai vastaantulijoita. En hysterisoidu tai epäile nyt jokaista muslimia terroristiksi (vaikka nähtävästi vaistomaisesti kartan yksinäisiä reppuja). Mutta ovathan nämä tapahtumat mielessä väkisinkin. Eräs läheiseni sattui paikalle veritekojen läheisyyteen ja kertoo olevansa aivan sokissa, eikä ole mitenkään käsittänyt että tällaista voi tapahtua, ennenkuin itse näki verta ja kauhua silmästä silmään. Onhan tuo reaktio ihan normaali, mutta minua se vähän ärsyttää. Näitä kauheuksia ja paljon paljon kauheampia asioita tapahtuu aivan jatkuvasti. Ne eivät vain tunnu todelta sieltä artikkelin tai television välityksellä. Ihmisellä on taipumus tiedostamattomasti ajatella, ettei tuollaiset tapahtumat kosketa tai liity itseensä tai omaan lähipiiriin, kun ne ovat siellä jossain. Sitten kun osuu lähelle, niin hetken aikaa pälyillään kulkiessa ympärille, mutta pian sekin unohtuu ja normaali elämä jatkuu. Mutta jos tällaista joutuu todistamaan silmästä silmään, niin ehkä vaikutus on toisenlainen? Ehkä tapahtuu jokin herätys ja tajuaa miten pienestä koko elämä on kiinni. Että joku tuntematon voi ihan oikeasti milloin tahansa muuttaa koko elämäsi. Lopettaa sen. Minä en ole kovinkaan herkkänahkainen tai altis lamaantumaan. Mutta etukäteen ei voi tietää miten reagoi kriisitilanteissa. Jotkut aktivoituvat ja kykenevät toimimaan, toiset jähmettyvät. Minä olen ollut paikalla onnettomuustilanteessa, jossa on joutunut todistaa rajua näkyä ja surullisia kohtaloita, ja jossa moni sivullinen joutui täyteen paniikkiin. Jostain syystä en itse säikähtänyt juurikaan tilannetta vaan olin se, joka kehotti muita rauhoittumaan ja pysyin tyynenä ja toimintakykyisenä. Toivottavasti en joudu testaamaan tyyneyttäni vastaavassa tilanteessa uudelleen.

   
Lähetän aamupäivällä Karrille viestiä siitä, että hän käväisi unissani. Vaihdamme pari kepeää viestiä. Olen tyytyväinen siihen, että nykyään otan paljon helpommin yhteyttä toiseen jos sattuu huvittamaan. Lähetän myös Jukalle hyvän työpäivän toivotusviestin, johon hän heti vastaa iloisesti. Hän vihjaa, että meidän täytyy tavata pian uudestaan. Se saa oloni mukavaksi. Jukkahan ei täytä mitään "vanhan ajanlaskun aikaisia kriteereitäni" juuri lainkaan. Hänellä on kyllä jokin koulutus, mutta työskentelee alalla, jota en suuresti pysty arvostamaan. Lisäksi hän on tiiviisti yhteydessä elämäntapaan, jota olen aina karsastanut. Mutta mitä siitä. Eihän tuollaisilla asioilla pitäisi olla mitään merkitystä. Mutta silti niillä ehkä on. Tuplalääkitys saa oloni ihanan turrutetuksi, vaikka pystynkin keskittymään töihin sujuvasti. Ajatus Ronista välähtää mieleeni ja ärsyttää minua. Turhauttaa. Mutta aika parantaa. On se tehnyt niin aikaisemminkin. Ennen nukkumaanmenoani edellisiltana selailin jostain syystä puhelimeni muistiinpanoja. Olen sinne joskus maaliskuussa kirjoittanut, että nyt on Ronin viimeinen tilaisuus parantaa tapansa. Mutta taisin antaa niitä muutaman lisää senkin jälkeen. Harmi. Kai. Vaikka kuinka kovasti koitan ajatella muita asioita ja suggeroida itseni uskomaan, että Roni on kurja ihminen, jota en halua elämääni. Niin silti aina välillä hairahdun kuvittelemaan sitä, kuinka kaikki voisi muuttua ja voisimme olla maailman onnellisimpia kaikkien mahdollisuuksien ollessa auki. Sitten taas muistan, että hän on varmaan sen yhden naisen kanssa. Koen itseni tosi lapselliseksi, mutta kyseinen nainen on mielestäni melko epäviehättävä, enkä ymmärrä miksi Roni sekaantuu sellaiseen ihmiseen, kun hän voisi pitää tason korkealla. Jostain syystä se ärsyttää minua. Mutta minunhan piti olla ajattelematta Ronia, joten keskitytään lounaaseen. On taas se päivä kun pääsen nauttimaan pitkän lounaan kotoisaan kahvilaan. Siinä tilatessani huomaan käyväni hieman hitaalla, kun en meinaa muistaa korttini tunnuslukua, enkä muista ottaa tarjotinta mukaani, kun siirryn pöytään. Mutta ihan sama. Autuas pehmeys. Oma vakkarisalaatti maistuu taas hyvältä ja saan oman lempinurkkapöytäni, joten mikäs tässä. Tuijotan ikkunasta terassilla lautasen ääressä riehuvaa naakkaa. Se on söpö. Pidän linnuista. BLING. Se ei olekaan Ossi jonka kanssa olen vaihdellut pari viestiä ennen lounasta vaan Javier! Turvallinen ja vakaa Javier. Hän kysyy onko minulla suunnitelmia tälle illalle. Mietin, mietin. Haluanko nähdä häntä. En tiedä. Haluan, mutten ehkä tänään. Kerron hänelle olevani vähän puolikuntoinen jonkun flunssan vuoksi, jotta saan vähän lisäaikaa. BLING. Ja juuri kun olen saanut vakuutettua Javierin siitä, ettei meidän kannata tavata tänään, saan viestin Rickyltä joka kysyy mitä aion tänään tehdä. Joskus oudon magneettisesti asiat kerääntyvät yhteen. Tai sitten se olen vain minä joka huomioi erityisen tarkasti tällaisia asioita. Usein esimerkiksi kuulen yhtäaikaa jonkin asian radiosta tai televisiosta ja tismalleen samaan aikaan luen sen jostain. Aina silloin ajattelen, että kyseessä on jokin viesti, joka minun pitäisi huomioida. Roni tekee samaa. Heh. Mutta muutenkin olen hyvin auditiivinen. Esimerkiksi useimmat huumausaineiden luomat myönteiset "hallusinaatiot" liittyvät pääsääntöisesti ääniin ja musiikkiin. Lisäksi aina ennen nukkumaanmenoa (etenkin nyt näissä jälkioloissa) kuulen aivan selvästi keskustelunääniä tai muita efektiääniä päästäni. Aikoinaan kirjoittelin kuulemiani lauseita ylös, mutta uskon, että kyse on siitä, että olen lähes unessa ja todellisuus ja uni pääsevät sekoittumaan siten että havainnoin sen. Siihen liittyy varmaan vilkkaat valveunenikin, joissa aivan selvästi kuulen ja näen asioita, vaikka olen hereillä. Ehkä näiden yliherkkyyksien vuoksi koen olevani jotenkin erityisen spiritualistinen ja intuitiivinen. Ja uskon maailman ihmeellisyyksiin ja merkkeihin. Mutta onhan se hauskaakin, kun pitää pilkkeen silmässä. 

Tunnoton on hyvä

Maanantai taas saapui liian aikaisin kai. Oikeastaan fiilis on yllättävän okei. On taas se kotoisa syksyinen tunnelma, kun tekee mieli ottaa rauhallisesti ja viettää niitä söpöjä koti-iltoja jonkun kanssa. Ja kumma kyllä, Roni ei sovi kovin hyvin näihin suunnitelmiin. Olemme toki viettäneet kivoja iltoja leffoja katsellen sänkyyn käpertyen, mutta se ei ole samanlaista kuin leppoisat illat Javierin, Ninon, Manun tai jonkun muun kanssa. Ronin kanssa saa aina olla vähän varuillaan. Stressata. Kaivautua kainaloon ja varautua torjutuksi tulemiseen. Toki hassuttelemme ja herkuttelemme ja meillä on mukavaa. Jopa ihan luonnollista. Tuntuu oikealtakin. Mutta takaraivossa on kokoajan pelko siitä, että kaikki romahtaa milloin vain. Kaikki nämä pienet negatiiviset vivahteet ovat aiheuttaneet sen, että ajatus koti-illasta Ronin kanssa tuntuu utopistiselta tai stressaavalta. Ja sehän on vain hyvä! Se on hyvä, jos kerran yhteiselomme on yhtä utopiaa muutenkin. Olimme viikonloppuna yhteyksissä. Taisi olla lauantaiyö, kun satuin huomaamaan hänet onlinessa ja heitin jonkun kommentin. Roni tarttui siihen heti ja viestii takaisin. Soittaa. Hänellä ei ole asiat hyvin. Jotain on tapahtunut lähipiirissä, joka on ajanut Ronin sukulaistensa luokse voipumaan. Hän on todennäköisesti humalassa ja purkaa epätoivoaan ja itsesääliään. Hokee, että miksi me emme koskaan tehneet mitään järkevää yhdessä, vaan olemme vain pelleilleet ja pitäneet hauskaa. Hänellä on huono omatunto ja joku kriisi. Hyvä, sietääkin olla! Hän on aina ollut meistä kahdesta se itsekäs, joka ei ole ollut kiinnostunut tekemään mitään yleishyödyllistä. Hän ansaitseekin omantunnontuskia. Lohdutan ja sanon, että kaikki on hyvin. Eikä ole, hän huutaa! Olen iloinen puheyhteydestämme ja siitä, että hän uskoutuu minulle vaikealla hetkellä. Vähän tulee ikävä. Vähän harmittaa, että hän on siellä kaukana ja on oikeastikin lähdössä maasta. Kysyn, että oikeastiko jätät mut tänne ja häivyt pois. Roni on epävakaassa mielentilassa ja sanoo, ettei nyt osaa sanoa mitään. Mutta hokee, kuinka me olemme sellainen tiimi, joka pystyisi tehdä enemmän hyvää. Joten miksi emme ole tehneet! En viitsi nyt sanoa, että on Ronin aika katsoa peiliin ja punnita elämänarvojansa ja käyttäytymistään. Mutta ehkäpä käsillä on hänelle pieni herätys. Toivon niin. Todella toivon niin. Tunnustelen olotilaani tarkemmin Ronin suhteen maanantaisena aamupäivänä. Hmm. Ei erityisiä ahdistuspistoksia. Hän ei ole nyt täällä ja se on hyvä. Toisaalta siellä sukulaisten luona on varmaan se nainen, jonka hän on esitellyt perheelleen. Auts. Ehkä hän menikin tapaamaan häntä. Mitä enemmän aikaa kuluu siitä, että olemme tavanneet, sitä helpommaksi etäisyytemme minulle tulee. Sitä helpompi minun on laajentaa näkökulmaani muihin ihmisiin. Vaikka edelleen uskon erityiseen yhteyteemme ja jokin pieni toive ihmeen tapahtumisesta on, niin pikkuhiljaa alan avartumaan myös muille mahdollisuuksille. Olen pettynyt niin monta kertaa ja tullut heitetyksi pois, että ehkä kohta haluaisin vain jotain muuta. Niitä hetkiä, kun voi ilman stressiä ja pelkoa viettää jonkun kanssa päivän television ääressä tietäen, että se toinen haluaa minun olevan siinä. Haluaisin tuntea olevani haluttu. Enkä torjuttu.

Lauantaina siis jatkoin todellisuuspakoiluani. Yhtenä vaihtoehtona Ricky kutsuu luokseen viettämään rauhallista iltaa. Oikeastikin harkitsen sitä valmistautuessani kauniilla meikillä ja laittamalla hiukset nätisti. Elina ei jaksa lähteä ulos, koska hänellä on treffiseuraa, joten minun on keksittävä joka tapauksessa jotain muuta. Viestittelen pitkin iltaa Karrin kanssa. Hän on menossa ystävänsä juhliin. Autan etänä häntä valikoimaan oikean syntymäpäivälahjan juhlan järjestäjälle. Olen yksin, mutta minulla on onneksi juttuseuraa puhelimen päässä. Ihmisiä, jotka haluavat olla kanssani yhteydessä. Haluavat tutustua minuun. Flunssani tuntuu huomattavasti paremmalta kuin perjantaina. Fyysinen olo loistava. Ottamani ahdistuslääke tekee kaikesta hieman stressittömämpää. Ja myös muiden aineiden vaikutukset lieventävät negatiiviseen todellisuuteen keskittymistä mukavasti. Jukkakin harkitsee uloslähtöä. Toivoisin että hän tulisi. Mutta en voi jättää nyt vapaailtaani muiden varaan. Puntaroin, että tekeekö mieleni lähteä juhlimaan vaikka yksin, vai lähtisinkö Rickyn luokse pitkän junamatkan taakse. Lopulta päätän, etten mene. Voimme tavata ihan hyvin sitten, kun hän on taas täällä kaupungissa. Antaa kohtalon näyttää mitä ilta tuo tullessansa, vai tuoko yhtään mitään. Lauantaina fiilikseni on siis aika hyvä. Otan yhteyttä Ryaniin, jolla ei ole mitään tekemistä. Menen käymään hänen luonaan ja polttelemme yhdessä hänen laaturuohoaan. Jukka on nukahtanut kotiin ja Karri on baarissa. Siispä lähden yksin klubille, jossa juttelen Ronin kanssa edellä kuvatun keskustelun, ja keskityn tanssiin. En ajattele mitään muuta kuin tanssimista johon olen täysin uppoutunut, kunnes yhtäkkiä joku moikkaa minua vieressäni. Se on Karri! Ilahdun tästä yhteentörmäyksestä. Olin toki kertonut minne itse aion mennä, ja hän on päättänyt liittyä seuraani. Hauskaa. En tiedä onko Karri liikkeellä vain alkoholin voimalla, mutta tanssimme täysillä siihen asti kun dj lopettaa ja valot syttyvät äsken niin taianomaiseen saliin. Voi harmi! Energiaa olisi riittänyt tanssia aamuun asti. Karri kumartuu suutelemaan minua. Yllätyn täysin, enkä osaa oikein reagoida. Mielestäni on hassua, että ekstaasia on joskus kuvattu rakkaushuumeeksi, koska minulle ei ole kertaakaan tullut pieneen mieleenikään flirttailla tai haluta mitään läheisyyttä. Toki halailemme ja hymyilemme enemmän, mutta ei missään seksuaalisessa mielessä. Karri on kivannäköinen. Tykkään siitä, miten hän vain tuli spontaanisti luokseni ja tanssi villisti kanssani koko yön. Uskon, että jos hän olisi ehdottanut hänen luoksensa menemistä niin olisin suostunut. Mutta sen sijaan pihalle päästyämme hän sanoo, että aikoo nyt suunnata kotiin ja lähtee nappaamaan taksia. Ehkä hän ajatteli, etten ollut lainkaan kiinnostunut, koska en vastannut niin  innokkaana hänen suudelmaansa. No ei voi mitään. Koska aamujuhlia ei ole näköpiirissä suuntaan kohti omaa pysäkkiäni, jonkun sosiaalisen miehen saattelemana. Ihme kyllä, nukun jälleen omassa sängyssäni!

Sunnuntaina olo on ihanan pehmeä ja sekava. Tuntuu kuin olisi aivan irrallaan kaikesta. Millään ei ole kauheasti väliä. Mikään ei kauheasti stressaa. Tällä kertaa myöskään näkökenttä ei särise lainkaan. Olo on sellainen tosi mukava. Minun tekee mieli jutella jonkun kanssa. Siispä vaihdamme muutamia hyväntuulisia viestejä Karrin kanssa. Hän sanoo, että pitää minusta, mutta sai vaikutelman etten olisi halunnut lähteä hänen luokseen. Selittelen, että olin vain sellaisessa mielentilassa etten osannut arvioida tilannetta. Oikeasti mielenkiintoni häntä kohtaan heräsi! Hän varmasti viettäisi kanssani niitä lämpimiä koti-iltoja. Lisäksi Nino lähettelee kuvia viikonloppulomaltaan jostain kaukaa. Mukavaa. Lähetän Ronille vielä jonkun tsemppiviestin, johon hän reagoi heti kiittäen. Se riittää. Lisäksi saan omaksi yllätyksekseni viestin Harrilta, jonka kanssa viimeisin tapaaminen oli aikalailla katastrofi. Hän kertoo viikonlopun kuulumisistaan kuin kaikki olisi normaalisti. Totta puhuen, olin jo henkisesti siirtänyt hänen offlineen ja lähes päässyt unohtamaankin. Vastaan neutraalisti takaisin. BLING. Ja kas! Jukka kysyy miten iltani on sujunut. Yön aikana jo epäilin (vainoharhat!) että hänellä on yövieraita ja siksi hän ei suvainnut tulla kanssani ulos. Mutta sen sijaan hän kertoo olleensa kipeänä ja vasta nyt tuntee olonsa paremmaksi. Hän toteaa haluavansa lähteä vähän ihmiisten ilmoille lojuttuaan niin monta päivää vain sängynpohjalla. Ja sitten hän kysyy, että tulisinko mukaan. Oi, kivaa! Oloni on täysin sekava ja poissa tästä maailmasta, mutta sanon heti, että tulen! Mennään leffaan. Loistavaa. En vaivaudu valmistautumaan liikaa. Olemmehan me juhlineet sen verran yhdessä, että emme ole olleet ihan parhaimmillamme. Mutta siistiydyn ja lähden matkaan kohti keskustaa. Näissä fiiliksissä on aika kiva matkustaa. Kaikki on pehmeää ja soljuvaa. Ei yhtään haittaa istua kulkuneuvoissa ja kuunnella musiikkia. Olo on rento eikä mikään jaksa stressata. Tykkään. Vielä kertaakaan ei ole tullut mitään alakuloisia jälkioireita. Kauheaa, mutta nämä jutut sopivat minulle. Juuri nyt tällä hetkellä. Matkan aikana lähetän Javierille viestiä ja kyselen Jackin vointia. Kerron olevani menossa elokuviin ja hän kysyy, että miksen pyytänyt häntä mukaani. Hah, Javierinkin ajattelu lämmittää mieltäni. Nämä astetta normaalimmat kivat miehet saavat oloni paranemaan ja tukkivat Ronin jättämiä avohaavoja ainakin jollain tavalla. Ainakin tänään. Tapaamme Jukan kanssa sovitusti ja halaan häntä tervehdykseksi. En ole ollenkaan sellainen ihminen, jokoa turhaan koskettelee tai halailee, mutta olen ottanut tavakseni halata aina tavatessa tai erotessa. Miksei. Jukka on puhelias ja kiva. Yhdessäolomme on tosi vaivatonta. Jutustelemme viikonlopusta ja töistä ja elokuvista ja peleistä. Jukka ei flirttaile millään tavalla, tai yritä vihjailla mitään. En ollenkaan tiedä halusiko hän kaveriseuraa leffaan, vai onko hänellä minua kohtaan jotain kiinnostusta. Mutta onko sillä nyt väliä? Ei ole. Meillä on mukavaa. Leffan pyöriessä kommentoimme sitä pari kertaa kuiskaten salissa. Jukka on yksi niistä ihmisistä joka reagoi tosi voimakkaasti hauskoihin tai pelottaviin kohtauksiin nauramalla tai huudahtamalla. Minusta se on hauskaa. Itse olen täysin hillitty, lukuunottamatta sitä, että itken lähes aina leffassa kuin leffassa. Tällä kertaa en. Elokuva loppuu. Arvostelemme sitä (aika kehno, mutta sopiva tähän mielentilaan) ja Jukka haluaa saattaa minut pysäkilleni. Hän haluaa odottaa kanssani bussiani ennenkuin suuntaa itse toiseen suuntaan. Hän toteaa, että meidän pitäisi joku kerta pitää leffapäivä hänen luonaan. Joo, se olisi hauskaa! Tiedän, että se olisi. Juuri sellaista mistä olen puhunut. Tilattaisiin ruokaa ja höpsöteltäisiin rennosti. Vähintäänkin kavereina. Melkein heti kun olen hypännyt bussiini Jukka lähettää viestin, että olisi oikeastikin hauska viettää sellainen päivä yhdessä. Sanon, että niin olisi. Hyväntuulisena ja tyytyväisenä palaan kotiini McDonaldsin kautta. Vaihdan vielä pari kivaa viestiä Karrin ja Javierin ja Elinan kanssa, ennenkuin hyppään tyytyväisenä omaan sänkyyni. 

Nukun loistavasti. Herään ilman kauheaa ahdistusta. Ihanan tunnoton olo. BLING. Olen juuri vetämässä kenkiä jalkaani kun Jukka toivottaa hyvää työpäivää. Kiitos samoin! Tämä on kivaa. Ehkä hän pitää minusta? Tai sitten hän on vain sosiaalinen. Jaksan keskittyä töihin, eikä tuleva viikko aiheuta paniikkia. Ei ainakaan tänään. Ah, mieltäni lämmittää ajatus hankkimistani ahdistuslääkkeistä, joita minulla on nyt ainakin yli kymmenelle ahdistuspäivälle. Mietin jo, että oikeasti saisin itseni lääkittyä ja huumattua tämän vaiheen ylitse, kun odotan että milloin Roni on poistunut kuvioista ainakin hetkeksi. BLING. Ricky kertoo olevansa pettynyt kun emme tavanneet, mutta haluaa nähdä pian. Juu, eiköhän me törmätä. Kiitos Ricky, Javier, Karri, Nino, Jukka ja muut siitä, että oikeasti teette elämästi vähän siedettävämpää. Ehkä syksyä kohti olisi taas kiva käydä Manuelin luona katsomassa sarjaa ja höpöttelemässä turhuuksia? Joo, se voisi olla kiva myös. Nautin taas tästä olotilasta, jossa minulla ei tunnu olevan odotuksia Ronia kohtaan. Edes ajatus tylsästä koti-illasta ei aiheuta nyt tuskaa.Voi kunpa tämä tunnelma nyt säilyisi tämän päivän. Alkuviikon! Aina.