Baby is this deja vu?

Alan olla melko varma, että olen vahingossa löytänyt jonkin cheat coden ja elämä on pelkästään yhtä maanantaita ja viikonloppua. Koko ajan on maanantai. Ihan koko ajan. Ja sitten yhtäkkiä viikonloppu. Alkoiko tämä silloin, kun lopetin arkideitit ja -aktiviteetit kokonaan? Maanantaista torstaihin päivät ovat vain toistensa kopioita, joten niitä ei edes oikeastaan ole? Tosi ahdistava ajatus. Ja tunne. Mutta en jaksa. Laiskottaa. Ajatus uusista treffeistä ei innosta yhtään. Maanantai (tämäkin), on ollut väsyttävä. Mutta kotimatkalla kävellessäni alkoi korvakuulokkeistani soida menevä viikonloppubiisi ja hetken jo fiilistelin, että seuraavaan viikonloppuun on enää kolme täyttä arkipäivää (+perjantai)!  

Eli valoa on taas tunnelin päässä! Muistin myös alkaa piinaavasti odottaa viestiä Dimiltä. Jos en enää kuule hänestä, niin ilmeisesti hänen lomamatkansa oli menestys ja hän on löytänyt muuta ajateltavaa. Mutta jos hän ottaa yhteyttä, haluan vielä tavata ja ottaa selvää mitä hän oikein etsii. Olen edelleen sitä mieltä, että hänen viestintänsä minulle on ollut ristiriitaista. Ja haluaisin saada asiaan selvyyden. Hänhän viimeksi tavatessamme kutsui minut seuraavan viikonlopun jatkoille mukaansa! Kai hän sen sentään muistaa. En voi katsoa hänen kuvaansa, koska se vieläkin aiheuttaa fiiliksiä, joita en halua, jos en voi häntä saada. Tapaamisestamme on pari viikkoa. Enpä olisi silloin uskonut ettemme tapaakaan näin pitkään aikaan.

Vaihdoin maanantaisen aamupäivän aikana pari neutraalia viestiä ulkomaan tinderin kanssa. Myös Ryan laittoi jotain kevyttä viestiä edellispäivänä sunnuntai-illan ratoksi. Olisimme hyviä kavereita hänen kanssaan, mutten viitsi ehdottaa mitään oma-aloitteisesti. En edes oikeastaan jaksa. Tavallaan toivoisin, että Manuel kutsuisi minut luokseen. I could use a hug. En itse kehtaa vielä aloittaa keskustelua, koska en tosiaan ole aivan varma mitä kaikkea hölmöä on tullut viikonloppuna lauottua. Tämä tunne varmasti haihtuu parissa päivässä. No worries. Mutta se, että toinen aloittaisi keskustelun kertoisi, että kaikki on edelleen ihan fine. No eiköhän se päivä myös koita ennemmin tai myöhemmin.

Olen pohtinut paljon tätä parisuhteenmuodostumisprosessia. Pitääkö heti alussa olla kipinä? En usko, että se on selkeästi ollut heti alussa läsnä kenenkään muun kohdalla kuin Dimin ja Nikon. Ja sekin on täysin fyysistä. Dim ei - ainakaan alussa - täyttänyt muita kriteereitäni. Eli peittoaako kemia ja kipinä kaikki muut seikat parinmuodostuksessa? Toisaalta, esimerkiksi Carlos ja Manuel eivät herättäneet minussa heti alkuun mitään fyysistäkään intoa, mutta se syntyi myöhemmin. Kumpi on parempi? Se että päättää järjellä, että toinen on tutustumisen arvoinen ja sitten joko kipinä syntyy tai ei synny. Vai pitääkö sen olla olemassa jo heti? Ja oliko se edes missään vaiheessa aitoa Manuelia kohtaan, jos se loppui näin nopeasti? Onko se loppunut varmasti kokonaan? En osaa arvioida onko meillä Javierin kanssa kemiaa. Tulemme toimeen loistavasti ja nautin saamastani positiivisesta huomiosta. Mutta eikö se sitten ole kipinää ja kemiaa? Ei ainakaan samallailla kuin Dimin kanssa. Saan  ajoittain lieviä itsesäälipuuskia kaiken tämän keskellä. Taas uusi viikko, ja taas on kaikki paikoillaan. Milloin hänen pitäisi viimeistään viestiä? Keskiviikkona, eikö niin.

Olen närppinyt kynsiäni, niiden reunat on epätasaiset. En ole tehnyt niin pitkään aikaan. On pimeämpää kuin pitkään aikaan. Väsyneempää. Deja vu. Tällaisia on maanantait. Syön hernekeittoa, ehkä se alkaa sitten tuntua torstailta.

Madafakin darra

Huh! Tuli selvittyä rankasta viikonlopusta. Hyppäsin sunnuntaiaamuna ensimmäiseen kotinurkille lähtevään kyytiin. Paikan päällä oli vielä tarjolla aamiainen, mutta tyydyin juomaan muutaman lasillisen laimeaa mehukattia. Ajatus syömisestä kuvotti. Jotkut jäivät vielä nauttimaan saunasta ja yhdessäolosta, mutta minä olen aina ollut se, joka siivoaa, pakkaa kamat ja on valmis lähtemään kotia kohti ekojen joukossa. Bileet on ohi ja olo on usein sen mukainen vikan juhlaillan jälkeisenä aamuna.

Juhlapaikan aamiaishuone oli teemaan sopivasti kumpanakin aamuna täynnä puolizombeja. Joku klenkkaa jalkaa, toinen pitelee päätä. Oli siis hauskaa! Koska meno oli alusta alkaen aivan rajatonta, loppui itselläni perjantai-ilta melko lyhyeen. Leikimme tutustumisleikkejä, lauloimme karaokea ja tanssimme, mutta missasin myöhäisillan ohjatut toiminnat, mikä harmitti aamulla. Heräsin kuitenkin yksin omasta pedistäni puhelimeni täristessä tyynyni alla Manuelin huomentoivotuksiin. Parilla sinkkuystävällä meni huomattavasti paljon lujempaa! Aamulla jaoimme porukkamme kesken viimeisimpiä juoruja ja arvailimme keiden pedeistä kadoksissa olevat tytöt löytyvät. Itse kärsin pahasta päänsärystä ja väsymyksestä (vaikka nukuin varmasti eniten!), mikä vei osan hauskuudesta lauantain ulkoleikeistä. Mutta päiväsauna saunaoluineen tasoitti tilannetta välittömästi. Ihana yhteishenki vallitsi koko juhla-alueella, ja oli hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Puhelimestani löytyy lukuisia vessaselfieitä duckfaceineen sekä tilannekuvia, joista voisin halutessani tsekata jonkinlaista timelinea illan kulkuihin. Mutten halua. Ignorance is bliss. Jossain sopivassa välissä laitoin asukuvat itsestäni sekä Manuelille että Javierille. En viitsi jälkikäteen mennä tarkistamaan, kuinka hauska olen viesteissäni mahtanut olla. Edelleen ignorance is bliss. Lauantain naamiaisjuhlat ja idolsvoittajan livebändin upea musisointi kruunasivat toiminnantäyteisen päivän. Okei myönnän, että tanssilattialla naamiaisasuihin sonnustautuneina löysin pussailukaverin ja lähdin jopa hänen punkkaansa aloittelemaan yöunia, mutta siitä havahduttuani siirryin nopeasti omaan sänkyyni. Ei mitään pussailua enempää. Eikä sitä oikeastaan edes voi laskea, koska olimme naamiaisasuissa. 

Sunnuntaina kotiin päästyäni minun oli pakko käpertyä hetkeksi sikiöasentoon oman tutun peiton alle. Ryhmächat laulaa, kun tytöt kuvailevat olojaan. Joillain meno vielä jatkuu juhlapaikalla. Toivon, että minulla olisi joku mukanani siellä peiton alla. Mutta ei ole. Ei vieläkään. Aavistelen taas masentavaa alkuviikkoa. Odotan varmaan malttamattomana kuulenko jotain Dimistä.

Onko tää kaupunki täynnä elävii kuolleita

Koko viikon viimeinen työpäivä meni fiilistellessä tulevaa iltaa! Ryhmächatti laulaa, kun tytöt suunnittelevat asukokonaisuuksia kauan odotettua viikonloppua varten. Hame vai housut!? Tänään luvassa karaokea ja sisäleikkejä virvokkeiden kera. Huomenna sonnustaudutaan naamiaisasuihin! Tarkemmat tapahtumat ovat yllätyksiä, kivaa! Paikalle on määrä saapua enemmän tai vähemmän sata enemmän tai vähemmän tuttua, mutta takuulla siistiä tyyppiä juhlistamaan sekä Halloweenia, mutta myös parin upean henkilön elämänmuutosta. Toisaalta nämä viikonloput on parhaita. Niitä oli kesälläkin pari. Saa olla parhaiden ystävien ympäröimänä ja vain nauttia rennosta yhdessäolosta. Toisaalta omiin viikonloppuihini on kuulunut tosi vahvasti se mahdollisuus löytää joku mainio matchi (koko maailma on avoinna!), ja uskon, että tällaisessa valikoidussa porukassa mahdollisuudet ovat hieman heikommat. Ja kyllä. Koska nämä juhlat ovat olleet tiedossa jo pitkään luulin, että minulla olisi takuuvarmasti avec. Mutta ei ole.

Perhosia voi olla vatsassa näköjään ihan vain tällaisen hauskanpidon edessä! Jännittävää, kun saa laittautua vähän tavallista enemmän ja vähän tavallista erikoisemmin. En malta odottaa! Ja ei, en ole kuullut kenestäkään mitään sen kummempaa. Vielä!

Getting lighter

Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen paikalla sovittuun aikaan. En pidä hidastelusta. En pidä myöhästelystä. Joten välttelen itse tekemästä niin. Viimeksi (vai toissakerralla?) mennessäni Javierin luokse myöhästyin oman hajamielisyyteni vuoksi. Tällä kertaa ilmoitin ennakkoon tarkan ajan, jolloin bussi on hänen kotitalollaan. Samalla ilmoitin olemukseni olevan kasuaali. Jottei hän säikähtäisi (kävin kyllä suihkussa, mutten jaksanut laittaa hiuksia tai meikata arkimeikkiä enempää, kyllähän me jo tunnemme). Tiesin, että hän tulisi vastaan. Ja kun itse saavun ajoissa pysäkille odottamaan tuota bussia, saan todeta kulkupelin olevan myöhässä kymmenen minuuttia. Taas joudun ilmoittamaan, että sorii olen myöhässä. Javier kysyy heti "Mitä tapahtui!". Arvaan hänen olevan ärsyyntynyt. Hän varmaan ajattelee "Naiset" ja pyörittää silmiään. Se ärsyttää minua suunnattomasti, sillä en ole ikinä myöhässä! Nielen ylpeyteni ja joudun hyväksymään sen tosiasian, että Javierin silmissä olen se hupakko, joka on aina myöhässä. 

No, hän on joka tapauksessa minua vastassa. Alan heti selitellä myöhästymistäni. Tunnen itseni typeräksi. "Kiitos halauksesta", hän toteaa. Tukin viimein suuni ja annan hänelle halauksen. Kävelemme lyhyen matkan hänen luokseen iloisesti rupatellen. Olen iloinen että lähdin. Tunnen oloni mukavaksi hänen luonaan. Koen, että hän on tosi iloinen että saavuin.  Kaivan esille neljä leffavaihtoehtoa. Hän ei halua valita, vaikka sanon, että minä haluan nähdä niistä jokaisen. Javier laittaa elokuvat selkänsä taakse ja pyytää valitsemaan numeron yhden ja neljän välillä. "Kolme". Jes, valinnaksi osui korealainen suosikkiohjaajani kaunis mutta brutaali The Isle. Javier kaatoi meille lasilliset tuomaani keskivertoa kierrekorkillista (Javier nyrpisti nenäänsä korkille, jolloin totesin, että olen hieman alentanut standardejani viimeaikoina) punaviiniä ja nautimme elokuvasta. Se oli loistava! Dialogia oli niin vähän, ettei haitannut vaikka elokuvassa puhuttiin koreaa ja tekstitys oli suomen kieltä. Välillä vitsailimme ja käänsimme puhetta englanniksi. Javier kommentoi "You made my day" toisen henkilön äänellä, mutta katsoi minuun ja odotti reaktiota. Hymyilen, mutta keskityn elokuvaan.

Pääsemme nukkumaan suurin piirtein ihmisten aikaan. Vilkaisen puhelintani pikaisesti. Viestejä saapunut sekä Manuelilta, että Ryanilta (pitkästä aikaa!). En avaa niitä. Tarvitsen unta. Heräilen yöllä kun Javier heräilee. Hän on kertonut univaikeuksistaan, enkä ole kauhean närkästynyt, että hän tänä yönä tartuttaa ne minuun. Saan kuitenkin halauksia ja silityksiä, joihin olen kai addiktoitunut. Ehdin levätä huomenna! Juuri ennen herätyskelloa näen pienen unenpätkän, jossa olemme sumuisessa elokuvamaailmassa Javierin kanssa. Meillä on hauskaa yhdessä kävellen aurinkoisella hiekkapolulla, kunnes yhtäkkiä hän toteaa, että muista sitten, että me vain pidetään hauskaa, väliltämme puuttuu jotain spesiaalia, eikä hän halua minusta mitään enempää (Manuelin sanat!!). Unessa tunnelmani romahtaa, tulen surulliseksi ja lähden kävelemään kauniiseen maisemaan. Javier seuraa minua etäältä, mutten halua, että hän saavuttaa minut, koska hän on loukannut minua niin pahasti. Herätyskello yllättää, mutta en nukahda enää. Javier toivottaa iloisena huomenta, nousee ylös ja pukee päälleen. Käsken hänet takaisin nukkumaan, mutta hän haluaa saattaa minut pysäkille. Unohdan heti hänen typeryytensä unessani. Javier saattaa minut pysäkille, bussi saapuu. Halaan häntä ja kiitän leffaillasta. Nousen bussiin ja Javier huutaa humoristiseen tapaansa perääni "Kiitti vitusti!". Nauramme.

Bussissa tarkistan saamani viestit. Manuel on lähettänyt minulle huumorivideon. "Katso  tämä tylsällä hetkellä!". Vastaan hänelle heti jotain hauskaa huomenet toivottaen. Vaihdamme pari viestiä aamutuimaan. Ryan on lähettänyt minulle kauan sitten mainitsemastaan työjutusta kuvan. Vastaan hänellekin heti ja kommentoin kuvaa iloisesti. Tiedän, että häntä harmittaa etten ole ottanut yhteyttä, mutta en edelleenkään halua herättää hänessä toiveita suhteeni. Nappaan työmatkalle kulkiessani pika-aamuherkun ja kahvin mukaani, kun kerrankin kuljen hyvän kioskin ohi. Ja päivä alkaa mukavasti! Työpäivän aikana yritämme tauoilla sopia sinkkuystävättäreni kanssa sopivaa risteilyä. Yllättävän haastavaa pikkujouluaikaan! Vaihdamme Javierin kanssa pari huoletonta viestiä iltapäivän aikana. Mutta minua alkaa jo huomiset suuret juhlat kuumottaa! Alkuviikon harmaus on kaikonnut, vaikka ulkona se vielä onkin. Työpäivän jälkeen poikkean alkoon ja haen tönikän viiniä viikonloppua varten. Lisäksi minulla on mietoja juomia ainakin toistakymmentä. Juhlapaikalla tarjontaa löytyy myös. Eli jos ei muuta, niin ainakin saan hetkeksi unohdettua nämä treffihuolet. Manuel joskus sanoi, että monet juovat unohtaakseen, mutta hän juo muistaakseen. Ehkä siksi hän ei juurikaan käy juhlimassa.

Half way there

Harmaan tiistai-illan aikana aloitin vielä keskustelun Javierin kanssa. Hän epäsuorasti kutsui minut luokseen aiempana iltana, joten en halua olla täysin epäkohtelias. Ja tiedän, että hän on riittävän fiksu ja omanarvontuntoinen ollakseen aloittamatta taas keskustelua. Pallo on minulla. Kerron miten typerä olo minulla edelleenkin on, enkä usko että pystyn liikkumaan mihinkään lenkkipolkua pidemmälle. Hän vaikuttaa pettyneeltä. Vitsailen sillä, kuinka kauan aikaa ja energiaa kuluu kaunistautumiseen, jotta voisin tavata hänet. Yllättäen minulle tulee huono omatunto. Yhtäkkiä kadun omaa vastahakoisuuttani. Yritän seivata tilannetta ja ehdotan,että huomenna voisi olla energisempi ilta, jos hänellä ei ole vielä suunnitelmia. "Katsotaan sitten huomenna", hän vastaa. Okei tyydyn siihen. Ja varmaankin tunnen itseni vielä typerämmäksi jos huomenna en haluakaan tavata Javieria, ja saan keksiä uusia tekosyitä. Itsepähän säädän taas kaiken kanssa.

Jollain lähes maagisella tahdonvoimalla sain itseni ulos myöhäiselle pikalenkille kosteaan ja koleaan ilmaan, vaikka energiaa ei oikeastikaan ole ollut näköpiirissa koko alkuviikkona. Päätin purkaa tylsää oloani juoksemalla aluksi ihan täysillä puolet lenkistä! Laitoin päälleni kulahtaneen spiderman-teepaidan ja treenihousut, ja korvakuulokkeista Ylex:n jatkot soimaan. Sain hyvän flown nopeasti päälle. Pian jo läähätin punaisena menemään, ei ole kylmä edes pelkässä teepaidassa. Ennen tien ylitystä nostin katseeni ylikalliin lenkkilippikseni alta ja huomasin ohittavani vastaantulleet tutut kasvot. "Moi". Kiidän ohi, en katso taakse. Kuuluiko se radiosta? Ei hitto. Niko! Eihän se edes asu täällä päin. Mutta hänen sisaruksensa kyllä asuu. Thanks karma! Juuri kun syytän ulkonäköpaineita siitä, etten viitsi mennä leffailtaan, niin törmään eksdeittiin mahdollisimman epäviehättävänä... Mahtavaa. Kun saavuin kotiin olin jo hyväksynyt tämänkin elämänopetuksen. This is me. En ole aina parhaimmillani. Viestin vielä ennen nukkumaanmenoa Manuelille pikakuulumiset. Hän vastaa nopeasti ja vaihdamme pikaisesti pari hyväntuulista iloista viestiä. Kerroin tuntevani oloni zombiksi. Hän toteaa, että siinä on hyvä asuidea seuraavalle viikonlopulle. Ei tarvitse edes tuhlata rahaa asuun, hah! Kamuni. Buddy-O.

Aamulla matkalla töihin huomaan, ettei toisesta korvakuulokkeesta kuulu mitään. Johto on vaurioitunut (kissa!?!). Vahingossa huudahdan "Voi vittu" keskellä jalkakäytävää. Pikaskannaan kulmieni alta ympäristön. Ei tuttuja, hyvä. Reaktioni yllättää minut. Miksi olen niin kiukkuinen, vaikka muistan, että minulla on toiset ihan samanlaiset kuulokkeet odottamassa töissä. Missä on kärsivällisyyteni ja positiivisuuteni? En tiedä.

Keskiviikon lounastauolla tulee usein katsottua kelloa ja todettua ääneen, että puolet arkiviikosta on taas lusittu! Tällä kertaa en edes muistanut onko keskiviikko vai torstai. Väsynyt viikko. En kuule kenestäkään mitään työpäivän aikana. En edes ajattele ketään. Jostain syystä minulla on stoalaisen luottavainen olo siihen, että tapaamme vielä Dimin kanssa. Sitten joskus. Ei tällä "tauolla" ole väliä. Hän on vapaa tekemään mitä tahtoo ja niin olen minäkin. En voi vaatia toiselta mitään, mitä en itse tee, joten niin kauan kun olemme vapaita ihmisiä, ovat mahdollisuudet mihin tahansa avoinna. Tai ainakin tällä ajattelulla saan itselleni hieman paremman mielen hetkeksi. Töistä lähtiessä en vielä tiedä aionko ehdottaa Javierille tapaamista, vai odotanko että hän itse ottaa yhteyttä. Myös Manusta saattaa kuulua... Ei koti-ilta ja lenkille menokaan huono ajatus ole.

Kotiin päästyäni kokkaan saman tien kanafileet sinihomejuuston ja ananaksen kera liemeksi. Ihan hyvää tuli! Puntaroin fiiliksiäni. Edelleen epävarma. Mutta koska oloni voi muuttua kuin tuuliviiri, niin aloitan keskustelun Javierin kanssa. Kysyn onko hän tänään kiireinen, sillä leffailta voisi tulla kyseeseen. Mikäli hän on kiireinen tänä iltana, niin voin ainakin hyvällä omatunnolla keksiä jotain muuta. Mutta jos hän haluaa tavata, niin siitä voi tulla hyvä mieli. Ja saan samalla katsottua jonkun hyvän elokuvan! Rakastan elokuvia. Javier lukee viestini pienellä viiveellä ja vastaa heti. "Tule niin pian kuin pääset!" Reaktio, jota olen odottanut jostain muualta, mutta kelpaa se näinkin. Toivon, ettei Manuelista kuulu mitään.

Harmaata

Maanantain loppuiltana en tehnyt mitään järkevää. En käynyt lenkillä. Istuin ja söin. Tein itselleni herkullisen munakkaan, johon puolitin kirsikkatomaatteja ja palottelin pikkuisen chorizoa. Koko loppuillan kärsin janosta. Javier kyseli milloin voitaisiin tavata. Kerroin hänelle kärsiväni maanantaisesta koomasta, enkä voi nyt ajatella tapaamista. Huomasin myös, että olinkin unohtanut tinderin kommentoinnin pois päältä, joten siellä oli pari Mitä kuuluu -viestiä parilta tapaamattomalta tinderiltä. Vastasin heille jotain näennäisen iloista. En kuullut Dimistä mitään. Katsoin hänen kuvaansa puhelimesta. Perhoset. Katsoin Danielin kuvaa. Ei mitään. Katson Manuelin kuvaa. Hän on treenivaatteissaan ja hymyilee niin omana itsenään. Hymyilen. Menin ajoissa nukkumaan. Herätyskellon soidessa olin vielä aivan sikiunessa. Torkutin kolme kertaa. Joustava työaikani useimmiten sallii sen. Aamutoimeni kestää noin vartin. Aamupesu, pikameikki, pukeutuminen, korvakuulokkeet korviin ja radio päälle ja matkaan. En syö aamiaista. Paitsi hotelleissa, risteilyllä tai niinä viikonloppuaamuina kun joku kenen vierestä herään aikoo sellaista tarjota.

Mietin aamutoimieni ohessa miksi mikään ei alkanutkaan Dimin kanssa kuten olin ajatellut. Onko hän oikeasti kiireinen eikä edes ajattele, että meidän pitäisi tavata ennen kuin on kunnolla vapaa-aikaa? Vai eikö halua muuta kuin satunnaisesti nähdä puheistaan huolimatta? Ajattelen viestiväni hänelle ehkä tänään. Ottihan hän itse yhteyttä viikonloppuna. Ja vielä kiireen todistavalla valokuvalla! (hän on niin syötävän suloinen!) Voisiko Javierin tapaaminen lohduttaa tilannettani? Vai kutsuukohan Manuel minut hali-iltaan ennen seuraavaa viikonloppua, jolloin tulen olemaan poissa kaupungista?

Työpäivän aikana huomaan olevani huonolla tuulella. Joku hidastelee edessäni kapealla kadulla. Etkö tajua että mulla on tässä kiire, siirry sivuun eläkeläinen! Joo, en tarvitse mitään kuulumisten kyselyä nyt aamukahvia kiskalta noutaessani. Ja miksi bussikuski toivottaa jokaiselle erikseen huomenta, en jaksa vastata. Mutta vastaan silti ja hymyilen kaikille ja annan eläkeläisille tietä. Olen ystävällinen ihminen. Ja tarvittaessa syytän korvakuulokkeitani. Sori, en kuullutkaan, että sinä ärsyttävän pirtsakka vaatekaupanmyyjä yrität myydä minulle oksennuksenväristä akryylihuivia (="anteeksi, joo, ihana, mutta nyt just en tollaista tarvitse"). Olen vain hakemassa kertakäyttöisen halpisasusteen halloweeniksi. Sellaisen, jota ei tarvitse varjella juhlinnan riennoissa. Jota en edes aio enää tuoda takaisin kotiin. Ja sitä paitsi, vaikka shoppailisin vaatteita niin tykkään tehdä sen ihan itse.

Sekoilen sanoissani kokouksessa ja aivoni tuntuvat olevan jumissa tavallista tiistaita enemmän. Haluan jotain piristystä tympeään iltapäivääni ja lähetän Dimille viestin. Kysyn ehtikö hän saada työt ajoissa tehtyä. Hymysmile. Lisäksi kysyn oliko se hänen pikamatkansa varmasti heti seuraavana viikonloppuna. Ihan muuten vain, koska olenhan itsekin koko tulevan viikonlopun poissa. Haluan ikään kuin varmistaa Are we dead? Hän ei vastaa. Edelliskerrasta oppineena ymmärrän, että se on hänen tapansa. Jostain syystä hänelle on ihan normaalia vastata vaikkapa kahdeksan tunnin kuluttua tai huomenna. Joten olen tällä kertaa loukkaantumatta. Tai yritän ainakin. Eräs sinkkuystävättäreni ehdottaa risteilyä muutaman viikon päähän. Juuu, miksikäs ei! Parit pikkujoulut on buukattuna. Lisäksi suunnitellaan Muuten vain -nollaamista työporukan kanssa. Kaikenlaista kivaa siis edessä. Mutta silti tuntuu harmaalta.

En syytä tästä latistavasta fiiliksestä säätä. Olenhan aiemminkin innoissani mennyt treffeille kaatosateessa. Ei myrskytuuli vie intoani, jos innolle vain olisi jokin syy. Tänään ei näköjään ole. Useimmiten juuri pidän tällaisesta harmaasta ja sateisesta säästä. Ensinnäkin se on aivan hyvä lenkkeilysää, mutta silloin on myös parasta lojua vällyjen kanssa läppäri sylissä sisätiloissa. Vaikka koko kesä on menty pihalla ja muutenkin vapaa-aika on kulunut muissa ympäristöissä, niin ainakin ennen olin vannoutunut koti-ihminen. No, asiat muuttuu, ihmiset muuttuu..

Ilta etenee, eikä vastausta Dimiltä. Ajattelin myöhemmin illalla kysyä, miten Manuelin uusi työprojekti on alkanut. Ihan vain ylläpitääkseni ystävyyttämme. Mietin, mitä tekisin Javierin kanssa. Olen huomannut, että minulla on huono omatunto. Siitä että hän haluaisi kovasti tavata ja olen ollut välinpitämätön (vaikka aina vastaan iloisena viesteihin). Pidän häntä ikään kuin varalla. Mutta sitten jos harkitsen hänen luokseen leffailtaan menoa, niin huomaan kärsiväni omantunnontuskista koskien Manuelia. Sohvalla makoiluhan on meidän kahden juttu! En siis ole varma haluaisinko oikeasti nähdä Javieria, vai koenko vain velvollisuudekseni miellyttää muita. Haluan että minusta pidetään? Ja sitten kun ajattelen pidemmälle, niin viihdyn hänen seurassaan kuitenkin oikeastikin. Plahh. Ehkei ole hyvä päivä ajatella. Hyvä jos jaksan lähteä lenkille. BLING. Dim vastaa viiden tunnin viiveellä. Neutraalina ja iloisena. Ilosmile. Juu työt on kunnossa ja lomailua luvassa tällä viikolla. Ei muuta. Selvä. Are we alive? En tiedä. Nyt on taas sitten hänen vuoronsa seuraavaksi. Varmaan hän viestii sitten joskus viikon kuluttua kun lomat on ohi ja hänellä on tylsää. Olen plan B. En ajattele häntä enää tällä viikolla. Pidä tunkkisi.

So. Monday. We meet again.

Tuntui kotoisalta herätä tutuista lakanoista Manun vierestä. Olimme menneet ajoissa nukkumaan tuttuun tapaan mukavan yhteisen illanvieton jälkeen. Heti saapuessani sauna oli jo kuumana. Vein mukanani hyvät kylmät saunaoluet lasipulloissa. Heitin kaikki vaatteet pois ja menimme yhdessä suihkuun ja saunaan. Oli niin kuuma, että muutuin hetkessä kirkkaan punaiseksi. Se on ärsyttävä piirre. Inhoan punastelua. Se on rumaa. Saunassa, joskus urheillessa, joskus muuten vain. Mutta olemme kavereita ja koitan olla häpeilemättä sitä. Lauteilla keskustelemme viikonlopun tapahtumista. Siirryimme alalauteelle ja päivittelemme ettei viimeksi ollut näin kuuma. Manuel kuuntelee ja kommentoi kiinnostuneena kertomuksiani viikonlopusta. Jostain syystä puheenaihe eksyy pitkästä aikaa hänen eroonsa ja hetken aikaa hän näyttää masentuneelta. Tältä hän näytti joskus aikaisemmin useinkin. Lasittunut katse kaukaisuuteen. Mutta lukuisilla viime tapaamisillamme en ole nähnyt siitä merkkiäkään. Halaan häntä ja sanon, että kyllä hän pääsee siitä yli. Ihan pian. Totean, että ihan kohta, heti kun vuosi on kulunut niin se on kuin taikatemppu ja hetkessä koko mennyt suhde vain tunnoton muisto. Simsalabim. Hän nauraa lohdutuksilleni. Hetken kuluttua hän on taas iloinen oma itsensä. Uskon, että olen auttanut häntä tässä prosessissa. Vaikkei hän sitä myöntäisi. 

Saunan jälkeen emme pue enää ollenkaan päälle vaan loikoilemme nudisteina sohvalla katsomassa sarjaa. Laitoin puhelimeni äänettömälle, sillä Javier halusi innokkaana jatkaa keskustelua senkin jälkeen, kun toivotin hänelle hyvää yötä. Hän haluaisi tavata. Taas. Onpa hänkin aktivoitunut yhtäkkiä. Jakson loputtua hyvissä ajoin siirrymme hammaspesun jälkeen sänkyyn, jossa testaamme Manun uutta herätysvalojärjestelmää ja keskustelemme siitä, kuinka on moraalisesti ihan ookoo pelastaa ennemmin yksi tuttu ihminen, kuin kymmenen tuntematonta. Puhumme elokuvasta, jossa päähenkilölle tarjottiin tilaisuutta saada miljoona euroa, mikäli hän painaisi nappia, jolloin joku täysin tuntematon henkilö jossain menehtyisi. Emme kumpikaan Manun kanssa painaisi nappia. Yöllä hän puhuu unissaan. En enää muista mitä. Pidämme toisiamme vuorotellen lusikassa. Joskus sekin oli hänelle ongelma. Huonon omantunnon aiheuttaja. Enää ei ole merkkiäkään siitä. Ei ole ollut pitkään aikaan. Jotenkin hän on onnistunut oikeuttamaan (kaveruus)suhteemme itselleen. Omatkin fiilikseni ovat kaverilliset upeasta läheisyydestämme huolimatta. Näen hänet nykyään jotenkin eri tavalla. Henkilönä joka todella tarvitsee ystävää.

Mietin työpäivän lomassa aikataulujani. Miksi ne tuntuvat niin sekavilta, vaikkei niissä ole mitään oikeaa sisältöä? Milloin oikein ehtisin nähdä Dimin? Näemmekö enää ikinä? En viesti hänelle tänään. Olen tänään närkästynyt hänen innottomuudestaan. Javier haluaa viettää leffaillan pian. Ehkä Manuelkin haluaa tavata ennen seuraavan viikonlopun kiireitä. Lisäksi ainakin parille illalle olisi omaakin ohjelmaa. Työmatka vie heti pari päivää taas ensi viikolta.. Apua. Olen ihan poikki työpäivän jälkeen ja otan pienet vartin torkut. Kunnon maanantaimelankolia ei ole iskenyt, mutta tuttu tyhjyyden tunne on taas täällä. Viikonloppu oli hedelmätön. Sinkkustatukseni ei ole hievahtanut. En edes muistanut koko tinderiä ja se oli offlinessa koko viikonlopun. En ole jutellut siellä kenenkään uuden kanssa pitkään aikaan. Tasan viikko sitten olin innoissani ja superihastunut Dimin kanssa vietetyn päivän jälkeen. Nyt taika on tyystin poissa. Ärsyttää.

Ettei nyt vaan sattuis mitään

Nökötin laiskana ja väsyneenä lähes iltakuuteen tietämättä mitä tekisin vapaalla lauantai-illallani. Hetken välähdyksenä vaihtoehto olla tekemättä mitään? Voisin vain odotella, että tapaisin Dimin taas joskus. Ei. Kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja aloitin valmistautumisen iltaan. Johonkin. Ihan mihin vain. Yhtäkkiä väsymys ja eilisen krapula kaikkosivat ja tunsin olevani innoissani uudesta illasta. Uudesta mahdollisuudesta. Tyttöporukkamme ryhmäkeskusteluista bongasin pari ystävää istumassa naapurissani iltaa ja päätin liittyä heidän seuraansa alkuillaksi. Halusin venyttää mahdollisimman pitkälle minkään asian lukkoonlyömistä, jotta voisin heittäytyä Dimin seuraan jos hän ottaisi yhteyttä. Mutta kellon edetessä viestin Danielille, että voitaisiin ehkä törmätä myöhemmin, kun siirryn keskustaan. Hän ilmoitti odottelevansa minua! Vaihdoimme muutamia viestejä Javierin kanssa. BLING. Manuel kertoo viettävänsä rauhallista koti-iltaa. Hän aikoi takuulla kutsua minut luokseen, ellen olisi heti kertonut olevani ulkona. Olen todella yllättynyt hänen aktiivisuudestaan, sillä vastahan olin siellä torstaina. Aiemmin olisin perunut kaikki muut menoni hänen vuokseen, mutta nyt hyväksyttyäni välimme en enää tee niin.

Juoruilimme ja skoolasimme pienen tyttöporukan kesken, kunnes lähdin itse ajoissa kohti keskustaa ja Danielia. Meillä oli ollut hauskaa edellisenä iltana, joten miksemme viettäisi uutta mukavaa iltaa yhdessä? Sovimme tapaavamme biljardibaarissa. Hän tuli minua vastaan ja kertoi tutustuneensa pariin mukavaan henkilöön, jotka voisivat pelata kanssamme pari erää. Sopii! Hauskaa, rentoa ja spontaania. Pidän siitä! Hänen tapaamansa uudet tuttavuudet olivat hieman vanhempia naimisissa olevia miehiä. Toinen teeveestäkin tuttu. Tarjoilimme toisillemme drinkkejä, pelasimme biljardia ja tutustuimme toisiimme.  Olimme Danielin kanssa parina kahta muuta vastaan ja vuorottelimme biljardikepin kanssa. Huomasin, että hän hikoilee kämmenistään hyvin voimakkaasti. Onkohan se harvinaista? BLING. Manuel viestii hyvää yötä. Illanvietossamme tunnelma oli erityisen kepeä, sillä kukaan meistä ei tuntenut toisiaan entuudestaan, mutta olimme valmiit viettämään hauskan illan yhdessä. Jatkoimme seuraavaan kuppilaan yksille, ja siitä seuraavaan toisille, ja siitä seuraavaan kolmansille. Jokainen kertoi työasioistaan ja itsestään vuorollaan, tulimme loistavasti toimeen! Ilta loppui baarin pilkkuun aivan liian aikaisin. Halasimme uusia tuttujamme hyvästiksi (Olipa niin kiva tutustua! Niin oli!) ja jatkoimme Danielin kanssa kävellen hänen majapaikkaansa. Hän olisi lähdössä maasta seuraavana arkipäivänä.

Olin hyvin väsynyt ja hänen luokseen (airbnb?) päästyämme ilmoitin, että haluaisin heti nukkua. Olisiko hän odottanut jotain muuta? Olen seurannut keskustelua siitä, onko miehellä oikeus heittää seuralainen pihalle keskellä yötä jos tapahtumat eivät etene odotusten mukaisesti. Ehkä? Mutta Daniel oli täysi herrasmies. Nukuimme alusvaatteisillamme toisiamme kevyesti halaten. Pidän vahvemmasta otteesta, en liian hennosta. Hänen majapaikkansa vuode koostui kahdesta erillisestä sängystä, joiden väliin jäi ärsyttävä rako. Siinä oli vaikea nukkua lähekkäin. Aamulla nukuimme pitkään. Vilkaisin häntä. Yhä komea. Mutta minulle riittää meidän hauska yhteinen viikonloppu. Ei tarvetta saada mitään muuta. Se todennäköisesti ei kuitenkaan johtaisi mihinkään. Minulla oli kauhea vessahätä ja pelotti mennä pienen huoneen pieneen äänieristyksettömään vessaan. Nää on näitä käytännön ongelmia, joita saa kohdata herätessään mistä sattuu. Ikävöin teleporttia omaan sänkyyni. Mutta suoriuduin vessakäynnistä, vilkaisin peiliin ja siistiydyin hieman. Laitoin purkan suuhun. Menin takaisin sänkyyn hänen viereensä. Ilmoitin aikovani lähteä pian kotiin. "Camoon, rentoudu ja jää vielä hetkeksi". Hän silitteli takamustani, supersankarialushousujani.  Sanoin, että tämä on enintä mihin hän tulee kanssani pääsemään. Hymyilin ilkikurisesti ja annoin suukon. Hän näytti pettyneeltä, mutta ei osoittanut närkästystään. Keräsin tavarani ja pukeuduin. Kyselin hänen työstään huolettomasti, toivotin hyvää tulevaa viikkoa, annoin suukon ja lähdin kohti kotia. Ehkä joskus vielä viestimme, ehkä tapaamme. Mutta en mieti sitä nyt sen enempää.

Kotimatkalla Manuel viestii taas. Kutsuu kylään viettämään rentoa sunnuntaita. Olen hieman yllättynyt jälleen, mutta ehkä meillä todella on vaan niin mukavaa yhdessä, kavereina? "Laitetaan sauna ja katsotaan sarjaa, ja sitten mennään ajoissa nukkumaan!". Miksipä ei! Minulla oli railakas viikonloppu ja mikä voisi olla sille parempi lopetus, kuin katsella kainalossa kivaa sarjaa saunan jälkeen? Minun tekisi mieli kysyä Dimiltä miten työt ovat viikonloppuna sujuneet, mutta odotan ainakin maanantaihin.

Girls night out! Daniel!

Pyörin aamulla sängyssä. Raotan varovasti silmiä. Jes oma huone. Oma sänky. Vieressä vain kissa. Suussa maistuu pizza. Pikakelaan illan tapahtumat. Kaikki meni hyvin! Ei black-outteja. Avaan puhelimen, joka lepää vierssäni tyhjällä sängynpuoliskolla ja kirjaudun nopeasti sekä facebookiin että whatsappiin, jotta kukaan ei pysty päättelemään tekemisiäni sen perusteella, että viimeisin kirjautumisaika on kolmelta aamuyöllä. Satunnainen tuttavani on lähetellyt minulle viestejä yöllä. Alun perin sovimme olevamme kuulumistenvaihtokamuja, koska törmäämme jatkuvasti samoissa paikoissa. Se tuntui hauskalta ajatukselta. Olen naiivi. Olen aiemminkin maininnut hänestä. Ja taas edellisiltana törmäsimme tutussa kuppilassa. Ilmeisesti hän ei ole aivan sujut tämän satunnaistuttavuutemme kanssa, haha! En todellakaan enää ryhdy moiseen. No, joka tapauksessa on aivan liian aikaista. Ryömin hakemaan buranan ja nukahdan vielä pariksi tunniksi. Näen unta, että on kesä ja olen festivaaleilla tai markkinoilla Dimin kanssa. Eksyn hänestä ihmisjoukkoon. En löydä häntä. Huudan ihmisille, että olen kadottanut poikaystäväni, ovatko he nähneet häntä! Sitten joku ohjaa minut Dimin luokse, joka jonottaa keskellä pitkää jonoa. Halaan häntä ja pyydän anteeksi, että kutsuin häntä poikaystäväkseni, mutten muuten olisi löytänyt häntä.

Lähdimme siis edellisiltana ystävättäreni kanssa ulos. Siinä on aina oma fiiliksensä: valmistaudutaan yhdessä, otetaan lasit viiniä. Ollaan kauniita. Lähdetään ilman suunnitelmia kohti uusia seikkailuita. Juorusimme ja nauroimme! Ostimme vuoroin toisillemme drinkkejä. Yhdet ensin tuossa viereisessä, siitä sitten keskustaan ja toiset ensin rauhallisemmassa paikassa Kampissa, ja siitä sitten vähän menevämpään! Fiilis katossa, me halutaan tanssia!Törmäsimme tuohon satunnaistuttavaani ja pyörimme samassa porukassa jonkin aikaa. Istuskelimme muiden uusien tuttavuuksien kanssa ja odotimme, että aika rientäisi sen verran, että tanssilattia aukeaa. Siinä illan mittaan silmäni tavoitti koko baarin komeimman ilmestyksen istumassa pienessä porukassa ravintolan toisella laidalla. Katseemme kohtasivat muutamaan kertaan. Pitkä, tumma, täydellinen parta, komea. En juurikaan tee aloitteita. En uskalla. Toinen voi olla liian komea. Liian varattu. En halua tulla tyrmätyksi. Joten mielessäni ei edes käy se, että menisin esittäytymään. Olen kyllä usein eri tilanteissa kysynyt mukavan oloisilta tyypeiltä, että saako seuraan liittyä esimerkiksi puistossa tai terassilla, mutta yksin en uskalla.

Jatkamme iltaa, tanssilattia aukeaa. Hyppäämme ystävättäreni kanssa esittämään pari toivetta deejiille (et soittanut niitä, pyh!) ja kuka yllättäen tulee eteeni. Tuo taivaallisen komea mies. Hän on rohkea! Hän oli nähnyt minut ja päätti tehdä aloitteen.Tanssimme samassa porukassa, katsomme toisiamme. Esittäydymme. Hän on Daniel. Pelkään hetken, että hän on minua nuorempi. Olen nauttinut riittävästi viiniä kysyäkseni. Olemme samaa vuosimallia! Loppuillan tanssimme yhdessä ja halailemme ja tutustumme lisää baaritiskillä. Baarimikot vinkkaavat silmää "Go get a room!". Tunnelma on katossa! Ajaudun suutelemaan häntä. Hän sanoo, että olen paras suutelija. Vaihdamme numeroita, hän pyytää minua luokseen. Sanon, etten harrasta yhden illan juttuja. Ja taas kuulen sen: Ei en mä halua sun kanssa yhden illan juttua! Mä haluan monta! Me voidaan nähdä heti huomennakin ja sunnuntaina! Mutta sitten lähden kolmeksi viikoksi. En asu vakituisesti täällä. Boom! En halua ihastua ihmiseen, joka ei ole täällä. En halua etäsuhdetta. Sanon sen ääneen. Hän sanoo, että voi kyllä muuttaa työtilannettaan! Hän tulee takaisin taas muutaman viikon kuluttua ja voimme silloin taas olla yhdessä. Hän on kyllä mahtava. Olen onnekas saadessani kokea tällaisia hetkiä. Suutelemme. Hän jää jatkamaan iltaa, kun lähdemme yhtä matkaa kotiin ystävättäreni kanssa. En tiedä miksen edes antanut mahdollisuutta siinä hetkessä. Miksi edes lähdimme noin aikaisin kotiin? Jostain mielenhäiriöstä hain matkalla ensin grillin yöpalan ja vielä viereisestä pizzeriasta kotiin viemisen. Daniel lähettää hymiön.

Hän on viimeksi ollut kirjautuneena viestintäpalveluun puoli viideltä aamulla. Hän varmaan nukkuu vielä. Voisin jossain vaiheessa kysyä miten hänen loppuiltansa sujui. Olisiko sittenkin ollut kivempi herätä hänen luotaan? Hän on niin komea. Alan pohtimaan seuraavaa vapaailtaani. BLING. Dim! Hän lähettää kuvan itsestään keskellä työvuortansa. Jokin sykähtää sisälläni. Voi kunpa voisimme tavata! Kysyn onko kohta jo valmista. Vinkhymiö. Ei kuulemma tule valmista vielä tänään. "Ethän ole vihainen?". Vastaan, etten tietenkään ole vihainen, mutta olen kärsimätön selvittämään mitä meidän välillämme voisi olla. BLING. Javier kyselee illan kuulumisia. Kerron pahasta päänsärystä, joka on saatu nyt joten kuten kuriin. Hän haluaisi tavata. Sanoo, että voisin lähteä hänen seurakseen pikkujuhliin illalla. En vielä tiedä mitä aion tehdä illalla. Ajattelen, että saattaisiko Dim sittenkin saada työt valmiiksi ja ehdottaa tapaamista? Entä Daniel? En halua vielä sopia mitään. Mutta rakastan sosiaalisia juhlia. Haluaisiko hän minut romanttisesti seuralaisekseen? En tiedä, menisin vain kaverina. "Katsellaan myöhemmin."

Muutama tunti aikaa koota itseään ja keksiä mitä lauantai-ilta pitää sisällään.

It's Friday, Friday

Vietin jälleen onnistuneen illan, yön ja aamun Manuelin hellässä huomassa. Aiempiin tapaamisiimme verrattuna se tietty odotus jostain suuremmasta on osaltani kadonnut. Olen oikeasti hyväksynyt sen, että meistä on tullut kavereita. Olen jotenkin hyvin oudolla kaavalla onnistunut luomaan menestyksekkään ystävyyssuhteen aikuisiällä. Eikä se ole helppoa. Ainot ystävät, joita olen saanut nuoruuden jälkeen ovat työ- tai opiskelukavereita. Matkalla Manun luokse ajattelen eläväni jotain outoa surrealistista kaksoiselämää. Yhtäkkiä minulla on elämässäni täysin irrallisia palasia, jotka eivät ole millään tavoin yhteydessä muuhun elämääni tai toisiinsa. En tiedä pidänkö siitä.

Olen ovella, saan halauksen. Heitän paksuuntuneet ulkovaatteeni naulakkoon ja laukkuni lattialle. Halaamme uudelleen. Alamme kertoa päivän tapahtumista. Manuel jakaa ruokaa lautasillemme. Ei noin paljon! Huudan ja hän siirtää  ruokaa hymyillen lautaseltani omalleen. Vien juomat pöytään valmiiksi ja kuuntelen samalla kun hän kertoo kauppakäynnistään ja oudosta puhelusta. Syömme, katsomme ohjelmaa, kommentoimme sitä! Sanomme tismalleen samaan aikaan saman hauskan kommentin, nauramme ja suutelemme. Jälkkäriksi Manuel jakaa kummallekin kahta eri jäätelöä juomalaseihin ja minä haen mukanani tuomat  jälkiruokaherkut sohvapöydälle. Ensin Manuel ehdottaa, että säästetään ne seuraavaan kertaan, mutta pian jo on puolet syöty. Sarjan loputtua pelaamme hetken sanapeliä peliä tietokoneella, kunnes menemme yhdessä hammaspesulle ja sänkyyn. Olen täynnä, minulla on lähes paha olo. En yleensä syö makeaa näin paljon. Selaamme kainalokkain uutisia omista puhelimistamme ja näytämme toisillemme videoita. Sitten sammutamme valot ja halaan häntä takaapäin kunnes kuorsaus alkaa. Heräilen yön aikana vaihtaessani asentoa. Pelkään että kuorsaan itsekin, joten yritän ottaa asennon jossa se olisi vähäisintä. Vaikkei sillä ole tässä vaiheessa väliä. Olemme kavereita, ja hän on takuulla jo nähnyt minusta tarpeeksi eri puolia, kun olen yöpynyt hänen vieressään varmasti yli parikymmentä kertaa. Minulla on sängyssä jo oma puoli. Kello soi liian aikaisin. Manuel tarjoutuu heti nousemaan tekemään kahvia. On pilkkopimeää. Sanon, että odotetaan seuraavaa torkkua. Alamme halailla ja totean, että voin meikata työmatkalla. Odotetaan vielä seuraavaa. Se on kiireisemmän aamun arvoista. Nousemme yhtä aikaa sängystä. Pesen hampaitani ja kumarrun purskuttamaan suuta ja Manu suutelee alaselkääni. Hän menee pöntölle samalla, kun laitan hiuksiani kiinni. Juttelemme samalla. Näin me voidaan tehdä. Eka kerta kaikelle. Hän toteaa että hiukseni ovat hyvät kiinni.

On kiva mennä suoraan töihin toisen luota. Se tekee siitä jotenkin hieman todellisempaa. Aamulla Javier viestii jotain täysin turhanpäiväistä ja vaihdamme muutaman viestin. Hymyilen hänen jutuilleen. Manuel lähettää kuvan tyhjistä jälkiruoka-astioista. Nauran ja totean sen olleen hyvä aamiainen! Ajattelen pitkin päivää sitä miten hyvin tulemme Manuelin kanssa toimeen. Sitä, että hän on hieman erikoinen ihminen. Niin suora ja omanarvontuntoinen, mutta silti jotenkin rauhallinen ja eristäytyvä. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta, että hän on varmaankin aina ollut sellainen Kilttipoika. Ehkä enemmän nörtti, kuin menevä. Hänellä on varmaan paljon luotuja defensseja, joista ei kykene luopumaan. Kova kuori. Mutta minun ei tarvitse analysoida hänen luonnettaan sen enempää. Olemmehan kavereita. Mietin Dimiä. Hän on tällä hetkellä ainoa mahdollinen boyfriend material. Ainoa. En  toki tarvitsekaan kuin yhden, mutta yhtäkkiä tämän potentiaali muuttui katoavaiseksi. Harmittaa ettemme ole sopineet mitään tapaamista. Mitähän hän ajattelee tilanteestamme? Ajatteleeko mitään? Toivon, että hän ottaisi yhteyttä. On perjantai ja jotain on keksittävä joka tapauksessa. Ricky kysyy haluanko lähteä saunomaan. Ei, ei sellaista kiitos. Kyselen ilman taka-ajatuksia läheiseltä ystävättäreltäni kuulumisia. Hän on ollut shoppailemassa. Ja tiedättehän mitä uusille vaatteille täytyy tehdä. Ne täytyy ulkoiluttaa.

Torstai ei ole toivoa täynnä

Myöhään illalla hän vastaa. "Ai sä suunnittelet jo viikonloppua, mulla tosiaan riippuu noista työjutuista, joista sulle kerroinkin". Blahh. Tunnelman lopullinen lässähdys. Voiko taas olla tylsempää vastausta. Eli kaikki jää auki. Ei tyrmäystä, muttei mitään selkeää toivetta jatkoon. Ei tunnetta. Hän ei selvästi olekaan yhtä innoissaan kuin minä. Ilmeisesti kiireinen ihan muissa jutuissa. Joo työkiireitä. Taas (Niko, Carlos...). Olen muuttunut pessimistiksi. Hän olisi voinut ehdottaa tapaamista vaikka arki-illalle tai sopinut edes pikaisen treffin viikonlopulle. Aikaa kyllä löytyy jos vain haluaa. Tunti, pari. Jotta tietäisin, että meillä on jotain. Aikeita. Mutta hänellä ei ole kiirettä tavata minua. Olen hämmentynyt, sillä kun vietimme aikaa yhdessä, hän jo alustavasti kutsui minut muutaman viikon kuluttua oleviin juhliin, sekä halusi tulla luokseni. Puhuuko vain lämpimikseen? Tulkitsin signaalit väärin. Uskoin. Ja ne edeltäneet viestit, joissa hän kertoi haluavansa todella tutustua kunnolla. Tuntee jotain välillämme. Missä mättää? Vai onko ihan normaalia, että vaikka olisi tykästynyt toiseen, niin riittää, että tapaa sitten joskus. Ei tarvitse viestitellä tai nähdä tai pitää yhteyttä. Vastasin hänelle, että tykkään suunnitella tekemisiäni ajoissa. Hän vastaa, että parasta on olla suunnittelematta, kokeile sitä! Nauruhymiö. Vastaan, että saa nähdä sitten, katsotaan miten käy. Eli olen taas tilanteessa, jossa pallo on selvästi toisella. Hän saa kertoa, kun haluaa tavata. En varmastikaan viesti enää ensin hänelle tällä erää. Eikö tästäkään tule mitään, vai kiirehdinkö vain liikaa? Ryhdynkö odottelemaan maltillisesti että tapaamme joskus taas. Mitä teen odotellessa? Tapailenko muita?

Jokin asia päivän mittaan muistuttaa Carlosin onnekkaasta tilanteesta uudessa suhteessa. Ärsyttää. Juttuseuran puutteessa viestin Javierille jotain eräästä musiikkivideosta. Emme ole jutelleet edellistapaamisemme jälkeen. Haluan, että joku juttelee minulle mukavia. Hän vastaa iloisena ja purkaan hänelle tylsää oloani. "Tule kylään tässä joku ilta jos siltä tuntuu". Hätävaralaastari. Buddy-o. Kamu. Torstain työaamun aikana myös Manuel ottaa yhteyttä vitsikuvan muodossa. Kiva, että pidämme luonnollisesti yhteyttä. Vaihdamme kuulumisia aamupäivän aikana. Niin kuin kaverit konsanaan. Olisin niin kovasti halunnut saada sovittua tapaamisen Dimin kanssa, että koko viikonlopun ajattelu ärsyttää tällä hetkellä. Voisin tavata Javierin. Voisin tavata Manuelin. Mutta ne ovat sellaisia tyhjiä tapaamisia. Ne ei johda mihinkään. Ennen aina tunsin, kuinka viikonloppu on loistava mahdollisuus löytää jotain.  Edistyä asioissa. Mutta jos uhraan sen Javierille ja Manuelille (taas!), niin se on automaattisesti parhaimmillaan vain mukavaa ajankulua. Toinen vaihtoehto on suunnittelematta lähteä liikkeelle yksin ja katsoa yllättääkö Dim. Tai elämä. Ystäviä tuskin on tänä viikonloppuna liikenteessä. Voisin mennä elokuviin. Tai yksille jonkun uuden tai vanhan tuttavuuden kanssa ja katsoa mitä sitten tapahtuu. Mietin myös, että kysyisin Ryanilta kuulumisia, mutta en viitsi, etten herätä hänessä mitään toiveita. Nyt pitää elää vielä tämä arki-ilta lannistumatta. Päällimmäinen fiilis on turhautuminen ja ärsytys. Malttamattomuus. Kyllästyminen.

Sään muuttuessa kylmäksi on huomattavasti suurempi kynnys vain ottaa ja lähteä ulos. Kesällä tein sitä jatkuvasti. Työpäivienkin jälkeen. Minusta tuntui että kävin kotona vain kääntymässä pakon edessä. Hain puistoon eväitä ja menin nauttimaan auringosta. Terassille selaamaan päivän lehtiä ja sopimaan uusia tapaamisia. Jo pelkästään ulkona olemisella oli itseisarvo. Nyt sitä ei voi enää tehdä. Ei ole sama asia mennä yksin istumaan hämyisään pubiin. Ei sama asia, mutta tietenkään ei mahdottomuuskaan.

BLING. Iltapäivällä Manuel viestii, että hänen iltatreeninsä ovat peruuntuneet. "Tuutko kylään, katsotaan sarjaa yhdessä?". Hän lupaa laittaa ruokaa. Hän valmistaisi sen juuri sopivasti niin, että se on lämmin kun saavun. "Pari hyvää olutta odottaa myös". Oikeastaan, juuri tällä hetkellä Manu ei kuulosta hullummalta ajantapolta tälle torstaille. Dim latisti tunnelmani ja suuret odotukseni ainakin hetkeksi, joten en keksi yhtäkään pätevää syytä olla tapaamatta lämminveristä ratsuhevostani (aina oppii uutta: fwb). Ja sitä paitsi, jos tapaamme nyt arki-iltana, emme varmastikaan tapaa viikonloppuna, joten minun täytyy ryhdistäytyä ja keksiä jotain muuta. Jotain potentiaalisesti tuottoisaa! Haen jälkkäriviemisen lähikaupasta mukaan ja  lohtujaxuhalille!

Kaikki muut paitsi minä

Ajattelin kirjoittaa jostain ihan muusta aiheesta vaihteeksi. Esimerkiksi lenkkeilystä, tyylistä...jostain arkisesta teemasta. Jotta todistaisin, etten jatkuvasti vain mieti deittiasioita. Mutta en voi sille mitään, että asia on edelleenkin se päällimmäinen. Etenkin nyt, kun on akuutti tilanne päällä. Se murrosvaihe, jossa selviää alkaako tässä jotain uutta vai mennäänkö takapakkia. 

Töissä tauolla juoruilimme työkaverin kanssa parisuhdeasioista. Tiina on naimisissa ja kamppailee lastenkasvatuksen kanssa. Siksi saammekin aikaan mielenkiintoisia keskusteluja eri maailmoista. Hän kysyi yhtäkkiä olenko kuullut mitään Carlosista! Ei en ole. Annapas kun mä stalkkaan! Hän selasi sosiaalista mediaa ja löysi Carlosin kuvan yhdessä kauniin naisen kanssa. Onnellisia parisuhdekuvia. Auts. Miksi se tuntuu loukkaavalta? Tuo siis voitti minut? Ei se mitään. Carlos oli mainio tyyppi. Hän ansaitsee hyvää. Sanon sen ääneen ja tarkoitan sitä. Silti harmittaa, että vaikuttaa siltä, että koko muu maailma pariutuu ja löytää onnen paitsi minä. Pitäisikö minun hävittää yhteiskuvamme, joka on vieläkin jossain kaapin perukoilla? En jaksa juuri nyt.

Itsesäälissä (minäkin ansaitsen jonkun!) selasin läpi kaikki käymämme keskustelut Dimin kanssa. Naureskelin yöllisille viesteillemme. Olemme kinastelleen kuin vanha pari. Totesin, että hän on aloittanut lähes kaikki keskustelumme koko historiamme aikana. Ja hän on ollut se innokkaampi osapuoli tähän asti. Joten malttamattomuuteni keskellä oikeutan itselleni sen, että voin ihan hyvin nyt olla vuorostani aloitteellinen. Viesteissään hän on toistuvasti todella selkeästi osoittanut halunsa tavata minut, joten enkö minä voisi tehdä samoin, jos siltä tuntuu? Siispä iltapäivän aikana tehtailin hyväntuulisen, mutta riittävän neutraalin viestin: "Meinaatko olla kiireinen koko loppuviikon, vai sovittaisko deitti jollekin illalle?". Kiireellä viittasin aiempaan tapaamisellamme käymäämme keskusteluun siitä, että hän kertoi useasta keskeneräisestä työhön liittyvästä asiasta, joille on pian tulossa deadlinet. Ajattelen, että meillä on hyvä juttu meneillään ja hän kyllä vastaa, että totta kai tavataan! Vihdoinkin joku kokee samoin kuin minä! Ja mitä tapahtuu? Tuleeko epämääräinen vastaus kovista kiireistä? Tuleeko "Katsellaan joku toinen kerta"? Vai kenties suora tyrmäys, ettei hän koe meidän olevan toisillemme luodut sittenkään, joten miksi tuhlata aikaa? Ollaan vain kavereita? None of the above. Ei vastausta. Ei mitään vastausta.

Jäänteenä menneestä suhteesta saan lieviä paniikinomaisia oireita hylkäämis- ja torjumiskokemuksista. Jos eksä ei vastannut lainkaan, tai vastasi ilkeästi ettei aio tulla kotiin pariin päivään, sain fyysisiä ahdistusoireita. Ei ruokahalua, tunne siitä että suurinpiirtein maailmanloppu on tulossa. Itkua. Lopulta tilanne johti siihen, että jopa pieni odottelu tai epävarmuus laukaisi heti ahdistusoireet, vaikka mitään ei olisi ehtinyt tapahtuakaan. Jos hän ei vastannut kun soitin töiden jälkeen. Sydän alkaa hakata. Taasko hän on karannut viikonlopuksi jonnekin. Miksi? Mitä tein väärin? Ja sitten sillä silmänräpäyksellä, kun hän viestikin olevansa ruokakaupassa jonottamassa ja pian kotona, oli kuin taivas olisi auennut. Kaikki paniikki poissa. Jes, turvassa. Nämä oireet toki lievittyivät tottumuksen kautta suhteen edetessä. Pystyin sivuuttamaan hänen katoamistemppunsa ja siirtymään nauttimaan omasta ajastani. Siispä tiedän, että tämä on vain minun viallinen tapani reagoida. Se ei välttämättä ole oikein suhteutettua tilanteeseen, eikä minun tarvitse välittää liikaa näistä nopeasti ohimenevistä stressituntemuksista. Opettelen pikkuhiljaa niistä pois. 

Eli. Ei siis vastausta Dimiltä. Ja Carloskin on onnellisesti parisuhteessa. Mä olen taas jämä. Heti pikadefenssinä ajattelen, että ei se mitään. Tämäkin siis meni ilmeisesti pieleen. Ehkä hän oli kiinnostunut vain niin kauan kun olin itse vaikeasti tavoiteltava. Okei. Selviän kyllä. Voin ottaa illalla lasillisen. Ensin käyn lenkillä. Se auttaa. Mitä on varalla? Mistä saan seuraavan laastarin tähän? Paniikkinappula on viimeaikaisten tapahtumien vuoksi hieman liian herkillä. Ajatukset pyörivät päässä. Breath. Todellisuudessa tiedän, että todennäköisesti vielä jokin vastaus tulee ja se voi olla mitä vaan. Sori olin harrastuksessa. Sori puhelin oli rikki. Sori kun kesti vastata, en tiennyt miten muotoilisin sen, että olet sielunkumppanini! Mutta sillä välin kunnes vastaus tulee ruokahalu katoaa, haluan lasillisen. Vituttaa, ettei asiat voi olla ikinä helpompia. Selkeitä. Miksi en vain ollut viestimättä? Mutta silloin olisin elänyt epätietoisuudessa vielä pidempään. Ärsyttää oma epävarmuus ja hätäily, jonka onneksi osaan useimmiten peittää. Kuinka monta kertaa vielä olen tässä samassa tilanteessa? Enkö ikinä pääse tämän vaiheen yli kenenkään kanssa? Sisimmässäni tuntemukseni menevät helposti vuoristorataa tällaisissa pienissä nivelvaiheissa. Koitan antaa jokaiselle tuntemukselle sijaa vuoron perään, koska uskon tunteiden ja asioiden aktiiviseen käsittelyyn eteenpäin vievänä prosessina. Ei tee edes mieli lohduttautua Manuelin halauksiin. Kyllä hän vielä vastaa. Laittaisinko viikonloppuna päälle uuden paidan.

Lähden reippaan juoksulenkin sijaan puolentoista tunnin kävelylle ilman korvakuulokkeita. Hölmöjen ja ylireagoitujen ajatusten jäsentäminen kauniissa ulkoilmassa helpottaa oloa heti. Pitää ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa. Kaikki on hyvin. Olen nuori. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Turha murehtia ja stressata tällaista pinnallista asiaa. Kuulet hänestä kyllä, ja jos et, niin ehkä parempi niin. Moni joutuu elämään oikeasti vakavien ongelmien ja traumojen kanssa. Joten suu tukkoon ja katse eteenpäin. Ja sitä paitsi, hän vastaa kyllä.

Hiljaa hyvä tulee..

Näin yöllä unta , että Manuel oli kutsunut minut osallistumaan isoihin juhliin kanssaan. Yhtäkkiä hän olikin muuttanut mieltään  suhteestamme ja halusi ilmoittaa minut julkisesti tyttöystäväkseen. Silmänräpäyksessä hän muuttui silmissäni pienikokoiseksi ja epähaluttavaksi, säälittäväksi. Unessa tunsin oloni kiusaantuneeksi ja pyrin juhlimaan muiden seurassa. Katsoin häntä kaukaa ja hän katsoi minua suurilla silmillä surullisena ja yksinäisenä sivulta.

Olen tiukemmin maan kamaralla tänään. Kiellän itseltäni liiallisen haihattelun. Keskityn töihin, enkä haaveile rakkaudesta (pinch). Viestin Dimille edellisen tapaamisemme jälkeen seuraavana iltana ensin, joten nyt aion odottaa, että hän saa olla yhteydessä seuraavaksi. Taktikointia. Olen sanoutunut tällaisista peleistä irti useaan otteeseen, mutta silti huomaan laskelmoivani, etten vaikuta liian innokkaalta. Että testaan toisen innokkuutta. Your turn. Jos on ihastusta ilmassa, niin pitääkö viestiä joka päivä? Onko se selvä merkki epäkiinnostuksesta jos toinen ei halua olla yhteydessä jatkuvasti? En usko. Ihmiset ovat erilaisia. Vaikka itse olen hyvin kiinnostunut, niin en silti itsekään jatkuvasti viesti toiselle. En vaikka välillä tekisi mieli. Liiallisessa leikkimisessä voi kuitenkin käydä huonosti. En koskaan tiedä mitä kävi Carlosille, koska en viitsinyt enää viestiä. Niko ihmetteli miksei minusta ollut kuulunut, vaikka itsestäni oli täysin selvää, että olisi ollut hänen vuoronsa olla yhteydessä. Tästä lähtien en ainakaan jatka ikuista hiljaisuutta, jos olen toisesta kiinnostunut. Mutta muutama päivä on ihan hyvä odottaa jos ei toisesta kuulu.

Vaihtelin edellisenä iltana myös muutaman viestin ulkomailla asuvan tindertuttavani kanssa. Täysin tuttavallisesti ja turvallisesti. Kerroin, etten jaksanut juosta normaalia lenkkiäni ja epäilen kärsiväni oireettomasta flunssasta. Hän kertoi saapuvansa pikaviisiitille Suomeen seuraavassa kuussa ja ehdotti tapaamista. Kerroin humoristisesti sen olevan riskialtista pikkujouluaikaan, mutta jos ei suurempia muuttujia ehdi esiintyä, niin miksei! Myös satunnainen kuppilassa kesällä tapaamani kundi jaksaa lähetellä viestejä lähes päivittäin. Hyvää huomenta. Hyvää yötä. Voimmeko tavata.Törmäsimme loppukesän ja syksyn aikana sattumalta useaan otteeseen keskustassa samoissa paikoissa ja eräänä iltana sanoin, että voimme olla kuulumistenvaihtokamuja, muttei muuta. Ja nyt olen saanut muistuttaa häntä siitä useaan otteeseen. Pyytänyt, ettei lähettelisi minulle sydämiä. Kertonut, etten voi tulla häntä ennaltasovitusti tapaamaan, sillä olen kiireinen. Hieman ahdistavaa, mutta olen ystävällinen ihminen, enkä halua ilman pätevämpää syytä olla ketään kohtaan epäkohtelias.

Työpäivän jälkeen keskityn ruoanlaittoon, käyn lenkillä, suihkussa... Ihan normipäivä. Ei kenenkään tarvitse viestiä kenellekään. Mutta ai että kun oikeasti olen malttamaton. Haluaisin nähdä hänet huomenna. Heti! Huomaan peloissani ajattelevani, että hänestä ei varmaan kuulu enää koskaan mitään. Ja miksi hän on tinderin mukaan yli kymmenen kilometriä väärässä suunnassa tällä hetkellä? Miksi välittäisin koska tapailu on vain tapailua, ei mitään eksklusiivista. Hitto. Hän todennäköisesti vaistoaa minun intoni ja menettää omansa! Apua. Ajattele työasioita, ajattele työasioita. Sitten kuitenkin torstaina laitan hänelle viestin, ja hän vetoaa kiireisiin, ettemme ehdi nähdä. Inhorealistinen kauhuskenaario. Joka on tapahtunut jo pari kertaa aiemmin. Vedä henkeä. Jos hän pitää minusta me tapaamme kyllä. Ja miksei hän pitäisi? ...Mikseivät ne muut pitäneet.. Heti potentiaalisen ihastuksen nostaessa päätään joudun hyppäämään henkilökohtaiseen vuoristorataan. Onneksi se ei näy ulospäin. Olen vielä cool.

Oikeenlaista kemiaa

Heti uusi viikko alkaa hieman keveämmin. Työkaveri kysyy miten meni viikonloppu, enkä voi olla hymyilemättä. Nyt on niitä perhosia vatsassa. Pidän Dimistä. Hän muuttui todelliseksi. Ja hän piti minusta ainakin eilen. Miten kannattaa edetä, ettei tämäkin juttu nyt mene pieleen, kuten pari viimeisintä, joissa minulla on ollut samankaltainen fiilis. Hillitsen itseäni ja koitan olla innostumatta liikaa, koska tiedän miten nopeasti kaikki voi muuttua. Nyt tunnen ihastusta, mutta se on aiemminkin muuttunut hetkessä pettymykseksi. Onneksi tiedän, että vielä tässä alkuvaiheessa toipuminenkin on suhteellisen siedettävää. Toitotan itselleni realiteetteja. Havaitsen jo kaiken varalta odottavani kuoliniskua. Silti en malta olla ajattelematta häntä. Milloin tapaamme seuraavan kerran? Voisinko viestiä hänelle jotain kivaa tänään illalla? Miksi hitossa en tavannut häntä niillä pieleen menneillä yödeiteillä ja näin hukkasin arvokasta yhteistä aikaa aiemmin!? Ajatteleeko hän minua? Vai onko hän vain playeri. Viettää samanlaisia ihania päiviä vuoroin monen kanssa (ei, koska me olemme olleet yhteyksissä nyt joka viikonloppu!)? Pick me pick me!

Pidin hänestä, kun tapasimme kauan sitten ja olen ajatellut häntä kiinnostuneena yllättävästä yhteydenotosta asti. Mutta vasta nyt ihastukseni eteni astetta pidemmälle. Ne salamat. Ne perhoset. Joita jokaisille ensitreffeille olen toivonut. Joko ne on tai ei ole. Tämä taas sen vahvistaa. Ja ainakin vielä se on molemmin puolista. Eli mahdollisuudet johonkin suurempaan on olemassa! Jos itse olen tykästynyt noin kymmenekseen tapaamistani henkilöistä (en ehkä edes sitä), ja noin kymmenes tapaamistani henkilöistä on kiinnostunut minusta, on mahdollisuus sille, että kiinnostus olisi molemminpuolista melko vähäinen. Ja jos molemminpuolinen hyvä fiilis on ollut, niin viimeistään muutamassa tapaamisessa on se jommalta kummalta lopahtanut ja kadonnut tai muuttunut kaveruudeksi. Nyt pidän peukkuja pystyssä. Taas kerran. Olisiko tässä jotain erilaista? Se on jännä, miten se "klikkaus" peittoaa kaikki muut kriteerit. Yhtäkkiä minusta tuntuu, etten välitä pienistä yksityiskohdista lainkaan. Meillä on KEMIAA. Kaikki käytännön asiat on järjestettävissä kyllä. En minä tarvitse materiaa.

En halua leikkiä kuurupiiloa juuri nyt. Haluan lähettää hänelle viestin. Ikään kuin varmistaa, ettei edellispäivä ollut päiväunta. Että olemme yhä tapaamassa. Että olemme toisillemme olemassa. Ennen lenkille lähtöäni kysyn, onko hän selviytynyt maanantaista, sillä minä olen, vaikka sunnuntai olikin pikkuisen kivempi! Hän vastaa heti, että sunnuntai oli ehdottomasti parempi. Lisää tätä! Jes. Lähden odottavan iloisella mutta silti vähän varautuneella energialla lenkille. Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa, sanoi taikametsän tiikeri muumeissa.